perjantai 29. huhtikuuta 2016

Lukuhaaste: Taivaalta tippuvat asiat

32. Kirjassa on myrsky


No moi Selja Ahava!

Luin just sun kirjan, Taivaalta tippuvat asiat, ja on pakko sanoa että se on tähän asti vuoden paras lukukokemus. Kirjoitin ensin lukukomeus ja on tämä kyllä sitäkin. Musta tuli ihan sun fanityttö. Mä rakastan tätä sun kirjaa. Sen voisi lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se olisi aina vaan yhtä ihana.

Kirkuva fanikirje sikseen, Taivaalta tippuvat asiat oli aika lyhyt kirja, mutta se kertoi ehdottomasti pitkän tarinan. Kirja kertoo oikeastaan kolme tarinaa, jotka kaikki liittyvät toisiinsa. Tytöstä, jonka äiti kuolee yhtäkkiä. Naisesta, joka saa kahdesti suuren lottovoiton. Ja miehestä, johon salama iskee viidesti. Tarina ei suoraan alleviivaa kysymyksiä miksi käy niinkuin käy, mutta se kylvää kysymysten aihiot lukijan mieleen. Joskus tulee vastaan asioita ja kohtaloita joita ei voi ymmärtää. Siitä huolimatta on mentävä eteenpäin. Tässä hetkessä saattaa olla jotain, mitä ei enää kohta sitten olekaan. Miten siitä voi selvitä? Miksi meille käy näin?

Vaikka kirjassa käydäänkin läpi kolmea eri tarinaa, on äitinsä menettäneen tyttären tarina selvästi eniten keskiössä. Ainakin musta tuntui siltä. Kirja visioi vaikeita aiheita aivan ihanasti, jos näin nyt voi sanoa. Kun kaivetaan syötäväksi viimeiset äidin pakastamat mansikat, miten erilaiselta ne maistuu. Mitä pyörii mielessä kun pikkuhiljaa kasvaa ja huomaa mahtuvansa äidin vaatteisiin ja kenkiin. Millaisia satuja äiti kertoisi, jos voisi vielä kertoa. Vaikka kirja on kokonaisuudessaan surullisten tarinoiden ympäröimä, se naurattaa silti monin paikoin. Ikäviä asioita ei vedetä farssiksi mutta surunkin keskeltä löytyy aina huumoria. Aina. Vaikka välillä on pala kurkussa, kumpuaa sieltä seasta välillä nauruakin. Surullakin voi olla ääriviivat.

Kirja on kirjoitettu osin satumaisessa muodossa. Ja se osui aivan kohdilleen, ainakin mun mielikuvitusta kirja ruokki juuri satumaisuutensa takia. Ahava osaa kaivautua lapsen näkökulmaan yhtä mainiosti kuin Pauliina Rauhala Taivaslaulussa. Kirja on kanttansa myöten nerokas. Tämä tarjosi lämpöä ja kauneutta hyvin erilaisessa muodossa. Ja lohtua, se tuntuu kaikista voimakkaammin jääneen oloksi tämän lukukokemuksen jälkeen.

Vaikka hahmot elävätkin tragedioiden keskellä, ovat he kuitenkin täynnä pohjatonta viisautta. Osittain tragedioista johtuen, osin siitä suunnasta johon tragediat ovat heidät työntäneet. Ja kaikesta huolimatta jokaisessa hahmossa on vahva samaistumispinta. Tämä kirja kannattaa löytää.

Ahava oli mulle vieras kirjailija, mutta tämä kirja ansaitsi ehdottomasti paikkansa Finlandia-ehdokkaana. Ja itseasiassa voisin kuvitella että tämä oli vahva ehdokas voittajana. Miten mainiota onkaan löytää uusia mahtavia kirjailijoita, eritoten naiskirjailijoita. Joita juuri kaipasinkin.

Tämä oli niin hyvä lukukokemus että tekee mieli hetki kellua siinä, ennenkuin tarttuu seuraavaan. Kyse ei ole siitä ettäkö pelkäisi seuraavan kokemuksen olevan huonompi, vaan siitä että tätä tahtoo vielä hetken imeskellä. Ennen seuraavaa namua. Juurruttaa ja syventää, liueta hiljalleen. Antaa kirjan laskea siemenet ja antaa niiden itää jotta jonain päivänä sieltä mielen läpi kasvaisi rehevä puu. Ihan niinkuin Taivaalta tippuvissa asioissa.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Jatko-osainen teinin käyttöopas

Kinttupolkujen Marika ohjeisti oivilla vinkeillä teini-ikäisistä. Nyökyttelin täällä lukiessa niskani jumiin ja mieleen tuli vielä muutama vastaava lisää.

Teinit haistaa heikot hetkesi. Ne haistaa ne kaukaa, pelkistä viesteistäkin. Ja kun ne haistaa heikon hetken, alkaa se kokeilu. Että antaisitko periksi, edes tämän kerran. Älä anna! Tai joudut jatkossa alvariinsa notkahtelemaan. Ne muistaa ja ne vetoaa jatkossa aina niihin aiempiin kertoihin. Tähän kategoriaan kuuluu pääsääntöisesti vain kielletyt, laittomat ja lihottavat asiat.

Vaikka sanoisit niille että tämä keskustelu on nyt käyty loppuun niin ei se oo. Jos ne on sitä mieltä. Niillä ei ole mitään itsesuojeluvaistoa näiden suhteen. Ne jankkaa ja jankkaa ja jankkaa ja sitten kun sulla menee hermo niin ollaan ihan että mitä sä rageet.

Älä koskaan tee mitään iltasuunnitelmia itsellesi koska teini olettaa että sä olet kotona. Aina. Ja jos et ole niin sä et oo ikinä kotona. Vaikka olisit juuri edelliset kolme viikkoa napottanut himassa, teinin huidellessa kaikki illat kavereilla.

Teini muistaa ikuisesti ne mitä unohdit mutta ei tasan yhtäkään mitä muistit. Teini-iän dementia on vaiettu ja vähänpuhuttu sairaus.

Hankit niille bussikortit, pyörät, skeitit ja vaikka leijuntalaudan ja silti se on että voisiksä heittää, mikset sä vois? Ala säästämään ajokortteihin ja mieti niitä kertoja tai edes sitä yhtä kertaa kun on teinin vuoro kuskata sua.

Et todennäköisesti ymmärrä puoliakaan mitä ne puhuu mutta nyökyttele vaan. Välillä voi vähän hymyillä ja sanoa että aha.

Jos niillä on taipumus nukkua pommiin niin ne nukkuu, vaikka mitä tekisit. Narkolepsiaa voi epäillä mutta todennäköisesti sen taudin nimi on teini-ikä.

Teineillä ei ole huolta mistään. Kaikki järjestyy ja hoituu koska niin se vaan menee. En tiedä onko tämä enempi raivostuttava vai kadehdittava piirre.

Älä yritä suorittaa mitään liikaa keskittymistä vaativaa teinin ollessa kotona, se keskeyttää sut kuitenkin koko ajan. Ihan koko ajan. Tai ainakin siihen asti kunnes lakkaat kokonaan tekemästä sitä keskittymistä vaativaa juttua. Vastavuoroisesti jos meet itse kerran koputtamaan teinin oveen ja pyytämään sitä vaikka syömään kesken pelin niin se on että miks sä koko ajan keskeytät??!!

Muista että ne teinityypit siinä on niitä tyyppejä, jotka saattaa jonain päivänä antaa sulle lapsenlapsia. Sitten jonain päivänä ne miettii ja ehkä kirjoittaa näitä ihan samoja juttuja niistä omista teineistään. Merry go round.


maanantai 25. huhtikuuta 2016

Perhereissuja; Tallinna ja Tukholma

Mä inhoan matkustamista. Okei, ehkä tuo oli vähän liian raffi ilmaisu. En inhoa matkustamista. Inhoan matkustamista perheen kanssa. Reissaisin kaikista mieluiten yksin tai kavereiden kanssa. Tai no oikeastaan kotimaan matkailu on ihan jees perheenkin kanssa mutta sitten ylittyy mun kipuraja. Mutta, koska olen jäsenenä perheessä, jossa on kolme reissaamisesta tykkäävää päätä, joudun aina joskus joustamaan.

Me käytiin tuossa puolisentoista kuukautta sitten Kaksikon kanssa Tukholmassa. Ei olla isojen kanssa touhuttu moneen aikaan oikein mitään, joten ajateltiin että tämä on nyt semmoista kivaa yhdessä vietettyä aikaa. Ja kyllä meillä olikin oikeasti tosi kivaa! Tosin samantien kun lähdettiin, iski meihin kaikkiin ihan järjetön ikävä Kolmosta jota podettiinkin sitten ihan koko reissu. Eli todettiin että ehkä matkustaminen ei ole yhteisenä aikana isojen kanssa se kaikista täsmäisin juttu. Kaksikkokin siis poti tolkutonta ikävää koko reissun ja vähän kaikessa mitä tehtiin säestyi koko ajan lause "Kolmas tykkäisi tästä tosi paljon".

Alunperin meillä oli tarkoitus lähteä jonnekin vähän pidemmälle nelisin. Pidennetty viikonloppu jossakin akselilla Keski- tai Etelä-Eurooppa. Vaan sekä mua että Siippaa vaivaa vähän epäluulo että huoli Euroopan turvallisuustilannetta kohtaan joten hylättiin tämä ajatus. Tokikaan me ei kuvitella että eletään missään lintukodossa mutta on ehkä eri asia noin lasten kannalta, jos jotain sattuu paikassa jonka äidinkieltä esimerkiksi puhut tai edes ymmärrät. Me ei todennäköisesti Siipan kanssa olisi osattu rentoutua laisinkaan jossain kauempana. Haluttiin kiva reissu ja irtiotto ja ne kaupungit jotka meitä kiinnosti kauempana on olleet viime aikoina levottomia ja muut vaihtoehdot sitten taas oli sikakalliita. Eli päädyttiin sitten vain risteilemään Tukholmaan.

No mähän en kyllä oikeastaan tykkää olla laivallakaan. Muutama tunti on ihan fine mutta yön yli on jo ehdottomasti liikaa. En kestä olla jumissa siellä kiulussa kaikkien känniääliöiden kanssa. Tykkään syödä hyvin ja kantaa taxfreestä hulluna karkkia mutta siinäpä se. Mutta nämä risteilemisetkin nyt menee sitten siihen kategoriaan että en ole ainoa tässä perheessä. Ehkä kestän silloin tällöin poistua omalta mukavuusalueeltani.

Kohti Tukholmaa!
Laivallahan ei oikeasti ole oikein mitään konkreettista tekemistä jos sulla on jo isompia lapsia. Pienet on aika kivasti huomioitu mutta isoille on tyyliin tasan yksi pelihuone, jossa mun lapset ei ainakaan kovin kauaa viihdy. Oltiin otettu Kaksikolle oma hytti, joka oli ehdottoman kiva juttu koska luulen että päät olisi kolisseet yhteen ja kovaa jos oltaisiin oltu kaikki yhdessä ja samassa tilassa. Samaa aion soveltaa ihan aina jatkossakin, oltiin sitten laivalla tai hotellissa. Mä myös nukun laivalla aina tosi huonosti joten siinäkin mielessä oli hyvä että lapset oli omassa hytissään. Sain unettomuushetkinäni rauhassa lukea ja touhuta ilman pelkoa että häiritsen kaikkia. Siippaa ei lasketa koska se tietää että olen herkkäuninen ja hyväksyy sen että jos mä lähden mukaan reissaamaan niin siinä on se riski että pidän valoja päällä aamuyöstä jotta saan luettua.

Meillä ei ollut mitään sen isompia suunnitelmia reissun suhteen. Aikuisille hyvää ruokaa ja teineille uusia vaatteita, siinäpä se. Iskin kummallekin pojalle aikamoisen läjän kruunuja kouraan ja tenttasin vähän että mitä ollaan etsimässä. Koska se aika, mikä siihen maissa olemiseen on varattuna, on senverran lyhyt niin tällä kertaa yritettiin iskeä mahdollisimman monta kärpästä yhdessä iskulla ja marssittiin suoraan keskustaan. Siinä nähtiin samalla kuninkaanlinnat ja muut sekä saatiin ne Kaksikon vaatekaapit täytettyä. Jos olisi ollut enempi aikaa niin olisin vienyt lapset ostoksille mielummin keskustan ulkopuolelle.

Tukholmassa oli jo ihanan keväistä joten oli tosi kiva olla ulkona. Aurinko paistoi ja oli melko lämmintä, ainakin jos vertasi räntäsateiseen Helsinkiin. Me ei ikinä täällä kotosalla kierretä tuolla lailla ostoksilla vaan tehdään täsmäiskuja. Kävikin nyt siis niin että Kaksikolta loppui puhti ennen kruunuja. Saatiin ihan tosissaan patistella että ne viimeisetkin kruunut katosi ja vaatetta löytyi. Kumpikin teki tosi hyviä ja ennenkaikkea mieluisia löytöjä. Mä olisin halunnut juosta kaikenmaailman ruokakaupoissa ja esimerkiksi harkita vähän pidempään missä syödään mutta koska tämä nyt oli lasten reissu niin heidän ehdoilla mentiin. Joku lovi ajasta meni tuliaisten etsimiseen, siis kelatkaa näitä nykyajan teinejä! Kaksikon kaverit oli pyytäneet tuomaan jotain hiton kosteusvoiteita! Jo on ajat muuttuneet, silloin kun itse oli tuon ikäinen niin sitä halusi tuliaiseksi röökiä ja karkkia.

Maissa ei siis koettu mitään ihmeempiä kulinaristisia ihmetyksiä koska PizzaHut sai kunnian kadottaa nälkämme. Mutta laivan buffet sen sijaan oli aivan mahtava. Toka varsinkin oli ihan elementissään kun sai ahtaa itseensä niin paljon sushia, simpukoita ja katkarapuja kuin pystyi. Oltiin erityisen tyytyväisiä sekä iltaruokailuun että aamupalaan buffassa.

Buffan jälkkäripöytä oli ihana. Santsasin kahdesti.
No sitten Tallinnaan, jossa päiväretkeiltiin eilen. Tällä kertaa mukana oli myös Kolmas sekä mun äiti. Osa meistä kun on buukannut itsensä töihin ja vielä yövuoroon äitienpäiväksi joten vietettiin sitten nyt yhdessä vähän aikaa. Tällä kertaa oltiin mietitty päivää vähän meidän aikuistenkin kantilta koska harvoin liikutaan missään tällä porukalla. Kaikki on kehuneet Tallinnasta Kalamajan kaupunginosaa ja kun vähän perehdyin niin tuntui että se on kyllä ihan meidän kohde.

Lähtö Tallinnaan oli aikaisin aamulla. Ekan mielestä ihan liian aikaisin. Tyyppi nukkui suurimman osan menomatkasta. 
Kalamaja starttaa ihan siitä sataman kupeesta, vanhankaupungin vierestä. Meillä meni hetki haahuillessa koska olisin halunnut käydä Estonian design housessa. Kesti hetki hahmottaa missä se on ja sitten huomattiinkin ettei pulju edes ole auki sunnuntaisin. Lähdettiin sitten kohti Telliskiveä, josta olin etukäteen lukenut että sieltä löytyy vaikka mitä. Mutta jo kävelymatkalla Koplin varrelta bongattiin pari valtavaa kirpputoria, kauppahalli sekä markkinat joihin sitten päädyttiin pyörimään. Mun äiti sekoaa aina kauppahalleissa ja vastaavissa ja niin tälläkin kertaa. Oltiin etukäteen ajateltu että päädytään loppupäiväksi Rocca al Mareen, jossa teinit saa valita missä kaupoissa käydään, koska Tallinnaan luvattiin aika huonoa keliä iltapäivästä eteenpäin. No, meidän aikataulut petti täysin koska meillä meni tuolla Koplissa varmaan pari tuntia. Ja siellä olisi helposti viihtynyt vielä pidempäänkin.

Päästiin lopulta Telliskiveenkin asti jossa myös puikkelehdittiin ja pyörittiin. Pakko kyllä hehkuttaa Kalamajan kirpparitarjontaa! Niiden takia nimittäin alunperin Kalamajaan halusinkin. Aivan huikean laadukasta ja siistiä tavaraa ja kaikki hyvin esillä. Ja ainakin omaan silmään näytti että tarjonta oli vähän erilaista kuin Helsingissä. Me ei kuitenkaan kannettu vaatetta ja muuta mitenkään älyttömästi (itselleni ostin vain yhden mekon) koska yksinkertaisesti ei ole tarvetta nyt millekään. Mutta ehdottomasti haluan tehdä uuden reissun Kalamajan kirppiksille kunhan saan vaan nuo kaappini koluttua ja tutkittua mille nyt oikeasti olisi tarvetta. Tuolta nimittäin löytyi omaan silmään ja tyyliin sopivaa vaatetta todella paljon. Ylipäätään Kalamajan alueella oli hinta-laatusuhde mun mielestä just hyvä. Meidän matkaan tarttui mm. mausteita, pähkinöitä ja vähän tuoretavaraa mitä ei Suomesta ole sattunut silmiin (esim. Karhunlaukkaa). Nuoriso ei kirppistelystä niinkään syttynyt mutta tykkäsi kyllä kierrellä ja katsella.

Keli oli puolet reissusta tosiaan aika kehno ja se harmitti siinä mielessä että Kalamaja on tosi kaunis kaupunginosa ja siellä olisi ollut kiva ihan vaan kierrellä ja kaarrella ja hengata. Vettä alkoi satelemaan iltapäivästä pikkuhiljaa kiihtyvään tahtiin ja jouduttiin luovuttamaan ja siirtymään sisätiloihin. Kello näytti tässä vaiheessa niin paljon että ei uskallettu enää Roccaan asti suunnata vaan marssittiin keskustan ostoshelvetteihin, koska oli pakko saada katto pään päälle pian. Tämä oli siinä mielessä sääli koska mä en itse ainakaan saa oikein mitään irti noista Tallinnan keskustan kaupoista.

Alkuillasta hyytyi myös pienin. Mummun ostama kaulin pysyi tiukasti kädessä unienkin ajan.
Muksut jaksoi koko päivän tosi hyvin mutta kyllä se sade verotti. Yhdessä vaiheessa näytti siltä että Eka jäätyy pystyyn justiinsa (teinit ja pukeutuminen....) eikä Tokakaan jaksanut olla oma hilpeä itsensä kun vettä vihmoo naamalle joka suunnasta. Sään pitää yksinkertaisesti olla jotain ihan muuta jotta lapset jaksaa. Ja verotti se kyllä itseltäkin sitä kestävyyttä, oltiin Tallinnassa vaan päivän verran ja mä näytän siltä kuin olisin ollut vähintään viikon jossain Oktoberfesteillä.

Paljon jäi katseltavaa ensi kerraksi ja muutama takuuvarma paikka johon haluan palata. F-hoone jäi nyt testaamatta mutta ensi kerralla sitten sinne syömään. Meillä oli tosi kiva päivä kelistä huolimatta ja jos tämä nyt jotain motivoi niin käymään vaatekaapit läpi jotta näkee mitä tarvitsee. Kalamajasta ne puuttuvatkin nimittäin löytyy!

Mähän tosiaan tykkäisin matkustaa kaikista mieluiten melkeinpä yksin. Jotenkin jo pelkästään yhden hengen tavaroiden pakkaamisessa ja yleisessä logistiikassa on mulle tarpeeksi, saati sitten että pitäisi huolehtia vielä lastenkin vastaavat kuntoon. Mutta koti-isivuodet on tehnyt jotakin sekä mulle että Siipalle, koska nyt kun on reissattu nämä pari pientä matkaa niin mullakin on ollut kivaa. Siippa nimittäin on hoitanut suurimman osan logistiikasta ja huolehtimisesta, pakannut tavarat ja hoitanut passit ja varailut ja muut. Mä olen oikeastaan vain matkustanut. Joku muu on varmistanut että kaikki kamat on mukana ja lapset tietää missä olla ja mennä milloinkin. Oikeasti kummallakin reissulla oli tosi kivaa. Niin kivaa että mäkin olen alkanut haaveilemaan muistakin perhereissuilusta kuin kotimaan rajojen sisällä tapahtuvista matkoista.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Lukuhaaste: Armain aika

48. Kirjassa on alle 150 sivua


Pertti Lassilan Armain ajassa on juuri tasan 150 sivua. Niin harvoin tulee vastaan näin lyhkäisiä kirjoja, että tämä oli aivan pakko sijoittaa haasteessa juuri tähän. Vaikka se olisi sopinut muuallekin.

Armain aika on kirja kodista, lapsuudesta, sodasta ja selviytymisestä. Tarina pyörii perheessä, jossa on isoisä, äiti ja poika. Vaimonta menettänyt mies, kaksi aviomiestään sodalle uhrannut vaimo ja isättömäksi jäänyt poika. On kesä 50-luvulla ja elämä on samaan aikaan täynnä täyttä huolettomuutta että maailman suurimpia murheita. Elämä tuntuu jo eletyltä mutta samaan aikaan kaikki on kuitenkin tässä ja nyt. On hyvä olla mutta suru, tietynlainen katkeruuskin kulkee mukana.

Rakastin Pertti Lassilan sanamaailmaa. Se oli turvallinen ja rauhallinen. Kirjailija luo tarinan kerronnallaan tarkan maiseman jonka voi nähdä, jopa maistaa ja haistaa, mutta mielikuvituksellekin jää sopivan reippaasti tilaa. Kirjassa vuoropuhellaan paljon, joskin aina pitkän pätkää yksittäisestä näkökulmasta ja se oli todella miellyttävää luettavaa. Muisteleva dialogi etenee loogisesti ja avaa tarinan eri puolia ja näkökulmia. Vastaan ei tullut mitään erityisiä nousuja tai laskuja vaan aika tasaista taivalta mentiin. Ja se oli mahdottoman mukavaa kyytiä.

Jostain syystä haluan sanoa että jos tykkäsit Aki Ollikaisen Nälkävuodesta, niin tykkäät tästäkin. Tarinat eivät liippaa läheltäkään toisiaan eikä Lassila ole yhtään Ollikainen mutta jostain syystä suussa on nyt tämmöinen maku.

Lukuhaaste täällä

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kylmä keskiviikko

Mä olen kyllä jotenkin maailman laiskin bloggaaja nykyään. Mua ei vaan huvita. Tämä ei ole mitenkään pakkopullaa ja olisi paljonkin sanottavaa mutta nyt vaan ei nappaa, enkä tiedä miksi. Tykkään kuitenkin lukea omista horinoista esimerkiksi kuulumisia vuoden, kahden, kolmen takaa. Joten heitetäänpä tässä nyt sitten kehiin kuulumispostaus, jonka voin sitten vuoden päästä tulla lukemaan.

Että mitäpä meille nyt sitten kuuluu? Kamalan vaikea sanoa. Kaikkea ja ei mitään.

Kaksikolla starttasi pari viikkoa sitten vika jakso koulussa. Koulua taitaa olla jäljellä kuutisen viikkoa ennen kesälomaa. Ekalla on aivan hullun rankka jakso, päivät on pitkiä ja pelkkiä lukuaineita täynnä. Jotenkin tosi harmi mun mielestä että se rankin jakso on puskettu tähän päättämään peruskoulu. Tokalla taas on vikat viikot pelkkää kattoon räkimistä. Päivät on lyhkäisiä ja aineet on tyyliin terveystietoa, kuvista, teknistä ja liikkaa. Mutta. Hurjaa ajatella että ihan kohta meillä on yksi kasiluokkalainen ja yksi oppivelvollisuutensa hoitanut.

Se ysiluokkalainen kokeilee mun hermoja tässä jatkuvasti ihan urakalla. On rakas, aivan järjettömän rakas. Mutta myös ihan älyttömän raskas. Nukkuu ihan jatkuvasti taas pommiin ja mikään keino ei tunnu häntä herättävän. Sama monelta menee nukkumaan, sama mihin sen herätysvälineen sijoittaa, sama onko kaikki tekniset laitteet vieressä vai ei, ihan sama mitä tekee. Ei vaan herää. Tämä on itseasiassa taas niitä en vittu tajua-juttuja. Jos se kello soi niin _miten ja miksi_ ei vaan voi herätä? Miten niiden herätysäänien yli voi vaan nukkua? Että kaikille herkkäunisten lasten vanhemmille lohdutukseksi sitten tämäkin ääripää. Ekahan joskus pienenä heräsi jokaiseen narahdukseenkiin. No ei herää muuten enää! Torkuttamista muuten tajuan kaikista vähiten mutta sitä tuo vanhin lapaseni ei tietääkseni edes harrasta.

Muutenkin esikoinen tosiaan nyt kokeilee, oikein mikään sovittu ei taas tahdo pitää. Ilman että siitä ensin pitää vähän riidellä. Ja mä kun en todellakaan jaksaisi tai edes haluaisi olla kyttäämässä että pitääkö se kaikki mitä pyydän ja mitä sovitaan. Vaan haluaisin uskoa ja olettaa ja ennenkaikkea luottaa että hommat toimii. Meidän kakruilla on vielä ihan oikeasti älyttömän vähän vastuuta mistään joten ärsyttää raivota sitten niistä vähistäkin. Onneksi tosiaan nämä keissit tuntuu menevän vähän niin että kun yhden lapsen kanssa on hankalaa niin sitten kahden muun kanssa kaikki skulaa. Ei tarvitse kaikkien kanssa hakata päitä yhteen ja tökkiä omia silmämunia kun ärsyttää niin paljon. Ja Ekan hyväksi täytyy sanoa että kundi on kyllä itsekin nyt tajunnut ja huomannut koska ja missä on mokannut. Mutta jotenkin on välillä tosi vaikeaa ymmärtää että kun toinen oikeasti tietää ja tiedostaa että ei näin, niin miten se kehitysvaihe kuitenkin jyrää sieltä sillälailla yli että mokaa, vaikka tietää mokaavansa? Miksei se järki ja ajattelukyky vaan voita?

Kolmas on alkanut puhua pöpöttämään tosi paljon. Hirveästi sieltä vielä tulee sellaista epämääräistä jargonia ja ymmärtämätöntä mongoliaa mutta hurjasti myös puhetta. Tosin näyttäisi vähän siltä että tyyppi oppii lukemaan kunnolla ennenkuin osaa puhumaan täysin selkeästi. Aakkoset se oppi jo muutama viikko sitten ja nyt se tavailee vähän kaikkea. Mun puolesta ei ihan vielä tarvisi lukemaan alkaa mutta eipä hidastellakaan.

Verottaja hellii meidän perhettä niin ihanasti loppuvuodesta että oon varmaan ekaa kertaa ikinä haaveillut jo vähän kaukomatkailustakin. Pari pientä reissua tässä on luvassa lähikuukausina mutta ne oli tiedossa jo ennen megalomaanisia veronpalautuksiakin. Mutta huvittaisi joku kaukokohdekin, ehkä hiihtolomalla tai ensi keväänä.. Ja haluttaisi joku reissu johonkin kaverinkin kanssa. Senverran sitä veronpalautusta on luvassa että jotain isojakin juttuja voi kerrankin jopa ehkä toteuttaa, eikä vaan haaveilla.

Siippa oli taas omasta mielestään hauska.
Mä kävin tosiaan siellä visureiden poistossa mutta myös Tokan suussa on tapahtunut. Häneltä napattiin muutama viikko sitten ne niskavedon rinkulat pois suusta. Ja kuulkaa jopa oli kaverilla hymy herkässä sen jälkeen. Hän on aika kivan kivuttomasti suostunut pitämään sitä silikonista purennanohjainta mutta niskaveto oli todella pakkopullaa ihan kaiken aikaa. Tuon ikäistä ei enää ihan helpolla lahjota millään tavaralla epämukaviin juttuihin joten oli aika iso rasti saada tyyppi motivoitua sen käyttöön. Mutta niin vaan muksusta löytyi riittävästi tahtoa hoidon toteuttamiseen ja nyt se on poissa.
En nyt sinänsä halua kehenkään mitään kammoja tai pelkoja istuttaa mutta mä koen nuo hammaslääkärit ym. lasten kanssa aika epämukavaksi. Nytkin oli aika inhaa seurata vierestä sitä renkuloiden poistoa. Oli nimittäin aika karua kuunnella sitä rutinaa ja naksahtelua kun noita rinkuloita kirjaimellisesti revittiin lapsen suusta. Ei se kuulemma sattunut mutta näytti aika brutaalilta. Toivon todella että pian alettaisiin elää niitä aikoja kun Kaksikko ei enää halua mukaan mua joka ikiseen paikkaan. Nimittäin jos ei vielä ole olemassa mitään kammoja niin tätä menoa kohta on.

Mulla puskee taas jokakeväinen festarikuume. Provinssi olisi aivan ihana ja löytyisihän tässä lähempääkin muutama muksa. Olisin itseasiassa nyt vihdoin suostunut ja joustanut Ekan suhteen että se pääsisi sinne Weekend festareille (pidempään mukana kulkeneet saattavat muistaa että tyyppi on sen 2-3 vuotta kerjännyt että pääsisi, en ole suostunut) ja nyt kun oisin sille lipun kustantanut niin ei enää halua! Mikä näitä lapsia oikeasti vaivaa??!! Nooh, voihan se mieli vielä muuttua.. mutta silti! Ensin vuosikausia ne jankkaa ja jankuttaa ja sitten kun mä suostun niin ei. Onko se se inkuttamisen ilo miksi ne yrittää vai mikä?
Teatteriakin puskisi loppuvuodesta kun hankittiin Rocky Horror Show'n liput. Ehdottomasti yksi mun kaikkien aikojen suosikkileffoista joten odotukset on tosi korkealla!

Me ollaan Siipan kanssa taas innostuttu maistelemaan oluita. Ja nyt en tarkoita mitään himodokausta vaan siis että maistellaan silloin tällöin pullo tai pari jotain erikoisolutta. Jotenkin tosi kiva kun on löytänyt sen oman olutmaun ja ne omat suosikit. Tykkään hirveästi istuskella olutpaikoissa ja on kiva että voi tilata jotain muutakin kuin sen kolmosen. Joku pruuveri haluttaisi tosi paljon ja ylipäätään vaikka joku olutkurssi. Oikeasti, tosi mielenkiintoinen makumaailma!

Mähän olen aina ollut maailman laiskin rasvaamaan ihoa. Mun kummitäti ei ole koskaan meikannut tai rasvannut kasvojaan tai mitään ja sillä on musta maailman kaunein iho. Oon tähän asti noudattanut vähän samaa metodia mutta nyt kun tuossa joku tovi sitten sain testereiksi vähän yhtä sun toista niin on kelkka kääntynyt. Oon ihan hurahtanut vaikka mihin seerumeihin. Oon löytänyt suosikit ihan järjettömän kalliista tuotteista että sitten sellaisista joihin on jopa varaa investoida. Ja en vaan kyllä lakkaa hämmästelemästä esimerkiksi aamuisin että miten voi muutama tippa kasvoilla tehdä sellaisen olon että on herännyt. Mulla ei ihmeempiä iho-ongelmia edes ole, mutta mulla on kasvoissa tosi isot ihohuokoset. Ainakin omasta mielestä. Ja on ihan järjetöntä miten silmiinpistävän iso ero kasvoissa on, jos vertaa siihen että onko niihin laittanut jotain tököttiä vai ei. Ja ennenkaikkea miltä iholla tuntuu, kun sitä hoitaa. Sorry kumpparitäti, mä pysyn rasvoissa tästä lähtien!

Olin tuossa jokunen aika sitten kaverin luona lautapelailemassa. Meitä oli siinä muutama neitonen ja oli jotenkin hassua huomata illan päätteeksi, että nykyään oikeasti eletään sellaisia aikoja, että mietitään mennäänkö edes baariin vai suoraan kotiin. Joku kymmenen vuotta sitten se oli ihan selviö että baariin tietty, jankutuksen aiheena oli enempi se että mihin mentäisiin kuin se että mennääkö. Nykyään se baari ei todellakaan ole mikään selviö. Tällä kertaa mua olisi huvittanut baarikin, joten nieleksin siinä vähän sitä möksötystäni, yleensähän se olen minä joka meinaa että ei todellakaan jaksa mitään baareja. Mutta koska krapulan saa nykyään niin onnettoman vähästä niin sama se on heittää se baarikin siihen illan päätteeksi... Hiljaista on nyt vielä jonkun tovin mutta pian pärähtää kun Siippakin juhlii 35v. juhliaan. Onneksi on edes tuo tulossa koska muuten varmaan ruikuttaisin kaikille että voisiko joku edes joskus viedä mut johonkin ulos hippaamaan. Edes Städäriin??!!

Kolmosesta vielä pari juttua.... Hän näkyy olevan lapsi, joka tekee kaiken vasta sitten kun osaa sen välittömästi kunnolla. Mitään harjoitteluja kun heti vaan tehdään täysillä. Nyt tässä viimeisinpänä tämä on näkynyt niin kuivaksioppimisen kuin pukemisenkin kanssa. Hän vaan alkoi tekemään ja osasi molemmat sitten heti. Suu auki vieressä katseltiin kun tyyppi puki kaiken päälleen, sukkia ja muita myöten. Siis ilman harjoittelua!! Tokalla oli aikanaan vähän sama juttu mutta Kolmas on vienyt tämän kyllä ihan omalle tasolle. Jonain päivänä se varmaan vaan tarttuu paistinpannuun ja pyöräyttää itselleen munakkaan. Tai keittää aamulla kahvit. Mulle toivottavasti.

Kolmas on myös ainoa lapsista joka sanoo mummia mummuksi. Musta tuo on ihan maailman paras sana ja mäkin haluan sitten aikanaan ehdottomasti olla mummu, jos ikinä saan lapsenlapsia. Ja asun mummulassa. En tiedä mitä tuohon yhdistän koska mulla on aina ollut mummeja ja Kaksikko on aina puhunut mummeista. Mutta mummu, kuulostaa just hyvältä!

Jaha, nyt mun terapiaviinilasillinen on näköjään tyhjä joten lopetan ja menen suihkuun.

Ps. Otsikko ei liity itse postaukseen sitten mitenkään. Mutta tämän viikon pubivisassa kysyttiin kysymys tuosta Neon 2:n biisistä ja se soi nyt sitten päässä. Vahinko kiertoon!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Lukuhaaste: Koira joka kävi coffee shopissa

45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja


Koira joka kävi coffee shopissa tarttui kirjastosta matkaan puhtaasti nimensä ja kantensa takia. Siippa lainasi joskus Pete Suhoselta Hitlerin kylkiluun, mutta mä en sitä lukenut eikä muistaakseni sitten kyllä Siippakaan. Mä olen viime aikoina lukenut joskin hyvää, mutta tosi raskasta kirjallisuutta, joten tuntui että nyt väliin jotain kepoisaa. Tämän luvattiin olevan hauska ja kyllä se paikoin sitä olikin. Ei ehkä absurdin hauska mutta paikoin hihiteltävä.

Kirja kertoo juuri täysi-ikäiseksi tulleesta Jamista. Hän ei elämältä paljoa odota, josko saisi riittävästi coca-colaa juodakseen, näpsäkän näköisen tyttiksen ja autoksi Porsche Carreran. Jami työskentelee pizzakuskina joten niillä liksoilla ei autoja ostella eikä tyttöjä hurmata. Hän päättääkin alkaa huumekuriiriksi, sillä tienaa riittävästi ja elämä helpottuu. Ongelmaksi muodostuu se, että Jami ei pysty itse olemaan muulina koska hän ei voi niellä salakuljetettavaa lastia. Sattumalta serkkutyttö tarvitsee koiravahtia ja sitten Jamilla välähtää...

Olin aika myyty jo kirjan alkusanojen aikana. Sinänsä ei iskenyt välittömästi sitä oloa, että tuleepa nyt hyvä lukukokemus. Mutta tarinaa kohtaan iski välitön mielenkiinto. Suhonen nimittäin vihjaa melko suoraan, että tarina perustuu tositapahtumiin. Se ei selviä, kuinka paljon ja miltä osin. Hän vihjaa hieman the small penis rulesta (googlaa!), joka sai mut hykertelemään ja lukemaan koko kirjan hujauksessa.

Tarina on kokonaisuudessaan aika älyvapaa. Mutta kutkuttava koska ei voi tietää mikä on tapahtunut oikeasti ja mikä on fiktiota. Vaikka aihe kirjassa on vakava, ei kirjaa kannata ottaa liian vakavasti. Suhonen on selvästi kirjoittanut tämän realistiset lasit päässä, ei ihaillen mutta ei myöskään saarnaten. Vaikka pyöritäänkin paljon yhden ja saman aihekokonaisuuden ympärillä niin mukaan mahtuu myös rakkautta, uskollisuutta ja myös yksi poikuuden menetys.

Kokonaisuus on paikoin salaliittoteoriamainen, varsinkin viittaukset. Ja tykkäsin siitä kokonaisuudesta, vaikka ei tämä nyt mikään tajuntaa laajentava (ehe ehe) lukukokemus ollutkaan. Loppusanatkin vielä vihjaavat tarinan olevan totta. Ja koska tarina on niin älytön, uskon sen sitä olevan. 

En usko että välttämättä luen Suhoselta mitään muuta tuotantoa, vaikka tämä mielenkiintoinen olikin. Ei jäänyt kuitenkaan niin iso polte. Mutta tykkäsin siitä että sijoitin tämän juuri tähän kategoriaan, koska tämä oli ehdottomasti vähän erilainen kertomus suomalaisesta miehestä. Ei todellakaan mitään Hotakaista tai Kyröä.

Lukuhaaste täällä

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Tyytyväinen veronmaksaja

Mulla on tarve jakaa kaikki ällötarinat teidän kanssa (kierukan laitosta tarinaa täällä) joten heitänpä kehiin kertomuksen myös viisaudenhampaiden poistosta. Mä en itse suosi ollenkaan googlea, jos lähtee jotain terveyteen liittyvää selvittämään, mutta en omasta kaveripiiristäkään saanut irti kuin pari positiivista kokemusta viisaudenhampaan poistosta, joten heitetään tämä nyt sinne kaikkien kauhutarinoiden joukkoon. Yleensähän sitä nimittäin kuulee vaan niitä negatiivisia kokemuksia näistä hammashommista. Mutta mun kokemus oli pelkästään positiivinen.

Multa on ensimmäinen viisaudenhammas poistettu jo vuonna 2002. Odotin silloin Tokaa ja se viisaudenhammas hiersi niin pahasti että sen ympäristö tulehtui jatkuvasti. Se poistettiin päivystyksellisesti eikä ollut lainkaan kamalaa. Sain kouraani lähetteen röntgeniin, ja käskyn käydä kuvattavana kunhan olen synnyttänyt jotta selvitettäisiin miten alavisurit kannattaa poistaa. Noh, harvahan meistä nyt varsinaisesti nauttii hammaslääkärillä käynnistä ja koska visurit ei vaivanneet niin skippasin koko touhun. Neljäntoista vuoden ajan.

Ajan kanssa alkoi visuritkin vaivaamaan ja muutama kuukausi sitten kyllästyin siihen että jatkuvasti jompaa kumpaa poskea särki. Varasin ajan ihan tavalliseen hammastarkastukseen ja otin asian siellä puheeksi. Hammasto kuvattiin, aika varattiin ja nyt olen kahta visuria vajaampi. Ja älyttömän tyytyväinen. Ainoa mikä harmittaa on se, että siirsin tätä koko höskää näin kauan.
Muutama kuukausi tässä välissäkin meni odotellessa, ajat nimittäin oli tosi kortilla, mutta kaikenaikaa mulle vakuuteltiin että jos visurit alkaa vaivaamaan ihan kunnolla, niin hoidetaan ne aiemmin pois.

Mulla ei ole mitään hammaslääkärikammoa sinänsä, en mä nyt sinne tuoliin mitenkään polkkahypellen mene mutta en oikeastaan pelkääkään. Mutta oon ollut lasten hammaslääkäreissä senverran mukana että sen myötä on tullut semmoinen pieni... mitenhän tämän nyt ilmaisisi... vastenmielisyys. Se suun ronklaaminen on nimittäin paikoin aika hurjan näköistä. Todennäköisesti iso osa suuhun liittyvästä hoidosta näyttää hurjemmalta, kuin tuntuu. Ja osa instrumenteista on myös aika massiivisen näköisiä.

Kävin siis alkuviikosta tuossa hampaiden poistossa ja koko hommassa meni puuduttamisesta taitosten puremiseen hurjat viisitoista minuuttia. Ja niitä visureita poistettiin tuossa ajassa siis kaksi. Puudutus oli riittävä, hammaslääkäri tosi taitava ja asiantunteva ja potilaskin oli hurjan reipas! En tiedä muuten mitä puudutteille on tässä tapahtunut mutta nekään ei tuntunut missään. Ja jos pysyin laskuissa mukana niin puudutuspiikkejä tuli kaikenkaikkiaan viisi.

Multa irtosi kumpikin hammas ihan vaan vetämällä. Ihan ongelmitta eivät lähteneet, mutta kuitenkin ilman että mitään piti porata ensin osiin. Hammaslääkäri oli kaikenaikaa ihan mahtava, siinä samalla esimerkiksi kehui miten hyvässä kunnossa mun hampaat muuten on. Mä tarvitsen aina vähän sellaista henkistä päähäntaputtelua jotta luotan. Erityiset pointsit annan lekurille siitä, että se ihan oikeasti jäi miettimään että koska minä olisin mun työhön työkykyinen tuon operaation jälkeen. Eikä vaan automaattisesti tyrkännyt saikkulappua ajalle x. Eli jos sie tarvitset oikei hyvää suutohtoria niin täs ois siulle sellanen. Lisätiedot privana.

Puudutuksen hävittyä tuntui lähinnä sellaista jomottelevaa kipua, joka taintui kipulääkkeillä. Toipuminen on vielä senverran kesken että siitä en montaa sanaa pysty sanomaan, mutta päivä päivältä menee paremmin eikä missään vaiheessa nyt mitenkään kovin tuskaista ole edes ollut. Eniten tässä toipumisaikana on ärsyttänyt suussa ollut ommel, jonka saatoin tänään omatoimisesti vähän poistaa...

Eli suosittelen ihan oikeasti että kannattaa poistaa ne viisaudenhampaat, jos niitä suussa roikkuu. Et sä niillä mitään tee. Mulla on vielä yksi hampaanpoisto edessä ja jos se nyt sitten onkin joku horror-reissu niin en vaan kerro siitä täällä. Mutta nyt tämä reissu ainakin oli ihan mahtava ja sanon että ei niitä hammaslääkäreitä tarvitse pelätä. Ei tehnyt kipeää, ei ollut kamalaa, ei jäänyt traumoja. Kukkis approves!

Tässä turvotus pahimmillaan. Niinpä, mikä turvotus?

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kyseenalainen KonMari

Mä olen vierestä seurannut lähipiirin KonMarista sekoamista orastavalla mielenkiinnolla. Täytyy nyt heti aluksi tunnustaa että mä en ole itse lukenut kirjaa kokonaan vaan mun tietämys perustuu muiden kokemuksiin, joko luettuna tai kuultuna. Muutaman pätkän olen lukenut itse kirjastakin, jotka löytyi netistä. Eli voi olla että höpisen nyt ihan väärin ja olen ymmärtänyt täysin toisin.

Mä olen lukenut KonMarista pääsääntöisesti vain hyvää ja innostavaa, mikä on tietysti kai vaan hyvä juttu. Mutta itselläni on herännyt myös vähän kyseenalaistavia ajatuksia. Sen perusteella mitä olen lukenut tai kuullut. En nyt linkkaa tähän yhtään mitään, jos KonMari on vieras niin laulata googlea.

KonMarin lisäksi oon viime vuosina seurannut kiinnostuksella Project333:sta. Joka saattaisi olla ehkä enempi se mun juttu, ei ehkä niinkään sillä että pitäisi olla joku tarkka määrä vaatteita tietylle ajalle vaan enempi sillä, että sen kautta oppisi paremmin sen oman makunsa. Toki näissä kahdessa on se ero että KonMari koskee muutakin kuin vaatekaappia. Mutta noin ideologiana, tunnen että kolmonen ois ehkä lähempänä mua.

Kiinnostuksesta huolimatta en ole ryhtynyt kumpaankaan. En KonMariin enkä 333:n. Ja syy on juurikin se että kyseenalaistan vähän kumpaakin ideologiaa. Enemmän vielä juurikin tuota KonMaria. En missään nimessä liputa sen suhteen että kaikki pitäisi säästää, mutta pikkasen mietityttää se kerskahävitys, mitä KonMari opettaa. Mä näkisin että tärkeintä olisi että ihminen oppisi oman makunsa ja oman tyylinsä, ihan kaiken suhteen. Että osaisi tehdä nappihankintoja, jotka on kestäviä ja käytössä hyviä. Joita ei tarvisi sitten tasaisin väliajoin KonMarittaa. Koska sehän se oikeasti olisi tärkeintä. Että ei alunperinkään tekisi vääriä hankintoja. Sitä ihmisille pitäisi mun mielestä opettaa. Siihen pitäisi yrittää tähdätä. Käsittääkseni KonMari yrittääkin tähdätä myös miettimiseen että oikeisiin hankintoihin mutta onko se oikeasti se siivous mikä pitää mullistaa? Miten paljon sellainen kämpän totaaliraivaus auttaa?

Olen lukemani perusteella ymmärtänyt että KonMari kehoittaa miettimään tuottaako jokin tavara tai esine sulle iloa. Mun mielestä tuo on tosi huono mittari sille, että tarvitsenko oikeasti jotakin. Edelleenkään, ei tavaraa tarvitse tai kannata haalia mutta tunnepuolta ei pitäisi musta sotkea materiaan. Okei mä myönnän että en itse saa mitään isompia kicksejä tai iloa materiasta vaan peilaan kaiken käytännön kautta. Joten siinä mielessä mun on helppo sanoa näin. Tykkään panostaa esimerkiksi laadukkaisiin kodinkoneisiin ja keittiökamppeisiin koska ne kestää ja toimii paremmin. En jaksa joka vuosi olla uusimassa omia talvikenkiä tai talvitakkia joten panostan kerralla kestäviin. Mä en saa iloa vaatteista tai meikeistä tai tavarasta joten miten mä sillä mittaisin sitä että mitä säästän ja mitä en? Käytännöllisyys on se, mikä mun vaakakupissa painaa eniten. Se, että joku näyttää hyvältä mun päällä tai tuntuu hyvältä kasvoilla tai toimii parhaiten on vain plussaa.

Tavarat on mun mielestä vain tavaroita, ei osa tunnetilaa. Mä en edes halua tehdä tavaroista mitään ilon mittareita. Se kuulostaa musta just sellaiselta länkkärimenolta jota karsastan. Mun mielestä on ihan väärä lähtökohta että esimerkiksi treenin aloitukseen haetaan potkua shoppailemalla uudet kivat treenivaatteet tai että käytät itsesi palkitsemiseen sitä että ostat aina jotain. Mun mielestä sellaisesta pitäisi oppia pois. Jos haet tavaroista sitä tunnetilaa, sumennat äkkiä sen käytännön puolen. Ei tavaroiden tarvitse herättää mitään ilon tunteita vaan ajatuksia; tarvitsenko todella tätä?

Myönnän että meidänkin kaapit ja laatikot pitäisi kyllä raivata. Tavaraa kertyy yksinkertaisesti siksi että meitä on viisi. Lapset kasvaa, vaatteet ja muu jää pieneksi ja kiinnostuksen kohteet muuttuu. Mutta se ei musta liity mitenkään konkreettisesti tavaran haalimiseen. Meillä kyllä onneksi pelaa hirmuisen hyvin parin perheen kanssa kierrätysrinki. Kaksikon kamoja lähtee heille ja me taas saadaan Kolmoselle tarvittavaa. Enempi ja enempi meillä myös kuluu vaatteita ja muita niin, että ne käytetään meillä siihen asti että ovat rikki.

Mua mietityttää jotenkin tuon KonMarin kohdalla myös se, että KonMaritat sitä tavaraa siinä isolla kädellä pois ja sitten jonkin ajan päästä tulee eteen joku tilanne tai tapahtuma jossa tarvitsetkin sitä poisheittämääsi ja joudut taas käydä ostamassa sen uudestaan. Jonka sitten taas KonMaritat pois. Ei kuulosta musta kovin kestävältä eikä kovin järkevältä. Ymmärsin nimittäin lukemani perusteella että KonMari kehoittaa raivaamaan nimenomaan mahdollisimman pian. Yhdessä päivässä pitäisi saada aikaan paljon ja muutos pitäisi tehdä nopeasti. Eli missä vaiheessa jää aikaa harkitsemiselle ja sille että ihan oikeasti ajattelet? Se, että yrität miettiä aiheuttaako jokin asia iloa, ei ole musta harkitsemista tai ajattelua. Vaan liian spontaania ja hätiköityä. Ei sellainen ajattelematon raivaaminen toimi mun mielestä ratkaisuna sille alkuperäiselle ongelmalle. Että ihminen hankkii sitä tavaraa liian spontaanisti ja hätiköidysti.

Ehkä tähän vaikuttaa vähän sekin millainen tyyppi olet. Mua ei haittaa sotkuinen koti tai epäjärjestys. Tai pienet tavararöykkiöt. Meiltä löytyy yleensä aina joku, joka tietää mistä mikäkin juttu löytyy. Mä olen kasvanut aika KonMarimaisessa kodissa, missä mikään ei koskaan saanut jäädä ajelehtimaan ja koin sen ahdistavaksi. Kyllä mäkin välillä tuskastelen jos kaikki pöydät ja tasot on täynnä tavaraa mutta silti mielummin näin.

Se on ihan totta että todennäköisesti jokaisella meistä, joilla on mahdollisuus lukea tämä mun teksti sekä KonMari, on liikaa tavaraa. Jokaiselle meistä kertyy kaikkea turhaa, jota me ei ihan oikeasti varmastikaan tarvita. Enkä mä missään tapauksessa liputa sitäkään että kaapit ja laatikot on täynnä. Mutta aikalailla kyllä epäilen sitä toistakin ääripäätä. Mä en ole hamstraaja mutta jotenkin karsastan tosi isosti sitä että kaikkeen tarjotaan nykyään ratkaisuksi "heitä pois".
Ehkä mä olen ymmärtänyt jotain väärin ja vaan luen sen KonMarin ja yritän löytää sieltä jonkun punaisen langan.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Lukuhaaste: Unohtunut avain joka upotti Titanicin + muita historianmokia

36. Kokoelma esseitä tai kolumneja


Tämä nimihirviö on kirja, jota itseasiassa Siippa on pyöritellyt kirjastossa montakin kertaa. Kyllästyin katselemaan sitä sen arpomista ja lainasin tämän itselleni. Vähän laveasti survon tämän lukuhaasteeseen, kirjassa on lyhyitä tarinoita historiallisista mokista. Ehkä ne ei ihan mene esseiden tai kolumnien alle mutta ihan sama. Pituutensa takia puhun kirjasta mokakirjana.

Mokakirja kertoo 55 totaalista mahaplätsiä historiasta. Mokia, joiden seuraukset on olleet valtavia. Stipluja, jotka olisi saaneet jäädä tekemättä. Tämä oli ehdottomasti hauskin kirja pitkään aikaan, nauroin ääneen monesti. Lisäksi 3/5 meidän perheestä luki tämän, joka on varmaan jonkin sortin ennätys. Sama päämäärä myös tykkäsi tästä.

Kirja leikkaa ajallisesti läpi pitkän kaaren. Ensimmäiset mokat raportoidaan ajalta ennen ajanlaskua ja siitä sitten edeten kronologisesti tähän päivään saakka. Kirjailija paikoin jopa dumaa historiaa, tai ainakin sitä miten asiat meni. Mutta tyyli on hauskan sarkastinen ja toteaapa kirjoittaja itsekin esipuheessaan että jos nämä mokat olisi jääneet tekemättä, ei tätäkään kirjaa olisi kirjoitettu.

Ihan jokaisesta tarinasta en ollut yhtä innostunut kuin toisista, mutta huumori pelastaa paljon. Ja se olikin ehdottomasti se, mikä kannattaa tätä kirjaa. Osa mokista on nimittäin sentason feiluja että ne on pakko käsitellä huumorilla. Ja lähes jokainen tarina sisältää myös pienen mitä jos-aspektin. Että jos olisikin tapahtunut toisin, niin olisiko maailma samanlainen kuin se on nyt? Eräänlaista perhosefektillä leikittelyä siis. Moni tapahtuma on myös suoria ketjureaktioita. Kirjassa esitettiin hyvä vertauskuva, joka sopi useampaankin tarinaan; "joskus juuston reiät asettuvat siten, että sukkapuikko menee läpi."

Kirjassa ihmetellään pariinkiin otteeseen nykypäivän valossa, että miten joku historiallinen tapahtuma on koskaan päässyt tapahtumaan? Noitavainot on yksi näistä esimerkeistä. Kirja tarjoaakin pohdintaa ja vastauksia aiheeseen, mutta ehdottomasti monessakin kohtaa joutuu yhtymään kirjailijan mietintään; miten tämä on voinut päästä tapahtumaan? Osa tapauksista on niin käsittämättömän typeriä että on hankala ymmärtää. Ja vielä hankalampi on ymmärtää sitä, että osasta virheistä ei olla opittu yhtään mitään.

Tarinat on kerrottu lyhyesti ja ytimekkäästi. Melkoisella cut the bullshit-tyylillä. Mikä on juuri hyvä, tykkäsin. Jos luet tämän kirjan niin sulle selviää mikä painoarvo oli väärin annetulla lausunnolla Berliinin muurin kaatumisessa, miten väärä kellonaika vaikutti Sikojenlahden maihinnousuun ja mikä rooli oli 19-vuotiaalla opiskelijalla ensimmäisen maailmansodan syttymisessä. Tämä kirja ei ollut hömppää, mutta sillä sai tosi hyvin aivot vapaalle.

Lukuhaaste täällä.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Kun sormi meni suuhun

Etna tuossa otti ja vihjasi että joutaisin aktivoitumaan. Tarkoitti kyllä ihan eri somea mutta ihan sama, otan sen nyt näin, haha!

Jokunen aika sitten mulle kävi jotain, ei nyt mitään kovin isoa tai vakavaa tai mitään, mutta jotain josta vähän hämmennyin. Tietyllä tasolla vähän kiukuttikin. Jotenkin musta tuntui vähän vaikealta kirjoittaa aiheesta joten tämä venyi ja venyi mutta nyt tuntui että tämä lähtee ilmoille.

En tiedä kuinka yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti voin kertoa, koska ikinä ei tiedä kuka sattuu lukemaan. Mutta mennään vähän laveammalla kaarella sitten. Olin siis tuossa jokunen kuukausi sitten kotibileissä. Odotin kekkereitä ihan älyttömästi koska paikalle oli tulossa ihan tosi hyviä ystäviä sekä sitten muutama kaveri, joita en ollut nähnyt vuosiin. Kaikenkaikkiaan tunsin paikalta kuitenkin vain kourallisen ihmisiä. Meillä oli vähän hankaluuksia lastenvahdin kanssa joten olin liikenteessä yksin ja Siippa oli lasten kanssa kotona. Hölisin siinä niiden omien tuttujeni kanssa sekä myös ihan uusille ihmisille. Vaikka menen välillä sosiaalisissa tilanteissa ihan lukkoon niin useimmiten kuitenkin tykkään jutella ihmisten kanssa. Sama tunteeko ne vai ei. Toisten kanssa tulee paremmin juttuun kuin toisten. Juttelin kaikkien kanssa ihan samalla tavalla, kaikesta maan ja taivaan välillä. Tätä haluan nyt painottaa, ihan samalla tavalla!!! Kunnes eräs vastakkaista sukupuolta edustava henkilö ilmaisi mulle että hän aistii tässä tilanteessa nyt sellaisia viboja, että meidän pitäisi suudella. Että minä ikäänkuin annan hänelle tässä sellaista viestiä.

????!!!!!!?????
No en mene nyt tähän tilanteeseen tuon yksityiskohtaisemmin (ei suudeltu, kuitenkin jäitte sitä miettimään) mutta haluttaa pohtia näitä kanssakäymisiä noin yleisesti. Mä nimittäin en kovin usein käy ulkosalla. Ja vielä harvemmin satun mihinkään, josta en tunne ihmisiä. Mutta aina joskus tulee vastaan näitä hetkiä ja tilanteita joissa mä ihan tosissaan mietin että miten näissä kuuluu toimia? Mä en ihan oikeasti tiedä. En tiennyt silloinkaan, kun olin sinkku. Mulla ei mene ikinä nämä sillälailla smoothisti, niinkuin elokuvissa. Ei tälläkään kertaa.

Jos juttelet uusien ihmisten kanssa niin pitääkö niille tuoda julki se että olet parisuhteessa? Jos ette edes puhu mistään sentapaisesta. Ihan en koe kovin luontevaksi että siinä jutellaan vaikka leffoista ja sinne väliin pitäisi sitten ujutella väkisin että hei muuten mä olen parisuhteessa, älä sitten yritä mitään. Hell no! Mitä väliä kenenkin kotioloilla on kun vaan jutellaan yleisesti? Kaikesta ja ei mistään. Kun se sun parisuhdestatus ei kuulu mitenkään siihen itse tilanteeseen niin miten näissä pitää toimia? Tuoda se julki vai ei?

Samaten vaikka tässä nyt on itsellä parisuhdetta senverran kauan takana, että en ehkä ihan täysin osaa asettua sinkkujen saappaisiin, niin en vaan ihan oikeasti suostu hyväksymään sitä ajatusta että kaikki kotiseinien ulkopuolella vietetyt kaveriporukan illanvietot tai kohtaamiset ihmisten kanssa olisi potentiaalisia pokailutapahtumia. Muistan tasan varmasti että joskus silloin sinkkuaikoina kun lähti johonkin, niin oli ihan kivaa joskus vaan mennä kavereiden kanssa ulos. Ilman että siinä nyt olet joka kerta tutkat ojossa metsästämässä seuraa. Kyllä pitää voida jutella ihmisten kanssa ihan ilman että joutuu jatkuvasti miettimään että pokaako toi mua, pitäiskö mun pokata sitä, kuka pokaa ja ketä. Ilman että lähtökohtaisesti se pelkkä juttelu on takuu siitä että asiat johtaa toiseen. Mä haluan vaan jutella perkele! Onko se niin vaikeaa ymmärtää ilman että se täytyy alleviivata ja tuoda esiin? Ja kun sitten niin teen, niin miksi mulle jää se olo että olen ihan idiootti.

Itse tilanteenhan hoidin sitten oikeastaan vähän niinkuin näin. Vastapuoli suuttui.
No palaan kuitenkin nyt senverran vielä kautta rantain tähän tapaukseen että tokihan tietyt tilanteet pystyy välttämään sanomalla että on parisuhteessa. Mutta jos siinä ei juttele mistään sellaisesta, joka edes liippaisi sinnepäin niin mitenkä sen nyt sujautat luontevasti? Varsinkin jos itsellä ei ole siinä olo että toi muuten pokaa. Silloin onkin ihan reilua viheltää peli poikki ja säästää toinen nöyryytykseltä. Koska sitähän se tavallaan on, jos venytät sitä tilannetta ja katsot kuinka pitkälle toinen yrittää. Tosin omaksi puolustuksekseni sanon sen että en aina edes tajua sitä jos joku yrittää. En aina osaa lukea niitä tilanteita ihan loppuun asti.
Se, mikä erityisesti otti päähän tässä keississä, oli se että mulle jäi vähän sellainen olo että olisi ikäänkuin mun vika että toisessa herää kiinnostus. Ainakin sellainen olo mulle jäi sen räpellyksen, joka keskustelua yritti muistuttaa, jälkeen. Vaikka en tietoisesti mitään fiboja lähetellyt. Olisin halunnut jutella asian selväksi mutta vastapuoli ei.

Toki myönnän että olin myös imarreltu. Isostikin. Ainahan se on kohteliaisuus, jos joku on susta kiinnostunut. Mutta vastapuolen suuttuminen ehkä vähän himmensi sitä imartelua. Ja kun en ole ollut siellä sinkkumarkkinoilla vuosiin ja ne pelit on selvästi muuttuneet tässä välissä, niin en vaan osaa toimia. Varsinkaan silloin, jos joku olettaa mun olevan sinkku.


Mä myönnän että toimin tilanteessa hieman ajattelemattomasti. Koska tilanne oli mulle niin vieras ja se tuli niin äkkiä ja odottamatta. Taisin vähän loukatakin, vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta jos nyt mietitään isompaa kuvaa niin eikö pakkien saaminen ole ihan aina myös riskinä. Että niin saattaa käydä jos lähdet kokeilemaan kepillä jäätä. Ja voiko sitä edes torjua toista oikealla tavalla, onko sellaista olemassakaan? Miten vastataan kohteliaisuuteen jota ei ole pyytänyt tai odottanut ja johon ei voi vaan vastata että kiitos? Ainakaan tilanteessa, jossa toinen loukkaantuu.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Lukuhaaste: Säde

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja


Jokunen tovi sitten Helmetin nettisivuilla oli listattu uskonnoista tai erilaisista kulteista kertovia kirjoja, jotka kannattaisi lukea. Olin silloin ihan tiloissa Skientologeista kertovasta Going clear-dokkarista ja luin putkeen monta uskonnoista kertovaa kirjaa. Lainasin silloin myös tämän, kirjaston suosituksesta, mutta se jäi lukematta. Siispä survoin tämän nyt mukaan lukuhaasteeseen.

Säde kertoo Säde-nimisestä neitosesta, joka päätyy asumaan ja töihin kulttimaineessa olevaan yhteisöön Helsingin laitamilla. Mukaan on survottu myös kolmiodraamaa Säden, poikaystävän ja entisen opettajan välillä. Tarinassa käsitellään uskoa aika monella eri tasolla, ateismista ääriuskovaisiin. Jumalista henkiolentoihin. Kyseenalaistetaan laajalti uskontoa ja uskomuksia. Seikkaillaan Kreikassa ja Suomessa. Kansi lupasi sekä itkua että naurua. En tavoittanut kumpaakaan.

Tämä oli nyt mun toinen Supinen ja musta tuntuu että mä en vaan tajua hänen kirjojaan. Sinänsä kyllä tykkäsin sekä Mantelimaasta (joka oli siis eka lukemani Miina Supinen) että tästä mutta musta vaan tuntuu että en tajua näitä. Tykkään kyllä jotenkin siitä satumaisesta kerronta-tavasta, joka taitaa olla Supisen tavaramerkki. Mutta se ei aukea mulle niin, että olisin ihan mykistynyt hänen tarinoidensa äärellä. Teksti on paikoin tosi rahvaanomaista ja ehkä mä kaipaisin satumaiseen tyyliin jotain muuta. Jotain mielikuvituksellisempaa.

Parasta Miina Supisen kirjoissa on mun mielestä se, että ne on tosi helppolukuisia. Näiden parissa ei tahkoa viikkokausia vaan ne on helposti lähestyttäviä ja äkkiä koluttu. Teksti on sujuvaa. Mutta mua hieman vaivaa se että en tunnu tavoittavan Supisen sanomaa, ainakaan kaikenaikaa. Haluaisin kyllä lukea Supisen tuotannosta ainakin Rautasydämen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Anne Leinosen kanssa. Josko siinä olisi se mun kaipaama tulkkaus ja homma aukeaisi mulle.

Sehän ei ole laisinkaan Miina Supisen tai kenenkään muunkaan naiskirjailijan vika, mutta haluaisin ihan hirmuisesti löytää kotimaisen naiskirjailijan, joka saa mut yhtä laajasti haukkomaan kuin Tommi Kinnunen. Oon ihan fanityttö! Pauliina Rauhala on jo sinnepäin, mutta hänestäkään ei ole Taivaslaulun jälkeen kuulunut mitään. Hoi suomalaiset naiskirjailijat, missä luuhaatte?

Mutta niin... Säde. Tykkäsin kirjan lopusta. Ja muutenkin kirjan aikana oli hetkiä kun tykkäsin teoksesta tosi paljon. Mutta yhtä paljon oli myös hetkiä kun en vaan tajunnut. Kirja oli kyllä kestävä kokonaisuus ja tarina aika monitasoinen. Supinen on selvästi tehnyt taustatyötä tiettyjen faktojen kohdalla, pelkällä mielikuvituksella ei tätä kirjaa kirjoitettu. Olo on edelleen kiinnostunut. Lisää Supista, mutta ei nyt ihan heti.

Mulla on tapana näiden omien lukuhaaste-kirjoitusten jälkeen myös vähän googlata mitä muut ovat kirjoittaneet samasta kirjasta. Säden kohdalla löysin useammankin arvostelun, jossa kritisoitiin sitä että päähenkilön hahmo jäi ohkaiseksi. Että ei saanut selvää onko Säde ateisti vai hihhuli joka uskoo erilaisiin henkiin ja jumalolentoihin. Mä oon jotenkin sitä mieltä että sillä ei ole musta väliä. Ei hahmojen tarvitse olla selkeitä ja arvattavasti toimivia. Eihän ihmiset oikeastikaan ole sellaisia. Usko on muutenkin vaikea asia selittää suoraviivaisesti. Tai niin että kaikkeen löytyy selkeä näkökanta. En kaivannut sitä tässä kirjassa enkä kaipaa sitä oikeassa elämässäkään.

Lukuhaaste täällä