maanantai 2. toukokuuta 2016

Parisuhteen neliöt

No sex and the city:n Jemina kirjoitti kutkuttavan pohtivan postauksen parisuhteesta, jossa ei asuta yhdessä. Jossa molemmilla osapuolilla on omat kodit ja niin on just hyvä.

Muistan ihastelleeni jo vuosia sitten Anna-Leena Härköstä ja Riku Korhosta, jotka ovat olleet pitkään yhdessä, ovat aviossakin, mutta eivät asu yhdessä. Eivät ole käsittääkseni koskaan asuneetkaan. Mitenkään lukemalla lukien en ole pariskunnan aatoksia aiheesta etsinyt mutta ne mitä silmiin on sattunut, on olleet sen makuisia että tuo on heille se kaikista luonnollisin muoto. Musta ihan mahtavaa. Että pystyy tekemään valtaväestöstä eroavia ratkaisuja ja suhtautumaan niihin maailman luonnollisimpana.

Liittyyköhän tämä jotenkin ikään ja menneisiin kokemuksiin? Kun pohjilla on ehkä jo kariutuneita avioliittoja ja murentuneita käsityksiä siitä miten pitäisi elää. On kokeiltu ne tyypillisimmät, mitkä ei sitten ole olleetkaan sitä ominta. Mitenhän ihmiset rohkaistuisivat elämään enemmän omannäköisesti jo aiemmin? Ettei tarvitsisi kaikkea kokea ns. kantapään kautta.

Mä olen miettinyt miten ihanaa olisi jos olisi kakkoskämppä johon voisi välillä pujahtaa. En varsinaisesti ajattele että meillä pitäisi olla eri kodit mutta tykkään välillä nukkua yksin. Viihdyn myös ihan yksin. Esimerkiksi yövuorojen yhteydessä on ihaninta olla yksin. Nukkuen että hereillä ollessa. Toisaalta haaveilen kyllä jatkuvasti esimerkiksi kommuunissa asumisesta. Tosin en kyllä näe mitään syytä sille ettäkö kommuunissa ei voisi olla välillä yksinkin, järjestelykysymyshän se lähinnä on. Ja saan mä omaa aikaa tässä nykyisessäkin systeemissä.

Mä luulen itseasiassa että monikin asuisi mielellään kumppaninsa kanssa erillään. Siihen vaan ei ole taloudellista mahdollisuutta, onhan asuminen tosi kallista tänä päivänä. Eikä taloudellisuus varmastikaan ole ainoa syy. Se vaatii myös uskallusta. Myöntää itselleen, kumppanilleen että yhteisölle. Musta on hienoa, jos kuitenkin taloudelliset ja vastaavat syyt voidaan laittaa sivuun ja pystytään miettimään mitä oikeasti haluaa. Kuka kokee vaikeaksi tapojen yhteensovittamisen ja kuka taas sen että kotona heiluisi joku muukin, jollekin nämä seikat voi olla niin isoja että ajatus yhdessäasumisesta on aivan ylitsepääsemätön. Maksoi mitä maksoi.

Uskon silti että yhdessä asuminen on myös osittain tapapohjaista. Ajatellaan että niin pitää tehdä, se on yksi askel pysyvässä parisuhteessa. Ja ehkä sillä yksinasumisella on vähän negatiivinenkin sävy? Ainakin musta tuntuu siltä. Ihmisen muka pitäisi asua yhdessä kumppanin kanssa tietynikäisenä. Muuten keräät outoja katseita. Onko se, että ei halua muuttaa toisen kanssaan yhteen, automaattisesti merkki siitä että ei pysty sitoutumaan? Mikä on se määritelmä että olet sitoutunut? Ja jos parisuhteesta jompi kumpi osapuoli haluaakin asua yksin, mutta olla kuitenkin parisuhteessa, niin miksi se toinen osapuoli saattaa loukkaantua?

Kuuluuko parisuhteen kiertokulkuun se, että jossain välissä haluaa asua toisen kanssa yhdessä? Pitääkö haluta asua yhdessä? Onko pelkkä ikävöinti riittävä syy yhdistää lusikat?  Onko se toisen ikävöinti välttämättä huono asia? En sano ettäkö ei pitäisi muuttaa yhteen mutta mietin sitä että miksi se on se oletus? Tarvitseeko tällaisia standardeja olla? Eikai kaikkien halut ja odotukset mene samaa polkua. Miksi erilaisille malleille parisuhteissa on niin vaikeaa antaa hyväksyntää tai edes tilaa? Miten moni kulkee niitä polkuja, jotka muut on tallanneet valmiiksi? Mutta joita ei välttämättä itse haluaisi kulkea. Ehkä pikkuhiljaa aletaan päästä eroon siitä ajatuksesta että parisuhteen pitäisi johtaa avioliittoon. Mutta aika paljon on vielä työsarkaa edessä, jotta tietyistä asenteista ja odotuksista päästäisiin eroon.

Nykymaailma on niin monenmuotoinen että ne elämisen raamitkin on monenlaisia. On etäsuhdetta, kaukosuhdetta, avointa suhdetta ja sitten niitä ns. perinteisempiä. Huomaan jatkuvasti miettiväni mihin musta itsestäni olisi ja mihin ei. Ja se on musta toisaalta ehkä aika turhaa ajatusleikkiä. Koska eihän sillä muodolla ole väliä niin kauan kun kaikilla osapuolilla on hyvä olla. Ja eihän sitä voi sitäpaitsi edes tietää mihin musta olisi kun niitä tilanteita ei ole tullut eteen. Joskus nuorempana sitä ehkä oli mustavalkoisempi tämän suhteen mutta ei enää. Ja vaikka musta ei ehkä kaikkeen olisikaan niin en mä silti enää ajattele näistä niin mustavalkoisesti.

Kun mukana on lapsia, kuvio ei toki ole ehkä niin helppo. Mua ainakin lohduttaa että esimerkiksi öisin täällä on joku toinenkin. Nyt toki pieninkin on jo senverran iso että hän nukkuu yönsä kokonaan. Mutta silloin joskus. Vaikka sitä olisi itse ollut useimmiten se, joka heräsi huutavan lapsen kanssa niin helpotti henkisesti aivan älyttömästi kun tiesi että tarvittaessa toiset kädet koppaisi. Ja jos mulle sattuisikin jotain niin täällä olisi joku toinenkin. Mutta vaikka meillä nyt onkin tämmöinen perinteinen muoto perheestä (lasken uusperheen perinteiseksi muodoksi) niin kaikki ei välttämättä koe näin. Mitä jos se koti ei olekaan koti, vaikka niitä yhteisiä lapsia on. Miten usein kuulee reissuilevien puolisoiden kumppaneilta ahdistusta siitä, että kun kumpikin aikuinen on kotona niin sitten kaikki on ihan sekaisin. Rutiinit ja muut. Ehkä silloin puolin ja toisin tunnetaan se oma olo vähän niin että on vieraana omassa kodissaan. Eikai sen niinkään kuuluisi mennä? Tekeekö yhteiset lapset kodin? Musta siinä ei ole mitään väärää, jos perheestä kaikki ei koe yhtä ja samaa osoitetta kodiksi. Silti voi olla perhe.

Me asutaan tällä hetkellä aika isossa asunnossa. Jokaisella lapsella on omat huoneet, meillä vanhemmilla omamme ja sitten on vielä yhteiset tilat. Neliöitä on mun makuun liikaa mutta enpä minä ole ainoa pää tässä perheessä. On ollut kuitenkin hassua huomata, että tavallaan tänne neliöiden sisälle on muodostunut myös sellaisia omia koteja. Tavallaan kodin sisällä on koti. Esimerkiksi Ekan huoneessa on kokonaan oma maailmansa, siellä jopa tuoksuu erilaiselta kuin muualla kodissa. Mä olen aina jotenkin ajatellut että ihmisen ominaistuoksu olisi yhtäkuin koti. Mutta Ekan huone ei tuoksu yhtään samalta kuin meidän muu koti. Eka itse taas ei huomaa mitään eroa. Ja tämä on musta niin hassua. Ihankuin menisi johonkin eri paikkaan. Pois meidän kodista. Tavallaan tuo on musta hienoakin. Ettei täällä vallitse mikään me maksetaan nämä neliöt, tämä on meidän koti. Vaan että jokainen perheenjäsen on muodostanut oman kotinsa tänne.

Tämän yhdessä asumisen myötä mä jäin miettimään sitäkin että miksi meillä on parisuhteesta niin monta eri määritelmää. Avioliitto, avoliitto jne. Mitä väliä sillä on minkälaisessa parisuhteessa olet, kun olet parisuhteessa? Eikö se riitä että se parisuhde on, jos sellaisessa haluaa olla. Sinkku määritellään aina vaan sinkkuna. Vaikka voithan sinkkuna asuttaa vaikka kimppakämppää. Mitä väliä sillä statuksella on sun asumismuodon kanssa? Kyllähän ihminen voi hyvin olla avoliitossa tai avioliitossa vaikka neliöt ei yhteisiä olekaan. Välillä sitä kyllä ei meinaa millään uskoa miten vanhoillisessa ja pysähtyneessä yhteiskunnassa me eletään.

4 kommenttia:

  1. Meillä mies on töissä toisessa kaupungissa, joten asutaan osa viikosta eri asunnoissa (yleensä 2-4 yötä viikossa). Musta se on ihanaa! Tykkään nukkua yksin ja viihdyn muutenkin itsekseni. Välillä mietin, että miten sopeudun jos/kun asutaan taas koko ajan saman katon alla. Toisaalta jos saadaan lapsia, niin varmaan ainakin siinä vauva- ja pikkulapsivaiheessa on helpompaa kun molemmat on edes yöt kotona samaan aikaan.

    Mulle tämä sopii siis paremmin kuin hyvin, mutta mies kaipaisi ehkä tiiviimpää yhdessäoloa. Toki sekin vaikuttaa, että tämä meidän asunto on se koti ja toinen asunto on vain kämppä, jossa ei ole oikein tekemistä eikä se tunnu varsinaiselta kodilta. Mies on meillä muutenkin sosiaalisempi ja kaipaa enemmän läheisyyttä. Nyt mennään kuitenkin näin, ja voi että mä nautin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei meillä on toi ihan sama! Mä tarvitsen enempi omaa tilaa ympärilleni ja tykkään nukkua yksin kun taas mies tykkää kun tässä kotona on vähän aina säpinää eikä hän tajua yhtään sitä miten mä kadehdin kun hän saa nukkua monta yötä yksin mun ollessa yövuoroissa. Mut sitten kyllä mun mielestä mä olen meistä se sosiaalisempi, ainakin puheliaammalla tavalla. Ehkä se on sitten sitä vastapainoa sille että kaipaan sitä omaa tilaa ja yksinoloakin? Plus mies asui vuosikausia yksin aikanaan joten ehkä sillä on kiintiö täynnä :)

      Poista
  2. Minä olen miettinyt, että kaikki voisivat varmaan paremmin, jos vuokraisin oman pikku sopen jostain. Virginia Woolfin henkeen olen vähän sitä mieltä, että oma huone on oltava, mutta pikkuisessa kerrostalokämpässä ei tällä hetkellä oikein ole edes nurkkausta. Kaipaan joitain neliöitä, joiden suhteen voisin olla täysin yksinvaltias ja jonne vetäytyä olemaan siten, ettei tarvitse edes puolisolle selitellä, mitä ihmettä oikein puuhaan tai voisinko sanoa mielipiteeni asiasta XYZ.

    Rahatilanteen ja muun logistisen järkevyyden (asumme halvassa asunnossa kalliilla alueella, joten mitään pikkukoloa ei voisi vuokrata mailta halmeilta) vuoksi omaa yksiötä ei ole kuitenkaan tullut hankittua. Samoin aivan samoin kuin Kukkiksella suhteessamme mies on se, jonka mielestä on ihanaa nyhertää kylki kyljessä ja hänestä erossa olo esim. omin päin tehtyjen matkojen aikana menettää nopeasti viehätyksensä. Hän kaipaa enemmän kaksistaan yhdessäoloa vaikka toisaalta itse olen laajemmin sosiaalisempi ja kaipaan useammin kaveriseuraa, illanviettoja ym. Samoin miehellä on takana 10 vuotta yksin asumista, mutta minä en ole asunut ilman kämppistä kuin yhteensä pari kuukautta pätkissä. Kotona yksin oleminen (mun mies on kotoa töitä tekevä yrittäjä) on luksusta, josta en koskaan lakkaa intoilemasta. Tätä olen taitanut kommentoida täällä jo joskus aiemminkin. ;)

    Sopimus kuitenkin on, että seuraavassa kodissa tulee olemaan yksi ylimääräinen työ-/harrastus-/häröilyhuone, jonka oven voi laittaa kiinni ja sekoilla siellä omassa seurassaan miten tykkää. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu kanssa ennenkaikkea siltä että kaikki voivat vähän paremmin, jos mä saan joskus olla vähän yksikseni :D

      Mä mietin joskus aikanaan että saman tien kun nuo isot lähtee maailmalle, niin me muutetaan pienempään asuntoon. Että ei me tarvita näin isoa. Mutta sitten jäin miettimään justiinsa myös tuota että mitä jos saisi itse itselleen oman huoneen. Missä voisi välillä käydä vähän latailemassa. Tosin haluaisin majoittaa meille myös vaihto-oppilaita eli eiköhän ne huoneet menisi sitten siihen käyttöön. Tosin ensin pitäisi varmaan saada mies ylipuhuttua moiseen....

      Mä en ole koskaan asunut yksin. En ikinä. Aina oli kämppis tai poikaystävä ja sitten tulikin aviomies ja lapset. Mä en välttämättä ehkä edes kaipaa sitä sellaista yksinasumista. Tai koe että multa olisi jäänyt jotain kokematta kun en ole asunut yksin kunnolla. Mutta koen että se on ihmisessä ihan hyväkin merkki että osaa kaivata myös sitä omaa seuraansa. He, jotka on pitkään asuneet yksinään ovat varmasti saaneet sitä omaa seuraa sillä lailla riittämiin, että sille ei ole samalla lailla hinkua. Ainakaan vähintään yhtä moneen vuoteen, kuin tuli asuttua yksin.

      Ja juu muistan että me on näitä tämäntyyppisiä läpikäyty sekä mun että kai sunkin tontilla joskus aiemminkin :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?