maanantai 16. toukokuuta 2016

Lukuhaaste: Vain tytär

4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja


Lukuhaasteessa on muutama kohta jotka olen kokenut vähän hankaliksi. Kohta 4, maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja on tuntunut erityisen kinkkiseltä. Koska viime aikoina on ilmestynyt useampikin hurjan mielenkiintoinen kirja aiheesta. Ja haluaisin että haasteeseen päätyvät kirjat olisi jotenkin mahdollisimman hyviä ja osuvia, en halua mukaan liian montaa huttuista ja sellaista jota en voisi suositella. Nappasin tämän kirjan osittain intuitiolla, osittain taka-kannen takia. Käväisin tuossa viikonloppuna Euroviisumatkalla Tampereella ja lukaisin tämän bussimatkoilla.

Kirja kertoo Intialaisesta, Punjabissa syntyneestä Satwantista. Intia on yksi niistä maailman valtioista, jossa tytöt ovat epätoivottuja lapsia. Vain pojilla on merkitystä ja koska Satwant on jo perheen kolmas tytär, on hän erityisen epätoivottu lapsi. Koska Satwant syntyi tyttönä, vaihtaa perhe hänet sisarenpoikaan ja Satwant päätyy näin tätinsä perheeseen. Hän on siellä yhtä epätoivottu kuin omassa perheessäänkin. Satwantin biologinen perhe on muuttanut Norjaan, johon Satwantkin lopulta erinäisten käänteiden jälkeen päätyy. Hänen elinolonsa ei sensijaan juurikaan parane, ainakaan tietyiltä osin. Kunnes hän karkaa ja menee naimisiin norjalaisen miehen kanssa. Uuden elämänsä myötä hän vaihtaa nimensä Saritaksi ja sukunimensä anoppinsa tyttönimeksi.

Pistetään heti alkuun vähän tilastollisia speksejä. Intiassa yli puolet tytöistä kuolee ennen 15v-synttäreitään. Ja jos jäät henkiin niin ei senkään jälkeen ole hurraamista. Koska lähes puolet 15-19 vuotiaiden äitiyskuolemista johtuu ammattitaidottomasti tehdyistä aborteista. Ja tuo luku on kamalan suuri, koska 63% tytöistä avioituu alle 20-vuotiaana. Intian väestöstä puuttuu kaikenkaikkiaan lähes 50 miljoonaa tyttöä ja naista johtuen tyttövauvojen abortoinneista ja vastasyntyneiden tyttöjen tappamisesta. Intiassa raiskataan kerran puolessa tunnissa yksi nainen. Lähes 75% pahoinpidellyistä ja hyväksikäytetyistä intialaisnaisista kärsii mielenterveysongelmista ja yrittää itsemurhaa. Pahoinpitelyjä ja hyväksikäyttöjä tapahtuu myös avioliitoissa eli se ei varsinaisesti ole tytöille ja naisille mikään varma tae siitä että ovat turvassa. Luvut ovat jyrkässä kasvussa ja eniten itsemurhia tekevät 15-49 vuotiaat naiset. Eli hedelmällisessä iässä olevat.

Kirjan jälkeen oli ehkä helpompi ymmärtää esimerkiksi Intian joukkuraiskauksia. Ei hyväksyä mutta ymmärtää. Naiset ja tytöt ei yksinkertaisesti ole mitään. Mitä köyhempi perhe, mitä alempi kasti, sen todennäköisempää että naisilla ja tytöillä ei ole mitään ihmisarvoa. Ei edes avioliitossa. Jos tytön perään vihellellään kadulla, on se tytön vika. Jos tyttöä ahdistellaan, on se tytön vika. Jos tyttö herättää miehessä epäsopivia ajatuksia, on se tytön vika. Jos tyttö raiskataan, on se tytön vika. Koko kulttuuri on yksinkertaisesti täysin kiero ja vinksahtanut näiltä osin. Kaikki naisia ja tyttöjä kohtaa tapahtuvat vääryydet on heidän oma vikansa. Tärkeintä on että perheen kunnia säilyy ja tytöt ovat koskemattomia. Tärkeintä on että perhe on muiden silmissä kunnioitettu ja arvostettu. Tärkeintä on nostaa omaa ja perheen asemaa yhteisössä, rahallisesti ja muutenkin. Ja jos näin ei ole, on sekin tyttöjen ja naisten vika, josta heitä täytyy rankaista.

Satwantin tarina on järkyttävä. Täynnä pahoinpitelyjä, alistamista ja vääryyttä. Mutta. Tätä oli vaikea lukea, ei kuitenkaan aiheensa takia vaan siksi että tämä oli huonosti kirjoitettu. Voiko sanoa niin? Tuntuu nyt vähän typerältä nillittää tuosta kun toista on hakattu vuosikaudet. Ja tämä tarina oli ehdottomasti sellainen jonka on tärkeä tulla julki. Mutta vaikka Satwantin tarina on järkyttävä, se ei muuta sitä faktaa että kirja oli sekavasti kirjoitettu. Välillä oli hankala hahmottaa ollaanko Norjassa vai Intiassa. Ehkä tarinan oli tarkoitus ollakin sellainen? Että ei tiedä kummassa maassa ollaan koska pääsy länsimaahan ei aina välttämättä tarkoita parempia oltavia. Kirja oli nopealukuinen mutta olen ehdottomasti lukenut paremminkin kirjoitettuja kirjoja pakolaisista ja maahanmuuttajista. Pelkkä sekavuus ei ollut tämän kirjan ongelma vaan myös kömpelö kirjoitusasu. Tykkäsin kuitenkin vaihteeksi lukea jostain muustakin kuin Syyrian, Irakin tai Afganistanin pakolaisista. Nekin tarinat toki ovat myös tärkeitä mutta vääryyttä tapahtuu muuallakin.

Enemmistö maailman lapsista joutuu taistelemaan päivittäin elämästään ja henkiinjäämisestä. Oma hyväosaisuus ja länsimaalainen status tuntuu aina tällaisten lukukokemusten jälkeen erityisen etuoikeutetulta. Eihän meistä kukaan pysty valitsemaan sitä mihin syntyy. On niin helppoa sulkea silmänsä ja korvansa. Siksi onkin tärkeää että kaikki maailman Saritat kertovat tarinansa. Jotta ne viimeisetkin suljetut silmät ja korvat avautuvat näkemään ja kuulemaan.

Lukuhaaste täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?