lauantai 28. toukokuuta 2016

Kohti omavaraisuutta osa 1

Me on asuttu tässä nykyisessä kaupunginosassa reilu nelisen vuotta. Aika pian muuton jälkeen huomattiin että alueella asuu paljon aktiivisia kaupunkiviljelijöitä ja vähän siellä sun täällä näkyy viljelylaatikoita ja -säkkejä. Siirtolapuutarhoja ja kotiviljelyksiä. Yhdellä jos toisella parvekkeella notkuu amppelimansikkaa ja ties mitä hilavitkutinta. Ja monen talonyhtiön pihaltakin löytyy kimpassa pystyyn pistettyä viljelystä. Erilaisia ihan naapurissa toimivia yhdistyksiä löytyy asian tiimoilta useampikin eikä mene varmaan päivääkään ettei joku huutele joko talonyhtiön tai sitten kaupunginosan omalla facebook-sivulla siemenien ylituotannon tai jonkun muun viljelyyn liittyvän perään. Aktiivisia siis ollaan kasvattamaan.

Silloin jo muutama vuosi sitten alkoi aika äkkiä tulla olo että mäkin haluuun kun katseli ihmisiä kuopsimassa viljelyksillään. Mua on jo pitkään, oikeastaan vuosi vuodelta aina enemmän ja enemmän houkutellut tietynlainen omavaraisuus. Kaupungissa asuessa se vaan on vähän haasteellista. Monta vuotta tyydyttiin siihen että mutsi kantoi meille mökin kasvimaan tuotoksia mutta joku pyörä jossain on alkanut pyörimään melko vinhasti koska omiakin multavarpaita on alkanut kutittamaan. Saan suoranaisia kicksejä siitä kun saan haalittua meille syötävää jostain muualta kuin kaupan kautta. Ihan tiloissa olen jos saan hyödynnettyä satokauden antimia ja aina parempi jos ne on itse kasvatettu. Meidän parvekkeelta on vaan niin ihana näköala että sitä ei tee mieli iskeä tukkoon tekemällä sinne pientä sademetsää. Pelkkä parvekeviljely ei siis käy.

Lupasin jonain heikkona hetkenä vuosi sitten toukokuussa mutsille, että se saa tuoda meidän partsille pari tomaatin taimea. Mutsi ilmeisesti haisteli että nyt on lapsella joku luontoon paluun tarve ja muilutti meille riittävän helpot systeemit millä aloittaa. Kasvatussäkki kahdella taimella. Niitä hellittiin ja hoidettiin ja kasvatettiin pitkin kesää ja saatiin lopulta tosi paljon satoakin. Sitten kun kesä vihdoin ja viimein alkoi. En tiennyt tomaatin kasvattamisesta yhtään mitään ennen viime kesää mutta hurahdin niin täysin että tänäkin vuonna meille tuli pari taimea. Mutta tämän lisäksi tänä vuonna kävi myös toisenlainen flaksi. Voitettiin nimittäin arpajaisista pari viljelylaatikkoa tuossa lähellä olevasta kaupunginosayhdistyksen omistamalta palstalta. Nyt kuulkaa vaihtui yrttien ylläpito ihan nextille levelille.

Tässä on ollut taas kaikenmaailman muuta sutimista mutta vihdoin tällä viikolla saatiin kasvatuslaatikoihin vaihdettua mullat ja kylvettyä siemeniä. Ja olipahan muuten ihan älyttömän terapeuttista hommaa! Mieli lepäsi ja tuli oikeasti yllätyksenä miten älyttömästi tykkäsin siitä tekemisestä. Toki homma nyt oli sinänsä helppoa koska oli laatikot ja mullat valmiina, kompostit ja muut vieressä. Että sen kun ottaa ja pusertaa. Mutta silti, mä siis en ole oikeasti kokenut aiemmin mitään poltetta tämmöiseen, tämä on hiipinyt jostain pikkuhiljaa. Tämä eka vuosihan menee nyt pitkälti kokeilun piikkiin. Että minkätyyppinen se paikka on jossa viljellään, onko miten kuuma, tuuleeko jnejne. Kovan kasvatuksen ja hoivaamisen alla nyt ekana vuotena on taittopapu, herne, porkkana, punajuuri, jääsalaatti ja pinaatti. Ensi vuodelle on suunniteltu jo ainakin raparperia ja kurpitsaa.

Siellä lepää! Siksakkinen kastelukuvio by Kolmas
Lapset, eritoten Toka ja Kolmas on olleet tässä ihan erityisen innostuneesti mukana. Siippa ja Eka ei välttämättä niinkään. Tekevät mitä käsketään pyydetään mutta selvästi eivät omaa ihan samaa poltetta kuin me muut. Eikä sillä oikeastaan ole niin väliäkään, ehkä parempikin että ei ole liian monet sormet syyhyämässä että mitä tehtäisiin! Kolmas on maailman huvittavin kun jokakerta kun mennään palstan ohi (kuljetaan siitä siis ohi päivittäin muulloinkin kuin vain kastelu- ja rikkaruohojen kitkemisreissuilla) hän toteaa että äitin ja mun farmi. Mutta jotta että. Saa nähdä lähteekö mitä itämään ja koska ja mitenkä vai marssitaanko naapurissa olevaan puutarhaliikkeeseen ostamaan valmiita taimia. Onni siitäkin muuten! Puuttuvat kamppeet voi hakea ihan vierestä. Wannabe-omavaraisuutta.

Joskus kirjoittelin tänne jonkun postauksen siitä, miten sitten voi alkaa huolestumaan jos mut tapaa jostain puutarhasta juttelemassa munakoisoille ja silittelemässä herneenversoja. No nyt kuulkaapa aletaan olla aika lähellä sitä pistettä. Tää keski-ikäisyys on aika jees! Kyllä me vielä sinne maalle muutetaan. Lisäraportointia luvassa kun on jotain mitä raportoida. Ja taidan muuten postata nämä jutut kummitädilleni tällaisenaan, hän kun ihmetteli viime kesänä pelkästään meidän partsilla nököttäviä yrttejä. Että kun ei olisi kuulemma minustakaan koskaan uskonut. Hah, kyllä minä tässä vielä oman elämäni agronomiksi alan! Nythän olen muuten alkanut haaveilemaan omasta kanalasta...

Rusketusraidat

tiistai 24. toukokuuta 2016

Arvatkaa missä mä olen!!

Ainiin mulla on tämä tämmöinen blogikin. Kone pysyy jatkuvasti monta päivää ihan kuoloksissa kun ei vaan ehdi tai jaksa tai huvita tai joku muu mikä. Mutta varmasti ei yhtään laisinkaan huono hommeli tämä tämmöinen.

Että mitäpä meille? No vaikkapa mitäpä! Kaksi vikaa äärettömän hektistä viikkoa ja sitten vähän helpottaa. Kaksikolla alkaa loma, Kolmosellakin lähestulkoon lähtölaskenta ja kalkkiviivat, mulla ja Siipalla on sensijaan vähän vielä puserrettavaa. Mutta hei, gettin' there! Vaikka pari viikkoa sitten meinasin marista että ei tahdo jaksaa repiä irti kaikesta kivasta sitä kivaa kun on niin häsis, niin kyllä se on vaan kaikki kiva tehnyt ihmismielelle äärettömän hyvää. Viimeisimpänä Siipan synttärijuhlat tuossa männä viikonloppuna. Vaikkakin vähän vielä naapurimorkkistelen enkä taida kehdata järkätä enää koskaan ikinä mitään juhlia meillä. Tosin voi toki olla että morkkistelen turhaan, en nimittäin tiedä illan päättymisestä tuon taivaallista koska hyvä emäntä tässä näin otti ja karkasi ystävän kanssa baariin jortsuamaan ja jätti muun juhlaväen meille juhlimaan. Sillai kai! Kai ne joskus hiljeni.

Me ollaan Siipan kanssa kumpikin ihan valmiita lomalle. Taas vaihteeksi. Eri syistä vain. Toukokuut on meillä aina ihan järkyn rankkoja, tämä on ehdottomasti meillä se rankin kuukausi vuodesta. Siippa on ehdasti väsynyt pitkistä työpäivistä ja aikaisista herätyksistä, mä taas olen väsynyt arjen aikatauluihin ja kaipaan lomalta sitä että saan unohtua tuonne aurinkoon lukemaan tai päätyä puistoon pötköttämään tai kuopsia farmilla (tästä lisää myöhemmin). Ilman että mun tarvitsee huomioida muuta aikataulua kuin se että lapset saa joskus jotain ruokaa. Lomalla nukutaan ja herätään koska halutaan, niitä ei tarvitse huomioida. Mulla ei tunnu nyt siltä että ei jaksaisi töitä tai ei olisi motivaatiota. Mutta kaipaan ehdottomasti sitä loman tuomaa mahdollisuutta spotaanimpaan elämään. Hassua muuten millaiseksi nää ajatukset lomasta on muodostuneet nyt tässä vaiheessa elämää. Ehkä joskus 10v sitten sitä aikataulutti festareita ja keikkoja ja parhaiden baarien bileitä. Nyt vaan miettii että toivottavasti kalenteri pysyisi mahdollisimman tyhjänä.

Ja taas kamalan pitkät alkuläpätykset, nyt päästään asiaan! Että niin arvatkaa missä mä olen. Oon kuulkaa kylpylässä minilomalla, lunastamassa sitä puoli vuotta sitten saamaani synttärilahjaa. Ja arvatkaapa kenen kanssa olen! Nyt sopii vähän jo kateudesta vihertää, oon ihan yksin!!!!!! Luitteko, yksin!!!!

En tiedä mistä olisin eniten tohkeissani. Näistä keleistä, oli ihanaa vaan pötkötellä tuossa järven rannalla rauhassa ja lukea. Vai siitä että saa syödä ihan rauhassa. Sekä ruokaa että karkkia! Ja täällä on ihan huikea aamupala. Vai olisiko nukkuminen sittenkin se paras juttu, Kolmas puskee kotona taas joka yö meidän sänkyyn ja nukkuu kaikista mieluiten puoliksi mun päällä. Täällä mulla on kuulkaa parisänky. Ihan vain mulle! Pätkääkään ei ole kotiin tai kotiväkeä ikävä. Täällä mulla on ihan paras seura nyt tarjolla.

Mä en aiemmin niin perustanut kylpylöistä mutta Siippa sai mut aikanaan ihastumaan. Näissä on aina majoittuneena pääsääntöisesti vanhuksia, joka takaa sen että öisin on rauha nukkua. Tai sitten lapsiperheitä, joiden möly ei haittaa pätkän vertaa koska mä en joudu niitä mölynlähteitä kaitsemaan. Voisin todellakin ottaa tästä itselleni tavan. Ihan muutamassa tunnissa on levännyt sekä sielu että mieli. Ja tätä luksusta on edessä vielä puolen vuorokauden verran.

Otin läppärin mukaan jotta voin katsoa vaikka koko yön jotain hömppää tai Notebookia tai jotain mihin mulla ei varmasti kotona ikinä olisi tilaisuutta. Ja toki myös siksi että voin tänne vähän tulla leijumaan tästä autuudesta jossa elelen pari päivää. Tämä on ehkä paras synttärilahja ikinä! Lahjaan sisältyi myös hieronta, mutta kun tuossa aloin varailemaan aikaa niin selvisi että kaikki ajat on jo menneet siltä ajalta kun oon täällä. Lahjakortti on onneksi voimassa vielä puoli vuotta eli joudun tulemaan tänne uudestaan. Tosi harmi!

Nyt surffaan vielä hetken ihan rauhassa ihan missä mä haluan ilman että kukaan keskeyttää tai häiritsee. Otin muuten optimistina mukaan kolme kirjaa. Ehkä niitä ihan kaikkia ei ehdi vuorokaudessa lukemaan mutta parempi liikaa kuin liian vähän. Kohta lillutaan ja saunotaan ja lillutaan vähän lisää...

Siinä kuulkaa tämän hetken sielunmaisemaa.
Ja yhdet tosi valkoiset koivet.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Lukuhaaste: Kirjeitä saarelta

41. Kirjassa lähetetään kirjeitä



Lukuhaasteessa on muutama kohta, joihin oon joutunut hankkimaan vähän vinkkiä ja apua haasteen Facebook-ryhmästä. Tämä kohta oli just sellainen. En äkkiseltään saanut päähäni yhtäkään kirjaa, jossa lähetettäisiin kirjeitä. Enkä jaksanut lähteä kirjastoon plarailemaan, koska olisin kotiutunut sieltä vaan ison kirjaläjän kanssa, joista yksikään ei olisi ollut sitä mitä lähdin alunperin hakemaan. Ryhmästä irtosi useampikin vinkki ja kirja-arvostelu joiden perusteella nappasin muutaman vaihtoehdon. Joista luin sitten tämän. Kirjeitä saarelta.

Tämä oli aika söpö kirja. En keksi muuta kuvaavaa sanaa. Vähän hömppä mutta just sopivaa luettavaa kun toukokuu tamppaa jalkoihinsa. Kirjeitä saarelta on romaani, joka koostuu pelkistä kirjeistä. Rakastettujen välillä, sukulaisten välillä, ventovieraiden välillä. Ensimmäinen kirje on fanikirje, josta alkaa vuosien kirjeenvaihto joka kasvaa huomaamatta rakkaustarinaksi. Tai lukija huomaa tämän aika piankin, kirjeiden kohteilla kestää joku tovi tajuta tunnepuolen tohinat. Ensimmäisen maailmansodan aikana luemme Elspethin ja Daveyn välistä kirjeenvaihtoa, toisen maailmansodan aikana taas Elspethin tyttären Margarethin ja hänen sulhasensa kirjeenvaihtoa. Siinä samalla Margareth löytää äitinsä sodanaikaisen kirjeenvaihdon, josta Margareth ei ole tiennyt mitään ja sitten alkaakin tapahtua...

Kirja sijoittuu siis ensimmäisen ja toisen maailmansodan huitamille. Tämä olikin vähän sellainen menneiden aikojen versio virtuaalirakkaudesta. Tindereiden ja ylipäätään nykyisen virtuaalitodellisuuden aikakaudella oli hauska lukea tekstin pohjalta syntynyttä rakkaustarinaa. Ja nimenomaan sellaiseen aikaan sijoittuvaa, kun teknologia ei edesauttanut siinä kirjeenvaihdossa. Monihan on nykypäivänä tavannut kumppaninsa netissä ja nykyaikana viestejä voi vaihtaa useita minuutissa. Kirjan aikakaudella taas saattoi mennä viikkoja, joskus kuukausiakin ennenkuin viesti ja tekstit tavoitti vastaanottajan. Huikeaa! Talk about pitkäjännitteisyys ja kärsivällisyys!

Tykkäsin kirjan soljumisesta, sitä oli nopea ja helppo lukea. Nyt ei vaan taipuisi mihinkään Tolstoihin. Yritin olla vähän skeptinen lukija mutta tarina vei. Niin siinä vaan kävi että jo ennen puolta väliä huomasin huokailevani rakkauden edessä ja ajattelevani että tää on ihana!!! Tämä kirja myös valvotti koska ei malttanut mennä nukkumaan. Senverran juonenkäänteitä oli saatu taiottua mukaan. Ja ehkä se menee sen piikkiin että omat aivot tuntuu tällä hetkellä lähinnä liian kauan jauhetulta purkalta, mutta ne juonenkäänteet tuli mulle ihan yllätyksenä. Vaikka ne oli kuitenkin aika selviä. Kirja meinasi välillä sortua vähän turhan imeläksi mutta onneksi ne oli vain tosi pieniä yksittäisiä hetkiä, ei kokonaisuus.

Kirjan miljöö oli sota-ajan Eurooppa, mutta tykkäsin erityisesti siitä että kirja sijoittui pääsääntöisesti Skotlantiin. Oma sydän jäi sinne muutaman vuoden takaisella pikavisiitillä ja ei mene varmaan yhtäkään vuodenaikaa etten haaveilisi sinne paluusta. Ehkä jo tänä kesänä?

Näin jälkikäteen ajateltuna kirjeromaani voisi olla täysi floppikin. Pelkkään kirjeenvaihtoon perustuva tarina voisi helpostikin losahtaa jo kirjan alkumetreillä. Tällä kertaa niin ei onneksi käynyt vaan kirja oli tosi onnistunut kokonaisuus, se yksinkertaisesti toimi vaikka ei tässä nyt pyörää uudestaan keksitty. Eikä tarvinnutkaan. Tämä tuntui jotenkin tosi ainutlaatuiselta lukukokemukselta. Ei mikään tajunnanräjäyttäjä mutta jotain omaa luokkaansa kuitenkin.

Jos haluat iskeä aivot vapaalle ja vähän romantiikan nälkäkin vaivaa niin lueppa kuule tämä! Ei ole kuitenkaan niin makea että iskisi diabetes.

Lukuhaaste täällä

maanantai 16. toukokuuta 2016

Lukuhaaste: Vain tytär

4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja


Lukuhaasteessa on muutama kohta jotka olen kokenut vähän hankaliksi. Kohta 4, maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja on tuntunut erityisen kinkkiseltä. Koska viime aikoina on ilmestynyt useampikin hurjan mielenkiintoinen kirja aiheesta. Ja haluaisin että haasteeseen päätyvät kirjat olisi jotenkin mahdollisimman hyviä ja osuvia, en halua mukaan liian montaa huttuista ja sellaista jota en voisi suositella. Nappasin tämän kirjan osittain intuitiolla, osittain taka-kannen takia. Käväisin tuossa viikonloppuna Euroviisumatkalla Tampereella ja lukaisin tämän bussimatkoilla.

Kirja kertoo Intialaisesta, Punjabissa syntyneestä Satwantista. Intia on yksi niistä maailman valtioista, jossa tytöt ovat epätoivottuja lapsia. Vain pojilla on merkitystä ja koska Satwant on jo perheen kolmas tytär, on hän erityisen epätoivottu lapsi. Koska Satwant syntyi tyttönä, vaihtaa perhe hänet sisarenpoikaan ja Satwant päätyy näin tätinsä perheeseen. Hän on siellä yhtä epätoivottu kuin omassa perheessäänkin. Satwantin biologinen perhe on muuttanut Norjaan, johon Satwantkin lopulta erinäisten käänteiden jälkeen päätyy. Hänen elinolonsa ei sensijaan juurikaan parane, ainakaan tietyiltä osin. Kunnes hän karkaa ja menee naimisiin norjalaisen miehen kanssa. Uuden elämänsä myötä hän vaihtaa nimensä Saritaksi ja sukunimensä anoppinsa tyttönimeksi.

Pistetään heti alkuun vähän tilastollisia speksejä. Intiassa yli puolet tytöistä kuolee ennen 15v-synttäreitään. Ja jos jäät henkiin niin ei senkään jälkeen ole hurraamista. Koska lähes puolet 15-19 vuotiaiden äitiyskuolemista johtuu ammattitaidottomasti tehdyistä aborteista. Ja tuo luku on kamalan suuri, koska 63% tytöistä avioituu alle 20-vuotiaana. Intian väestöstä puuttuu kaikenkaikkiaan lähes 50 miljoonaa tyttöä ja naista johtuen tyttövauvojen abortoinneista ja vastasyntyneiden tyttöjen tappamisesta. Intiassa raiskataan kerran puolessa tunnissa yksi nainen. Lähes 75% pahoinpidellyistä ja hyväksikäytetyistä intialaisnaisista kärsii mielenterveysongelmista ja yrittää itsemurhaa. Pahoinpitelyjä ja hyväksikäyttöjä tapahtuu myös avioliitoissa eli se ei varsinaisesti ole tytöille ja naisille mikään varma tae siitä että ovat turvassa. Luvut ovat jyrkässä kasvussa ja eniten itsemurhia tekevät 15-49 vuotiaat naiset. Eli hedelmällisessä iässä olevat.

Kirjan jälkeen oli ehkä helpompi ymmärtää esimerkiksi Intian joukkuraiskauksia. Ei hyväksyä mutta ymmärtää. Naiset ja tytöt ei yksinkertaisesti ole mitään. Mitä köyhempi perhe, mitä alempi kasti, sen todennäköisempää että naisilla ja tytöillä ei ole mitään ihmisarvoa. Ei edes avioliitossa. Jos tytön perään vihellellään kadulla, on se tytön vika. Jos tyttöä ahdistellaan, on se tytön vika. Jos tyttö herättää miehessä epäsopivia ajatuksia, on se tytön vika. Jos tyttö raiskataan, on se tytön vika. Koko kulttuuri on yksinkertaisesti täysin kiero ja vinksahtanut näiltä osin. Kaikki naisia ja tyttöjä kohtaa tapahtuvat vääryydet on heidän oma vikansa. Tärkeintä on että perheen kunnia säilyy ja tytöt ovat koskemattomia. Tärkeintä on että perhe on muiden silmissä kunnioitettu ja arvostettu. Tärkeintä on nostaa omaa ja perheen asemaa yhteisössä, rahallisesti ja muutenkin. Ja jos näin ei ole, on sekin tyttöjen ja naisten vika, josta heitä täytyy rankaista.

Satwantin tarina on järkyttävä. Täynnä pahoinpitelyjä, alistamista ja vääryyttä. Mutta. Tätä oli vaikea lukea, ei kuitenkaan aiheensa takia vaan siksi että tämä oli huonosti kirjoitettu. Voiko sanoa niin? Tuntuu nyt vähän typerältä nillittää tuosta kun toista on hakattu vuosikaudet. Ja tämä tarina oli ehdottomasti sellainen jonka on tärkeä tulla julki. Mutta vaikka Satwantin tarina on järkyttävä, se ei muuta sitä faktaa että kirja oli sekavasti kirjoitettu. Välillä oli hankala hahmottaa ollaanko Norjassa vai Intiassa. Ehkä tarinan oli tarkoitus ollakin sellainen? Että ei tiedä kummassa maassa ollaan koska pääsy länsimaahan ei aina välttämättä tarkoita parempia oltavia. Kirja oli nopealukuinen mutta olen ehdottomasti lukenut paremminkin kirjoitettuja kirjoja pakolaisista ja maahanmuuttajista. Pelkkä sekavuus ei ollut tämän kirjan ongelma vaan myös kömpelö kirjoitusasu. Tykkäsin kuitenkin vaihteeksi lukea jostain muustakin kuin Syyrian, Irakin tai Afganistanin pakolaisista. Nekin tarinat toki ovat myös tärkeitä mutta vääryyttä tapahtuu muuallakin.

Enemmistö maailman lapsista joutuu taistelemaan päivittäin elämästään ja henkiinjäämisestä. Oma hyväosaisuus ja länsimaalainen status tuntuu aina tällaisten lukukokemusten jälkeen erityisen etuoikeutetulta. Eihän meistä kukaan pysty valitsemaan sitä mihin syntyy. On niin helppoa sulkea silmänsä ja korvansa. Siksi onkin tärkeää että kaikki maailman Saritat kertovat tarinansa. Jotta ne viimeisetkin suljetut silmät ja korvat avautuvat näkemään ja kuulemaan.

Lukuhaaste täällä

lauantai 14. toukokuuta 2016

Vanhemmuuden hassuja outouksia

Tässä elellään sitä kerran kuussa olevaa itkupäivää joten heristellään ja herutetaan nyt sitten vähän ihan koko rahan edestä.

Mieli on kyllä kumma kapine. Se suojelee kokonaisuutta, ei anna kerralla liikaa käsiteltäväksi ja huolehtii meistä äkillisten kriisien osuessa kohdalle että me selvitään. Oli pieniä tai isoja juttuja, mieli arvioi että mitä ja miten me kestetään. Mielikin kuitenkin selvästi kasvaa iän ja kokemusten myötä. Jos joskus mieli pysyi huolettomana niin vuosien ja kokemusten myötä näin ei välttämättä enää ole. Tai no, ehkä joskus voi käydä toisinkin päin. Paljon kun käy isoja juttuja niin voi olla että mieli kevenee. Murheet ei tunnu murheilta vasta kuin tietyn pisteen jälkeen.

Meillä ollaan taas aika uuden äärellä. Koulua ei ole enää montaa viikkoa jäljellä ja sitten edessä onkin iso kysymysmerkki. Tuntuu aika hurjalta. Itse kohde on toki vailla huolen häivää tulevan suhteen, odottaa vain että loma alkaisi. Ei mullakaan huoli ole mutta tuntuu hurjalta. Että nyt oikeasti ei tiedetä mitä syksyllä tapahtuu. Mihin suuntaan kaupunkia lähdetään kun elokuussa koulut alkaa.

Se on kyllä jännä miten sitä vanhempana aina vetää sen murehtimisrallin päälle uuden edessä. Päivähoidon alkaessa, koulun alkaessa (ja päättyessä!), minkä vaan. Vuosi vuodelta sitä kuitenkin huomaa että ne edelliset murehtimiset olikin tosi pieniä verrattuna niihin, mitä edessäpäin on. Tai minkä kohdalla eletään nyt. Vähän sellainen little did I know. Ja se on just hyvä! Että mieli pitää niitä senhetkisiä juttuja aina isoimpina mahdollisina murheina. Siinä sitä pikkuhiljaa jalostuu. Että kun tästä selvittiin niin sitten ollaan valmiina kohtaamaan taas isompia juttuja. Ja sitten sitä katselee sinne taaksepäin ja ihmettelee että miten tuokin juttu muka nyt oli niin iso koska nythän sitä vasta ollaan ison äärellä.

Tiettyjen murheiden kohdalla meillä ollaan yhden lapsen kohdalla siellä murehtimisen alkupäässä ja yhden kohdalla loppupäässä. Yhden lapsen kohdalla vietetään pian ihan ensimmäistä kevätjuhlaa, yhden lapsen kohdalla taas sitä viimeistä. Nyt jos koskaan kuulkaa tuntuu että jo joutui armas aika. No niin joutui! Ja äkkiä! Hei edelliset yhdeksän vuotta, mihin te katositte?

Se on jännä nähdä että mitenkä sitä nyt sitten tämän pienimmän kanssa. Kun on tuo yksi, melkein kaksi jotka on aika kalkkiviivoilla. Tokihan tässä nyt on vielä opintoja ja muuta edessä isoillakin, mutta pikkuhiljaa se touhu menee kuitenkin siihen suuntaan että ne on niiden tyyppien omalla vastuulla. Se vanhemman rooli siellä taustalla pienenee koko ajan. Mutta just nyt sitten tämä että osaako sitä olla yhtään relammin aikanaan tuon pienimmän kanssa? Koska ainakin hänen päivähoidon aloittamisensa pisti mut paljon kovemmille kuin aikanaan isojen kohdalla. Olen siitä aika varma, vaikka vuosia välissä olikin paljon. Voisi ehkä kuvitella että ei sitä enää kolmannen kanssa samalla lailla. Musta taas tuntuu että hänen kanssaan nämä kaikki ajatusrallit on kaikista isoimpia ja raskaimpia. Ehkä se johtuu siitä että mäkin olen vanhempi. Sekä vanhempana että tyyppinä. Ja ehkä se johtuu vähän siitäkin, että sitä ihan konkreettisesti näkee noista isoista miten äkkiä nää vuodet vierii.

Tässä kun itse elää tätä elämäntilannetta niin on tosi hassua havainnoida missä mennään. Kun yhden lapsen kanssa on vielä tosi tiivistä lapsen ja vanhemman roolia. Ja tokihan se rooli on isojenkin kanssa tiivis mutta erilailla. Heistä pitää päästää jo irti toisella tapaa ja muutenkin vanhemman ja lapsen jutut on erilaisia, kuin pienen kanssa. Ja vähän yllättää että se irti päästäminen ei tunnu kamalan pahalta. Vähän mutta ei pahalta. Kun homma on kääntynyt niin päin että mä saan niiden pieneksi jääneet kengät käyttööni ja joudun kenottamaan niska takakenossa jos haluan katsoa niitä silmiin ja ne joutuu kumartumaan jos halaavat mua, niin kyllä sitä väkisinkin tajuaa että ne on aika isoja. Ja on vaan hassua että se ei ahdista tämän enempää. Tuntuu vaan aika luentevalta. Toki on esimerkiksi aina huoli jos tulevat illalla myöhässä kotiin tai jos niitä ei saa pitkään aikaan kiinni tai näkee että nyt niitä painaa joku juttu. Mutta jos ne on kasvaneet niin niin oon näköjään mäkin. On tämä outoa tämä elämän kiertokulku.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Moikkailua

Hölistäänpölistään nyt ennenkuin kuulumiset menee taas kilsoiksi. Ekat euroviisut takana ja mulla on kahden viinilasillisen krapula. Yllätyksiä ei tullut, huomenna sitten uudet krapulat valvomiset.

Pikkasen huokailen heti ekaksi taas tuota meidän esikoista.... ei taas ole teinillä huolen häivää. Tyyppi käväisi pääsykokeissa. Aamusta oli että saanko rahaa ruokaan. Ihmettelin siinä että kestääkö ne niin kauan että ei ehdi omalle koululle syömään, joka on melko lähellä itseasiassa. Ei ollut varma. Sitten soitteli sieltä pääsykokeista että saako ruokarahaa. Sanoin että saa. Jonka jälkeen Eka totesi että täytyy tulla hakemaan pankkikortti ensin koska ei ottanut sitä mukaan koska ei tiennyt saako rahaa (tässä vaiheessa pääsi äidiltä naamapalmu). Johon totesin että eikö se ole sitten sama syödä kotona, nopeammin selviäisi niin. Varmuutta ei ollut koska pääsykokeet jatkuu, että onko tauko 45 min vai pidempään. Mulla sattui olemaan iltavuoroon meno joten nakkasin pienimmän lähestulkoon niska-perseisesti päiväkotiin ja laukkasin järjetöntä vauhtia kotiin kokkaamaan ja valmistauduin vielä heittämään jannun takaisinkin sinne pääsykokeisiin. Kun siinä olin heitellyt riisiä pitkin keittiötä, osa taisi osua pannullekin asti, sain jotain syömisen tapaista valmiiksi. Ihan laitoin lapselle jäähtymäänkin että saa nopeammin syötyä ja ei suu pala. Sieltä sitten kotiutui superkiukkuinen esikko jota ei kysyttäessä tietenkään vaivannut mikään, mitä sä tenttaat. Ja taukoakin oli edessä kuulemma puolitoista tuntia. Että se siitä hosumisesta sitten. Mökötti hiljaisesti, söi ja lähti. Pääni saattaa räjähtää ennenkuin kesäloma alkaa.

Aika matalaliitoa muuten onkin luvassa sinne lomaan asti. Koko toukokuu ja oikeastaan melkein kesäkuukin on täynnä tosi kivoja juttuja, vapaita päiviä ei hirveästi näytä olevan. Mikä on tositosi jees mutta pakko myöntää että eniten tässä ennen lomaa on piristäneet nuo muutamat lämpöiset päivät. Valo ja auringon lämpö. Ei ole yhtään niin kettuuntunut olo kaikesta. Rakas joulupukki, ei enää ikinä kaamosta ja lunta kiitos. Mulla ei nyt mikään posketon väsy ole päällä mutta vähän motivoitumisvaikeuksia kuitenkin. Tuntuu että sen takia tarvisi pidemmän irtioton. Rykäisen tuossa juhannuksen päätteeksi melkein viikon vapaat joten josko se jeesaisi sitten loppukirinä siinä kalkkiviivoilla ennen lomia.

Kivoja juttuja on itseasiassa nyt niin paljon että kaikkiin ei edes pääse ja on vähän jopa vaikeaa myöntää että näin se nyt menee. Lapsia ei voi tuupata hoitoon koko ajan ja pitäähän sitä itsekin joskus vähän levätä. Mutta silti, haluaisin joskus vähän multiploitua. Tuohon mitenkään nyt liittymättä tunnustettakoon että oon itseasiassa pikkasen käyttänyt tässä parina viikkona päivähoitoa törkeästi hyväkseni. Olin tosi hienosti suunnitellut itselleni kuudeksi viikoksi sellaiset työvuorot, että jokaiselle viikolle osui yövuoroja. Voin kertoa että tässä on pikkasen oltu poikki ja rytmittömiä ja sekaisin. Kieltämättä melkoisesti puhalluttaa. Nyt on onneksi melkein kolme viikkoa seuraaviin ja ylipäätään ennen kesälomaa yövuoroja ei taida olla kuin kuusi. Eli selvisin! Kiitos vaan päivähoidolle, joka mahdollisti että sain parina vapaapäivänä nukkua univelkojani pois. Josko tästä oppisi taas vähän järkevämpää työvuorosuunnitteluakin...

Vappu tuli ja meni. Isot oli isilässä ja mä kerrankin vapailla. Tykkään pitää vappuna vapaata vaikka en siitä vapun vietosta niin välitäkään. Mehän on yleensä pidetty tässä meillä lapsellinen brunssi vappupäivänä, mutta skipattiin touhu tällä kertaa. Kun iso osa omista lapsista ei ollut kotona niin ei jotenkin huvittanut. Eikä kukaan kysellyt touhun perään niin ajateltiin että ei tänä vuonna. Sensijaan suunnattiin kavereiden kanssa Weeruskan uudenkarhealle brunssille ja voihan pojat! Olipahan hyvä! Aattona käväisin muutaman kaverin kanssa ekaa kertaa Korjaamolla brunssilla ja sekin oli tosi kiva. Spessumaininta siitä että tilaa oli tosi hyvin pöytien välissä eikä kaikkia paikkoja oltu ahdettu toisiinsa kiinni. Mukana sattui olemaan kaveri jonka kanssa on tunnettu vuosikymmeniä ja siinä sitten muisteltiin menneitä yhteisiä vappuja, jotka ajoittui tuonne teini-iän huitamille. Hieman oli ajat niistä muuttuneet. Toinen on viimeisillään raskaana ja mä vaan tyytyväinen siitä kun on rauhallinen vappu edessä.

Perinteinen munkkikasakin jäi tällä kertaa tekemättä. Ei jaksanut vaan näille meidän suille. Siippa teki yhtenä iltana pienen satsin sitruuna-rahkamunkkeja, jotka olikin niin älyttömän hyviä että harkitsen vakavasti että siirrytään jatkossa kokonaan niihin. Kaupan munkit oli kanssa ihan hyviä, ei kotitekoisen veroisia mutta hyviä. Eritoten omarit. Vappu näkyi muillakin menevän aika erilaisena. Kaikki näkyi mun somen mukaan olevan joko Tukholmassa tai Oslossa Adelen keikalla.

Siipalla on synttärit!
Lämpöisten kelien myötä mun tekisi mieli nillittää vähän parveketupakoinnista. Onko ehkä maailman ensteksi ällöttävintä. Oon tainnut muuten nitistä asiasta täällä joskus ennenkin? Ehkä joku satunnainen illanviettomainen röpsöttely vielä menee mutta että päivittäin?? Pariltakin suunnalta tulleena?? Kerran tunnissa?? Oikeasti yök! Todella toivon että kaikki mahdolliset esitykset parvekeröökaamisen kieltämiseksi menee läpi. Sääntösuomi näytä voimasi!

Kolmas on taas muuten hassuista hassuin. Sanoo Tokaa Ekiksi, joka ei ole mitenkään päin sinnepäinkään Tokan oikeaa nimeä. Ei taivu edes lempinimeksi omasta nimestä. Mutta Eki kuin Eki. Kaikki Ekittelee sitä nyt, ainakin täällä kotona. Pitäisiköhän Tokan bloginimikin muuttaa Ekiksi?

Kolmosen kanssa käväistiin tällä erää vika puheterapia eilen. Puhe on edelleen ikätasoaan jäljessä mutta jos nyt katsotaan lasta ihan vaan omana yksilönään niin kehitystä on tapahtunut ja paljon. Ja vaikka niin haikailin sitä että voikun se vaan viittoisi aina, niin pakko myöntää että onhan tuo puhuminen avannut tyypistä ihan uuden puolen. Tuntuu että sinne sen mieleen ja sielunmaisemaan pääsee sisälle nyt paljon syvemmälle kun jutellaan sanoilla. Kolmosella on muuten hassu tapa aloittaa kaikki lauseet sanalla no. Otatko maitoa vai vettä? No maitoa. Isi vai äiti? No isi. Jne.

Ja hei muistatteko kun joskus kirosin sitä kun teinit huiteli paukkupakkasilla nilkat paljaana menemään? No nyt on sitten se toinen ääripää eli reilut +20 ja hupparit päällä mennään. Ei voi riisua. Nyt on joku shortsit + huppari-genre valloillaan. Onneksi on edes ne shortsit mutta silti. Edelleen, pääni saattaa räjähtää ennen kesälomaa.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Taas se päivä

Näköjään oon ottanut perinteeksi kirjoittaa äitienpäivästä, joten ei nyt aleta katkomaan hyviä traditioita. Aikaisemmat aivotuhnut täällätäällä ja täällä.

Tänä vuonna äitienpäivä ja koko viikonloppu meni töissä. Yövuoroissa. Olisin itseasiassa halunnut skipata koko homman juurikin noiden öitöiden takia mutta en kehdannut. Näin jälkikäteen tuntuu oikeastaan vähän hölmöltä että miksi nyt en sitä sitten kotona vaatinut tavalliseksi sunnuntaiksi. Työpäiväksi. Että antakaa mun nyt vaan keskittyä hoitamaan nämä hommat. Mutta niinhän se on että nää äitien- ja isienpäivät taitaa olla tärkeämpiä jälkikasvulle.

Mun äiti tuli myös poikkeuksellisesti meille tänä vuonna, yleensähän me on menty sinne mun lapsuudenkotiin. Ja käyty Siipan mutsin haudalla. Mutta nyt nää töitöit sotki joten tänä vuonna näin. Mutsi toi mukanaan lohta ja pihvejä, me väkerrettiin parsaranuja ja murskaperunoita soosseineen. Piti olla vielä täytettyjä latva-artisokkia mutta totesin että vittu ei jaksa. Kauppahallista napattiin ekat raparperit joten kauden eka piirakka pyöräytettiin sitten äitienpäiväksi. Kaksikko inhosi, Kolmas olisi voinut syödä sen itse kokonaan. Kuvia ei ole koska en jaksanut sitäkään. Yhdessä kokkailtiin ja se oli erityisen kivaa.

Parasta tässä äitienpäivässä oli se että Eka halusi katsoa mun kanssa eilistä Euroviisumaratonia Areenasta, en nähnyt siitä töiden takia kuin vilauksia. Ihan parasta että en ole ainoa viisufani meidän perheessä. Parasta oli myös se että sain voileipäkakkua lauantaina. Oli ihan paras aamupala ikinä! Sekä paras voileipäkakku koskaan. Onneksi sitä on vielä vähän odottamassa....

Vanhemmuus on toki ollut se juttu elämässä mikä on opettanut ja kasvattanut eniten. Lapset kasvattaa mua jatkuvasti miljoonasti enemmän kuin mä heitä ikinä. Mut kuitenkin se vanhemmuus on mulle vain yksi rooli muiden seassa ja niin sen haluan pitääkin. Oon oppinut inhoamaan sanoja äitiys ja isyys. Kuka vaan voi synnyttää ja siittää (okei tämä ilmaisu oli nyt tarkoituksella karrikoitu, ei tietenkään voi, eilinen lapsettomien lauantai osoittaa sen hyvin. Lue kuitenkin loppuun ennenkuin provosoidut) mutta vanhemmaksi ei ihan kenestä tahansa olekaan. Ja sitä se kasvattaminen ja tämä muu lasten mukana tuoma touhu ennenkaikkea vaatii. Että pystyt olemaan vanhempi. Ani kirjoitti ihan perkeleen hyvin aiheesta.

Kyllä minä niin taas mieleni pahoitin!
Kamalan ahtaasti määritelty ja jalustalle nostettu rooli.
Ja mitä jos ei halua olla tuollainen äiti? Mitä jos ei pysty olemaan tuollainen äiti?

Nyt voisi ehkä ajatella että mulla olisi jotain äitienpäivää vastaan. No ei varsinaisesti ole, just hyvä kun vietetään. Mua vaan ärsyttää se, että en jaksaisi jotenkin yhtään noita raskaita, ainaisia normeja joihin tämäkin päivä on ahdettu. Ainakaan ulkopuolelta saneltuna. Koska hei, ei se äitiys ole samanlaista kaikilla. Silti sitä roolia kuitenkin tungetaan sinne samaan muottiin. Lapsikaan ei välttämättä näe omaa äitiään sellaisena tietynlaisena, muualla määriteltynä.

Äitiyttä glorifioidaan ihan turhaan. En kestä kuulla yhtään lausetta teette arvokasta työtä. Tai että äidit on sankareita. Miten se äidin vanhemmuus on arvokkaampaa kuin isän? Tai puolikasten? Tuolla jatkuvalla ja vuodesta toiseen ilmenevällä glorifioinnilla isketään äiteihin vaan ihan turhaa leimaa ja tietynlaista roolia. Maalataan turhaan tietynlaiset odotukset näitä äitienpäiviä sekä koko äitiyttä kohtaan, joita kaikki ei välttämättä edes halua tai tunne omakseen. Miten paljon korulauseita me saadaan lukea äitiydestä näin äitienpäivän alla. Musta edelleen kaikkia päiviä saa bilettää jos niin haluaa, en sano että poistetaan kalenterista. Mutta miksi sieltä pitää tätä yhtä niin isosti nostaa yli muiden? Äiti on kuitenkin aina äiti. No eihän ole! Perustelkaa paremmin.

Ei tehnyt tänään hirveesti mieli sometella. Feedi oli kaikkialla täynnä sitä äitiyttä. Äiti äiti äiti äiti. Ihmeellistä ylisanailua ja valmiiksi päälle liimattua. Ilmaset kahvitkin olisi saanut meidän asukaskahvilassa. En muista että muina vietettyinä päivinä olisi saanut. Veteraanit tai vaikka synttäreiden viettäjät. Miksi juuri äidit?

Mä olen sitä mieltä että mistään äitimyyteistä ja muista ei päästä ikinä eroon jos me ei opita tuomaan sitä tasa-arvoa myös näihin vietettyihin päiviin. Aina vaan liimataan päälle oikein korostetusti että se äidin rooli on nimenomaan olla äiti. Oltais vanhempia jooko. Ja ei, musta ne ei välttämättä ole sama asia. Ja joo, juhlitaan! Kakkua ei voi koskaan olla liikaa! Juhlitaan ihan kaikkea mutta tasa-arvoisesti. Ei nostettais sitä yhden roolin päivää aina niin reippaasti muista yli.

Vai onko se sittenkin niin että me äidit ylläpidetään tätä kaikkea? Että tän päivän kuuluukin olla just tuollainen, yli muiden? Koska niin paljon törmää äitienpäivinä niihin pettyneisiinkin äiteihin. Kun ei keitettykään kahveja eikä saanutkaan nukkua. Kun ei tätä päivää vietettykkään "niinkuin kuuluisi". Että nyt kaikki stop koska on äitienpäivä. Onks pakko jos ei haluu? Musta se sellainen "niinkuin kuuluisi"-viettäminen lähinnä polkee naisten asemaa siinä vanhemmuudessa. Kun ne odotukset on saneltu jo etukäteen ulkopuolelta että miten tämän roolin pitäisi mennä. Ja jos se ei olekaan sellaista niin se olisi muka vääränlaista äitiyttä. Naisia uhriutetaan mutta tokihan naiset myös uhriutuu ihan itsekin. Jos ei ole "niinkuin kuuluisi". Koska ne odotukset on luotu jossain muualla kuin siellä omassa mielessä. Loputon oravanpyörä. Vähän masentavaa.

Ja kyllä, sain mäkin lahjoja ja kukkia. Ne on nyt nää yövuorot mitkä varmaan pisti ärsyttämään. Ja PMS. Joo niin sen täytyy olla.

torstai 5. toukokuuta 2016

Puhellaan

Luin jo viime syksynä ihan älyttömän hyvän jutun kielistä. Kohu maahanmuuttajista oli silloin isoimmillaan ja aihe oli tosi ajankohtainen. On se sitä vieläkin mutta syystä x tämä jäi silloin luonnoksiin. Meinasin jo poistaa koko tekstin mutta sitten tämä alkoi kuitenkin vielä mietityttämään.

Elokuisessa Hesarin kuukausiliitteessä oli aivan järjettömän hyvä juttu Helsingissä puhutuista kielistä. Miten älyttömän montaa kieltä nykyään kuulee, kun liikkuu ulkona.

Mä huomaan että siihen erilaisten kielten kakofoniaan on jo niin tottunut, että ei oikein enää edes tiedosta mitä kieltä ihmiset puhuu. Ainakin musta tuntuu että Helsingissä on niin kauan kuullut muutakin kuin suomea, että siihen on tottunut. Toki se puhuttujen kielten määrä on kaikenaikaa kasvanut mutta noin muuten. Siihen on tottunut että suomi ei ole ainoa kieli jota kuulee.

Joku aika sitten duunissa kuuntelin kun työkaveri puhui puhelimeen ruokatunnilla. Sieltä tuli sekaisin suomea, englantia ja jotain muuta, en tiedä mikä se kolmas kieli oli ja unohdin kysyä kun puhelu loppui. Eikä sillä mun mielestä loppupeleissä ole väliäkään mikä se oli. Koska pointti oli siinä miten hillittömän kuulosta se oli. Miten luontevasti ne kielet sekoittui keskenään. Tarina jatkui, äänenpaino pysyi samana, kieli vaan vaihtui. Mä olen niin kateellinen! Musta olisi ihan mahtavaa osata puhua noin. Ja osittain tuo oli tuossa Hesarinkin jutussa pointtina.

Kielen merkitys ja oppiminen on Suomessa mun mielestä jotenkin hassuissa lähtökohdissa. Suomea opetetaan kirjakielenä ja sellaisissa muodoissa, jotka ei kuitenkaan ole arjessa käytössä. En nyt tarkoita että esimerkiksi maahanmuuttajille pitäisi opettaa suomea slangina tai murteina. Mutta kuitenkin ehkä sellaisessa muodossa, jonka saavat käyttöön ja jota ymmärtävät. Omassa kaveripiirissä on muutama maahanmuuttaja, jotka ovat päätyneet Suomeen suomalaisen puolison mukana. Heidän suomenkielen oppiminen takkuaa juurikin sen takia, että kielikursseilla opetettu suomi on niin erilaista kuin käytössä oleva suomen kieli. Aikuisilla on muutenkin valtava kynnys käyttää uutta kieltä, varsinkin kun suurinpiirtein kauppatorin ryöstelevät lokitkin ymmärtää englantia. Suomea ei-äidinkielenään puhuvat lapset ja nuoret on niin eri tilanteessa koska integroituvat suomenkieleen koulun kautta ihan toisella tavalla.


Hesarin jutun luettuani jäin miettimään sitä että miksei tuota valtaisaa puhuttujen kielten määrää hyödynnetä enemmän? Kuten jutussakin tuotiin ilmi, moni maahanmuuttaja saattaa puhua sujuvasti neljääkin eri kieltä, ei kuitenkaan suomea. Silti kuitenkin Suomessa aina painotetaan sitä suomen kieltä. Joka on tärkeää, en sano sitä. Se on tärkeää maahan integroitumisen kannalta. Mutta painotetaanko sitä hieman liikaakin? Voisiko vähemmälläkin suomen kielen osaamisella pärjätä, jos osaa hyödyntää sitä muuta kielitaitoa? Voisiko vähemmälläkin suomen kielen osaamisella tehdä töitä? Riippuen toki hieman töistä. Ja nimenomaan sitä omaa koulutuspohjaa vastaavaa työtä? Kun Suomessa asuu jo niin paljon ihmisiä, joiden äidinkieli on jotain muuta kuin suomi, niin kuulostaa mun korviin jotenkin aivan hukkaan heitetyltä potentiaalilta. Miten paljon osaamista valuu ihan hukkaan vain siksi, että ei puhu riittävän hyvin suomea.

Puhekieli on aivan mahtava ilmaisukeino. Siitä voi tehdä ihan omannäköisen. Jotenkin tuntuu että osaa ihmisistä pelottaa että suomen kieli katoaa kokonaan, jos siitä ei pidetä kiinni kynsin hampain. Oli kyseessä puhekieli tai kieliopillisesti oikein puhuttu kieli. Mä en ajattele noin. Kautta aikojenhan kieli on rikastunut ja muuttunut. Sen pitääkin rikastua ja kehittyä. Harrastan itse ihan älyttömästi uusiosanoja ja -sanontoja. Musta on tärkeää, että se kieliopillisesti oikea suomen kieli opetetaan myös, sekä kantiksille että maahanmuuttajille, mutta jotenkin se puhekielenkin oppiminen pitäisi mun mielestä huomioida kotiuttamisessa. Että senkin oppisi. Rohkaistuisi puhumaan.

Muistan joskus omassa nuoruudessa lukeneeni jostain vanhemmille suunnatun jutun että älä puhu nuorille nuorten kielellä. Että älä käytä slangia. Ja muistan miten pöljältä se kuulosti kun mutsi käytti joskus jotain slangisanoja. Nyt vanhempana pystyn huomaamaan sen, että kyse ei ollut ehkä kuitenkaan siitä että olisi noloa jos aikuinen tai vanhempi puhuu slangia. Ero on siinä, puhuuko luontevasti aina niin vai yrittääkö vaan puhua. Mun äiti on asunut suurimman osan elämästään pk-seudulla, mutta on alunperin kotoisin muualta ja puheesta kuulee edelleen että hän ei ole syntyperäinen helsinkiläinen. Kuulostaa varmasti hyvin erilaiselta, jos hän yrittää vääntää stadia, koska se ei ole hänelle yhtään luonteva puhekieli. Mulle taas on. Mä olen aina puhunut näin. Miten sitä voi olla tietoisesti puhumatta jollain tietyllä tavalla? Oli kyseessä slangi tai ei.


Nyt aletaan olla omien kanssa vähän samassa. En aina tajua mitä he puhuu, puhekielihän kehittyy kaiken aikaa. Ja osa heidän käyttämistään ilmaisuista ei ole mun ikäluokan käytössä. Puhekielen jatkuvan kehityksen lisäksi myös se vaikuttaa, mikä ikäryhmä on kyseessä. Ei viisitoistavuotiaat puhu samalla tavalla tai käytä samoja juttuja puheessaan kuin kolmikymppiset. Toki ne erot ei kokonaisuudessaan ole niin valtavia, ne on ne pienet nyanssit jotka tekee sen, että puolin ja toisin ei aina ymmärretä toisiamme. Paljon on samojakin juttuja mitä käytetään, sekä mun ikäluokassa että sitten nuorten kielessä. Mutta siellä ei tarvitse olla lauseessa kuin yksi tai kaksi juttua, mitä en ymmärrä ja sitten ollaankin jo ihan kujalla aiheesta.

Mä muistan ihan elävästi sen, miltä se tuntui teininä kun oma äiti oli niiiin nolo puheensa ja slangin yrityksensä kanssa. Muistan miltä se tunne tuntui. Kaksikko on nyt jo vanhempia kuin mitä olen itse ollut kun ekan kerran musta tuntui tuolta. Musta tuntuu että heistä ei ehkä tunnu nololta mun puhekieli, koska se on kuitenkin aina ollut tämmöinen. Mutta se, että en aina tajua heidän kaikkia swägä-besu-käty-retu-ugu bre-heittoja on selvästi se, mikä nolostuttaa. Tosin tekevät selvästi välillä ihan tahallaan jotain heittoja, mistä tietävät että mulla ei ole hajuakaan mitä tarkoitetaan.

Tämä on musta toisaalta tosi hassua. Että me puhutaan samaa äidinkieltä, mutta ei ymmärretä toistemme puhetta. Joskus vuosia sitten ollessani Irlannissa amerikkalaiset kaverini ihmettelivät ihan samaa. Että pubissa he eivät ymmärtäneet yhtään mitään siitä irkkujen englannista, vaikka kyseessä kuitenkin on sama kieli. 

Nykyään puhekieli ei onneksi ole enää sellainen vedenjakaja kuin joskus. Nykyajan vanhemmat ovat kasvaneet puhekielen ympäröimänä ja se on siirtynyt käyttökieleksi luontevasti myös sinne omaan aikuisuuteen. Ja sitä myötä käytettäväksi myös omille lapsille. Ja työyhteisössä. Ja missä vaan.

Musta on tosi mielenkiintoista pysähtyä kuuntelemaan puhetta. Miten paljon puhekieli on muuttunut siitä omasta teini-iästä. Miten paljon maahanmuuttajat rikastuttavat suomen puhekieltä omalla kielellään. Aikanaanhan stadin slangi syntyi ruotsin ja venäjän kielen pohjalta. Mun nuoruudessa slangiin alkoi tulla enempi viitteitä englannin kielestä. Ja nyt sitten sitä rikastuttaa moni muukin kieli. Mulla ei ole intoa salakuunnella kenenkään keskusteluja, mutta tykkään kuunnella vieraiden puhetta. Miten paljon eroja siinä on. Mitä tajuan, mitä en tajua. Toki osa nykyilmaisuista ei istu omaan korvaan yhtään. Jotkut jutut kuulostaa ihan todella hölmöltä (esim. bae. En tajua tuota yhtään enkä tykkää).

Englannista tulee edelleen paljon sanoja suomen puhekieleen. Mutta siinä on nykyään eroa, miten ne sanat valikoituu. Mun nuoruudessa ne sanat sovellettiin sillä lailla että istuivat siihen puhekieleen. Esim. chillata. Nykyään tuntuu että se sana napataan suoraan, sen ihmeemmin sovittelematta tai taivuttelematta ja sitä käytetään foneettisesti suht samalla tavalla kuin alkuperäisestikin. Esim. booty. Mutta just näin sen pitää siltikin mennä. Vaikka vähän välillä ärsyttääkin. Kehittyen ja kasvaen.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Lukuhaaste: Henkireikä

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma

Etukansi
En olisi todellakaan valinnut Henkireikää kannen perusteella. Kolmosen mielestä siinä on itseasiassa numero 4. Oikeastaan tajusin kannen vasta kun näin takakannen. Se ei kuitenkaan parantanut kokonaisuutta, rumat nämä kannet on silti. Kuvituksen idea aukesi kun kirjan oli lukenut.
Tämä on musta itseasiassa sillälailla vänkä juttu miettiä kun onhan kirjan kansi aika oleellinen juttu. Ainakin kirjaa valittaessa. Ja on se sanontakin se että ei pidä tuomita sisältöä kansien perusteella. No joo ei, mutta kyllähän ne kannet vaikuttaa. Ainakin jos on joku vieraampi kirjailija. Vaikka joku vasta-aloittanut. Helppohan se on jonkun Hotakaisen heittää kirjojensa kanneksi mitä sattuu bulkkia koska kaikki tietää kuka se on.

Mutta. Tässä kirjassa oli rumat kannet. En tajua tuota pinkkiä väriä tässä yhtään. Tai ehkä vähän tajuan nyt kun olen tuon lukenut mutta noin niinkuin jos mietin tilannetta että kirjastossa nappaisin käteeni. Ei sytytä. Tuommoinen ällö.

Takakansi
No sitten siihen kirjan sisältöön. Henkireikään. Aina kun mä luen Hotakaista niin mä muistan miksi en lue Hotakaista. Toisaalta kadehdin Hotakaisen rikasta ja kuvailevaa kirjoitustapaa koska se on tosi omalaatuinen. Hänen käsialansa tunnistaa aina ja sitä voi kuvailla Hotakaismaisena. Lukiessa mietin aina että hittolainen, tämmöiseenkin voi ihminen taipua. Että tällälailla voi osata kirjoittaa.
Kuitenkin se tapa ja tyyli alkaa aika pian mun mielessä tuntumaan blaablaablaalta. Aika pitkäveteiseltä. Kuvaillaan vaan mutta mitään ei varsinaisesti tapahdu. Sivulauseen sivulauseen sivulauseen sivulause.

Blaablaablaa tekee sen että se lukema ei jää päähän. Sitten pitää palata takaisin ja yrittää kelata kirjaa niinkuin jotain c-kasettia että mitäs tässä kävikään. Sitten turhauttaa ja ärsyttää ja menee turhaa aikaa. Ei kirjaa pitäisi lukea taaksepäin vaan eteenpäin. Ei kirja ole mikään c-kasetti.

Luulen että nämä Hotakaisen hengentuotteet toimisi mulla kaikista parhaiten näytelminä. Lukemani Hotakaiset on itseasiassa olleet ihan valmiita näytelmiä. Miksihän mä en ole koskaan käynyt teatterissa katsomassa Hotakaisia?
Kari Hotakainen on hemmetin kova ja lahjakas kirjailija mutta ei hän osaa luettavia tarinoita tehdä. Ne toimii leffana tai näytelminä. Katsottuna.

Kirja on puoleenväliin asti aika jargonia. Puolessavälissä meinaa alkaa vähän tapahtumaan. On rikospoliisia, Suntiota, Parturi-kampaajaa ja yksi sekakuoro. Koko ajan kerrotaan. Paljon ja ei mitään. Mielenterveys häilyy. Sekä kirjassa että lukijalla.

Kun tämän saa tahkottua loppuun niin huomaa että kirjan nimi on aika hyvä osoitus sanaleikittelevästä suomenkielestä. Viimeinen sivu oli kirjan oivaltavin. Oikeastaan koko tarina aukesi siinä viimeisellä sivulla. Jota ei kuitenkaan tajua ellei lue ensin koko kirjaa. Oikeastaan hyvin älykäs kokonaisuus. Melko pitkäveteinen vaan.

Lukuhaaste täällä

Ps. Nyt on perätysten aika monta Finlandia-ehdokasta tahkottuna. Todellakin nyt jotain ihan muuta! Yritin tuossa jo Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunkia mutta ei hittolainen. Ei vaan iske. En tykännyt Teemestarin kirjastakaan yhtään. Sen sentään luin loppuun mutta kudotut kujat jätin nyt kesken. Leena Lander, mulla on sua kohtaan nyt todella kovat odotukset!

maanantai 2. toukokuuta 2016

Parisuhteen neliöt

No sex and the city:n Jemina kirjoitti kutkuttavan pohtivan postauksen parisuhteesta, jossa ei asuta yhdessä. Jossa molemmilla osapuolilla on omat kodit ja niin on just hyvä.

Muistan ihastelleeni jo vuosia sitten Anna-Leena Härköstä ja Riku Korhosta, jotka ovat olleet pitkään yhdessä, ovat aviossakin, mutta eivät asu yhdessä. Eivät ole käsittääkseni koskaan asuneetkaan. Mitenkään lukemalla lukien en ole pariskunnan aatoksia aiheesta etsinyt mutta ne mitä silmiin on sattunut, on olleet sen makuisia että tuo on heille se kaikista luonnollisin muoto. Musta ihan mahtavaa. Että pystyy tekemään valtaväestöstä eroavia ratkaisuja ja suhtautumaan niihin maailman luonnollisimpana.

Liittyyköhän tämä jotenkin ikään ja menneisiin kokemuksiin? Kun pohjilla on ehkä jo kariutuneita avioliittoja ja murentuneita käsityksiä siitä miten pitäisi elää. On kokeiltu ne tyypillisimmät, mitkä ei sitten ole olleetkaan sitä ominta. Mitenhän ihmiset rohkaistuisivat elämään enemmän omannäköisesti jo aiemmin? Ettei tarvitsisi kaikkea kokea ns. kantapään kautta.

Mä olen miettinyt miten ihanaa olisi jos olisi kakkoskämppä johon voisi välillä pujahtaa. En varsinaisesti ajattele että meillä pitäisi olla eri kodit mutta tykkään välillä nukkua yksin. Viihdyn myös ihan yksin. Esimerkiksi yövuorojen yhteydessä on ihaninta olla yksin. Nukkuen että hereillä ollessa. Toisaalta haaveilen kyllä jatkuvasti esimerkiksi kommuunissa asumisesta. Tosin en kyllä näe mitään syytä sille ettäkö kommuunissa ei voisi olla välillä yksinkin, järjestelykysymyshän se lähinnä on. Ja saan mä omaa aikaa tässä nykyisessäkin systeemissä.

Mä luulen itseasiassa että monikin asuisi mielellään kumppaninsa kanssa erillään. Siihen vaan ei ole taloudellista mahdollisuutta, onhan asuminen tosi kallista tänä päivänä. Eikä taloudellisuus varmastikaan ole ainoa syy. Se vaatii myös uskallusta. Myöntää itselleen, kumppanilleen että yhteisölle. Musta on hienoa, jos kuitenkin taloudelliset ja vastaavat syyt voidaan laittaa sivuun ja pystytään miettimään mitä oikeasti haluaa. Kuka kokee vaikeaksi tapojen yhteensovittamisen ja kuka taas sen että kotona heiluisi joku muukin, jollekin nämä seikat voi olla niin isoja että ajatus yhdessäasumisesta on aivan ylitsepääsemätön. Maksoi mitä maksoi.

Uskon silti että yhdessä asuminen on myös osittain tapapohjaista. Ajatellaan että niin pitää tehdä, se on yksi askel pysyvässä parisuhteessa. Ja ehkä sillä yksinasumisella on vähän negatiivinenkin sävy? Ainakin musta tuntuu siltä. Ihmisen muka pitäisi asua yhdessä kumppanin kanssa tietynikäisenä. Muuten keräät outoja katseita. Onko se, että ei halua muuttaa toisen kanssaan yhteen, automaattisesti merkki siitä että ei pysty sitoutumaan? Mikä on se määritelmä että olet sitoutunut? Ja jos parisuhteesta jompi kumpi osapuoli haluaakin asua yksin, mutta olla kuitenkin parisuhteessa, niin miksi se toinen osapuoli saattaa loukkaantua?

Kuuluuko parisuhteen kiertokulkuun se, että jossain välissä haluaa asua toisen kanssa yhdessä? Pitääkö haluta asua yhdessä? Onko pelkkä ikävöinti riittävä syy yhdistää lusikat?  Onko se toisen ikävöinti välttämättä huono asia? En sano ettäkö ei pitäisi muuttaa yhteen mutta mietin sitä että miksi se on se oletus? Tarvitseeko tällaisia standardeja olla? Eikai kaikkien halut ja odotukset mene samaa polkua. Miksi erilaisille malleille parisuhteissa on niin vaikeaa antaa hyväksyntää tai edes tilaa? Miten moni kulkee niitä polkuja, jotka muut on tallanneet valmiiksi? Mutta joita ei välttämättä itse haluaisi kulkea. Ehkä pikkuhiljaa aletaan päästä eroon siitä ajatuksesta että parisuhteen pitäisi johtaa avioliittoon. Mutta aika paljon on vielä työsarkaa edessä, jotta tietyistä asenteista ja odotuksista päästäisiin eroon.

Nykymaailma on niin monenmuotoinen että ne elämisen raamitkin on monenlaisia. On etäsuhdetta, kaukosuhdetta, avointa suhdetta ja sitten niitä ns. perinteisempiä. Huomaan jatkuvasti miettiväni mihin musta itsestäni olisi ja mihin ei. Ja se on musta toisaalta ehkä aika turhaa ajatusleikkiä. Koska eihän sillä muodolla ole väliä niin kauan kun kaikilla osapuolilla on hyvä olla. Ja eihän sitä voi sitäpaitsi edes tietää mihin musta olisi kun niitä tilanteita ei ole tullut eteen. Joskus nuorempana sitä ehkä oli mustavalkoisempi tämän suhteen mutta ei enää. Ja vaikka musta ei ehkä kaikkeen olisikaan niin en mä silti enää ajattele näistä niin mustavalkoisesti.

Kun mukana on lapsia, kuvio ei toki ole ehkä niin helppo. Mua ainakin lohduttaa että esimerkiksi öisin täällä on joku toinenkin. Nyt toki pieninkin on jo senverran iso että hän nukkuu yönsä kokonaan. Mutta silloin joskus. Vaikka sitä olisi itse ollut useimmiten se, joka heräsi huutavan lapsen kanssa niin helpotti henkisesti aivan älyttömästi kun tiesi että tarvittaessa toiset kädet koppaisi. Ja jos mulle sattuisikin jotain niin täällä olisi joku toinenkin. Mutta vaikka meillä nyt onkin tämmöinen perinteinen muoto perheestä (lasken uusperheen perinteiseksi muodoksi) niin kaikki ei välttämättä koe näin. Mitä jos se koti ei olekaan koti, vaikka niitä yhteisiä lapsia on. Miten usein kuulee reissuilevien puolisoiden kumppaneilta ahdistusta siitä, että kun kumpikin aikuinen on kotona niin sitten kaikki on ihan sekaisin. Rutiinit ja muut. Ehkä silloin puolin ja toisin tunnetaan se oma olo vähän niin että on vieraana omassa kodissaan. Eikai sen niinkään kuuluisi mennä? Tekeekö yhteiset lapset kodin? Musta siinä ei ole mitään väärää, jos perheestä kaikki ei koe yhtä ja samaa osoitetta kodiksi. Silti voi olla perhe.

Me asutaan tällä hetkellä aika isossa asunnossa. Jokaisella lapsella on omat huoneet, meillä vanhemmilla omamme ja sitten on vielä yhteiset tilat. Neliöitä on mun makuun liikaa mutta enpä minä ole ainoa pää tässä perheessä. On ollut kuitenkin hassua huomata, että tavallaan tänne neliöiden sisälle on muodostunut myös sellaisia omia koteja. Tavallaan kodin sisällä on koti. Esimerkiksi Ekan huoneessa on kokonaan oma maailmansa, siellä jopa tuoksuu erilaiselta kuin muualla kodissa. Mä olen aina jotenkin ajatellut että ihmisen ominaistuoksu olisi yhtäkuin koti. Mutta Ekan huone ei tuoksu yhtään samalta kuin meidän muu koti. Eka itse taas ei huomaa mitään eroa. Ja tämä on musta niin hassua. Ihankuin menisi johonkin eri paikkaan. Pois meidän kodista. Tavallaan tuo on musta hienoakin. Ettei täällä vallitse mikään me maksetaan nämä neliöt, tämä on meidän koti. Vaan että jokainen perheenjäsen on muodostanut oman kotinsa tänne.

Tämän yhdessä asumisen myötä mä jäin miettimään sitäkin että miksi meillä on parisuhteesta niin monta eri määritelmää. Avioliitto, avoliitto jne. Mitä väliä sillä on minkälaisessa parisuhteessa olet, kun olet parisuhteessa? Eikö se riitä että se parisuhde on, jos sellaisessa haluaa olla. Sinkku määritellään aina vaan sinkkuna. Vaikka voithan sinkkuna asuttaa vaikka kimppakämppää. Mitä väliä sillä statuksella on sun asumismuodon kanssa? Kyllähän ihminen voi hyvin olla avoliitossa tai avioliitossa vaikka neliöt ei yhteisiä olekaan. Välillä sitä kyllä ei meinaa millään uskoa miten vanhoillisessa ja pysähtyneessä yhteiskunnassa me eletään.