lauantai 14. toukokuuta 2016

Vanhemmuuden hassuja outouksia

Tässä elellään sitä kerran kuussa olevaa itkupäivää joten heristellään ja herutetaan nyt sitten vähän ihan koko rahan edestä.

Mieli on kyllä kumma kapine. Se suojelee kokonaisuutta, ei anna kerralla liikaa käsiteltäväksi ja huolehtii meistä äkillisten kriisien osuessa kohdalle että me selvitään. Oli pieniä tai isoja juttuja, mieli arvioi että mitä ja miten me kestetään. Mielikin kuitenkin selvästi kasvaa iän ja kokemusten myötä. Jos joskus mieli pysyi huolettomana niin vuosien ja kokemusten myötä näin ei välttämättä enää ole. Tai no, ehkä joskus voi käydä toisinkin päin. Paljon kun käy isoja juttuja niin voi olla että mieli kevenee. Murheet ei tunnu murheilta vasta kuin tietyn pisteen jälkeen.

Meillä ollaan taas aika uuden äärellä. Koulua ei ole enää montaa viikkoa jäljellä ja sitten edessä onkin iso kysymysmerkki. Tuntuu aika hurjalta. Itse kohde on toki vailla huolen häivää tulevan suhteen, odottaa vain että loma alkaisi. Ei mullakaan huoli ole mutta tuntuu hurjalta. Että nyt oikeasti ei tiedetä mitä syksyllä tapahtuu. Mihin suuntaan kaupunkia lähdetään kun elokuussa koulut alkaa.

Se on kyllä jännä miten sitä vanhempana aina vetää sen murehtimisrallin päälle uuden edessä. Päivähoidon alkaessa, koulun alkaessa (ja päättyessä!), minkä vaan. Vuosi vuodelta sitä kuitenkin huomaa että ne edelliset murehtimiset olikin tosi pieniä verrattuna niihin, mitä edessäpäin on. Tai minkä kohdalla eletään nyt. Vähän sellainen little did I know. Ja se on just hyvä! Että mieli pitää niitä senhetkisiä juttuja aina isoimpina mahdollisina murheina. Siinä sitä pikkuhiljaa jalostuu. Että kun tästä selvittiin niin sitten ollaan valmiina kohtaamaan taas isompia juttuja. Ja sitten sitä katselee sinne taaksepäin ja ihmettelee että miten tuokin juttu muka nyt oli niin iso koska nythän sitä vasta ollaan ison äärellä.

Tiettyjen murheiden kohdalla meillä ollaan yhden lapsen kohdalla siellä murehtimisen alkupäässä ja yhden kohdalla loppupäässä. Yhden lapsen kohdalla vietetään pian ihan ensimmäistä kevätjuhlaa, yhden lapsen kohdalla taas sitä viimeistä. Nyt jos koskaan kuulkaa tuntuu että jo joutui armas aika. No niin joutui! Ja äkkiä! Hei edelliset yhdeksän vuotta, mihin te katositte?

Se on jännä nähdä että mitenkä sitä nyt sitten tämän pienimmän kanssa. Kun on tuo yksi, melkein kaksi jotka on aika kalkkiviivoilla. Tokihan tässä nyt on vielä opintoja ja muuta edessä isoillakin, mutta pikkuhiljaa se touhu menee kuitenkin siihen suuntaan että ne on niiden tyyppien omalla vastuulla. Se vanhemman rooli siellä taustalla pienenee koko ajan. Mutta just nyt sitten tämä että osaako sitä olla yhtään relammin aikanaan tuon pienimmän kanssa? Koska ainakin hänen päivähoidon aloittamisensa pisti mut paljon kovemmille kuin aikanaan isojen kohdalla. Olen siitä aika varma, vaikka vuosia välissä olikin paljon. Voisi ehkä kuvitella että ei sitä enää kolmannen kanssa samalla lailla. Musta taas tuntuu että hänen kanssaan nämä kaikki ajatusrallit on kaikista isoimpia ja raskaimpia. Ehkä se johtuu siitä että mäkin olen vanhempi. Sekä vanhempana että tyyppinä. Ja ehkä se johtuu vähän siitäkin, että sitä ihan konkreettisesti näkee noista isoista miten äkkiä nää vuodet vierii.

Tässä kun itse elää tätä elämäntilannetta niin on tosi hassua havainnoida missä mennään. Kun yhden lapsen kanssa on vielä tosi tiivistä lapsen ja vanhemman roolia. Ja tokihan se rooli on isojenkin kanssa tiivis mutta erilailla. Heistä pitää päästää jo irti toisella tapaa ja muutenkin vanhemman ja lapsen jutut on erilaisia, kuin pienen kanssa. Ja vähän yllättää että se irti päästäminen ei tunnu kamalan pahalta. Vähän mutta ei pahalta. Kun homma on kääntynyt niin päin että mä saan niiden pieneksi jääneet kengät käyttööni ja joudun kenottamaan niska takakenossa jos haluan katsoa niitä silmiin ja ne joutuu kumartumaan jos halaavat mua, niin kyllä sitä väkisinkin tajuaa että ne on aika isoja. Ja on vaan hassua että se ei ahdista tämän enempää. Tuntuu vaan aika luentevalta. Toki on esimerkiksi aina huoli jos tulevat illalla myöhässä kotiin tai jos niitä ei saa pitkään aikaan kiinni tai näkee että nyt niitä painaa joku juttu. Mutta jos ne on kasvaneet niin niin oon näköjään mäkin. On tämä outoa tämä elämän kiertokulku.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?