torstai 30. kesäkuuta 2016

Eroahdistusta

Tänään on nyt sitten se päivä kun Eka lähtee kuukaudeksi pois. Tuntuu ihan kamalalta. Ei tunnu vielä että on ikävä mutta harmittaa. En mä halua että se lähtee! Mä haluan lomailla sen kanssa. Tosin senverran muutosta saatiin onneksi kesäkuvioihin että Eka kotiutuukin niin, että meillä on viikon verran lomaa yhdessä. Mutta silloin on Toka poissa eli vajaalla bändillä mennään silloinkin.

Oon koko viikon paapinut Ekaa ja antanut periksi ehkä kaikessa. Ostanut sille vaikka mitä (mm. neljän päivän paikan Assemblyyn. Enkä mitään normipaikkaa vaan extraleveän että mahtuu kaikki pelit ja pensselit. Aergh jos tolla lapsella on yhtään tilannetajua niin se hankituttaa mulla kaiken nyt, mistä normaalisti kieltäytyisin) ja päästänyt sen ehkä kaikkialle mihin se on tajunnut pyytää. On myös käyty porukalla leffassa ja syömässä ja puuhailtu yhdessä tässä kotonakin. Tyhjensin oman kalenterin että omat jutut ei ainakaan sotke potentiaalista yhdessä vietettyä aikaa. Nyt mä pohdin että monelta sen kehtaisi herättää että ehtisin vielä vähän tankata sen läsnäoloa.

Mähän en paini tässä vain oman tulevan ikäväni kanssa. Pikkuveljet tulee varmasti myös ikävöimään. Ja myös heitä mietityttää isoimman veljen poislähtö. Eka itse ei tunnu mitenkään käsittävän miten se on meille muille niin iso juttu että hän on kuukauden poissa. Vaikka onhan se, ihan varmasti hänellekin. Ja tulee sillekin ikävä. Parempi olisi tulla!

Mä olen ollut tässä nyt koko viikon vapaalla ja kotosalla ja en tiedä että eikö nyt meinaa vaan mitenkään juhannuksen univelat taittua vai oonko vaan ihan valmis jo lomalle. Ei nimittäin meinaa nyt millään piristyä. Vä-syt-tää aivan tolkuttomasti aamusta iltaan. Silmiä kirvelee ja ajatus takkuaa. No, 2,5 työpäivää ensi viikolla edessä ja sitten se on lomps. Siipalla on enää huominen ja sitten alkaa hänellä loma. Vapaapäivien ja tehokkaan työvuorosuunnittelun ansiosta sain venytettyä oman lomani viiteen viikkoon. Autuus!!

Meillä ei lapset kerjää kaupassa ikinä karkkia. Koska tietävät että eivät saa.
Mutta Kolmas vetää ihan messevät itkupotkuraivarit lähes joka kauppareissulla
muusista ja lihapullista.
Ostin muuten Siipalle joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen. Se sai sen aktivoitua käyttöön tässä heti kohta Juhannuksena. Siippahan suuntasi silloin Kolmosen kanssa Tallinnaan päiväksi pyörimään ja kylpylöimään, ja halusi rannekkeen sinne mukaan. On se kai ilmeisen käypä peli. Vielä toistaiseksi se ei ole iltaisin tampannut tässä pitkin kämppää että askeleet tulisi täyteen. Se on toistaiseksi jaksanut käydä salilla ja juoksemassa aika aktiivisesti plus liikkuu töissä paljon joten liikkumisen kanssa ei ole kai ollut sen isompaa haastetta.

Mullakin on alkanut lähes vuoden tauon jälkeen nousta joku liikkainto. Vielä en oo saanut mitään aikaiseksi mutta se tarvittava polte alkaisi taas löytyä. Haaveilin tälle kesälle tankotanssia, en oikein tiedä mistä se into sitä kohtaan iski mutta se kiinnosteli pitkän tauon jälkeen taas ihan tosissaan. Mutta mulle sattui toukokuun lopussa pieni tapaturma ja kesäkuu meni sitä parannellessa. Eli se nyt jäi, pitää katsella mitä olisi tarjolla syksymmällä, veikkaan että tuo telottu koipi ei vielä isompia tärähdyksiä kestä. Tän liikkumisen suhteen huomaan että ootan ihan älyttömästi sitä aikaa kun pieninkin on niin iso että mä voin lähteä spontaanisti urheilemaan. Mulla on nyt ekaa kertaa tosi pitkästä aikaa iskenyt ihan tosissaan ikävä liikkumista kohtaan. Senkin puolesta odotan lomaa että en malta odottaa että pääsen starttaamaan aamut liikunnalla. Uimisella ajattelin aloitella, katsotaan mitä muuta mukaan taas tippuu...

Ostettiin muuten vihdoin ja viimein Kolmoselle potkupyörä. Kovasti se sitä halusi mutta kertaakaan se ei ole sillä suostunut ajamaan. Kyllä kannatti! Ajattelin lahjoa sen jäätelöllä jahka saan tämän postauksen pihalle. Jokohan me tänä kesänä saataisiin aikaiseksi ostettua sen junnusänkyyn patja. Kyllä, Kolmas nukkuu siis edelleen pinnasängyssä. Tai siis korjaus, meidän vieressä. Sänkyhän on kyllä odotellut jo puolisentoista vuotta sitä patjaa... voi näitä viimeisiä lapsia. Ja saamattomia vanhempia.

Viikonlopun tavoitteena olisi täyttää pakastin mansikoilla. Jakiksen ässältä sai kuulemma eilen laatikollisen kahdella kympillä!! Aloittanen mansikkarallin heti huomisaamuna. Oiskohan siihen joku äppsi muuten olemassa. Mistä näkisi missä on minkäkin hetken edullisimmat ja parhaimmat mansikat? Jos ei ole niin tehkää joku! Huomenna on myös edessä pavlovan vääntäminen, se kun on Siipan lomatoive. Ja mulle on sitten ensi keskiviikkona luvassa voileipäkakkua.

Hyvin on muuten some taas täyttynyt siitä, että lomalle jäädessä ei saisi viljellä niitä kuluneita fraaseja. Lomalle lomps ja mitä näitä nyt on. Itse aion ainakin viljellä ihan kaikki mahdolliset lausahdukset ja keksiä läjän uusiakin. Sitten ensi viikon keskiviikkona. Kun mun loma alkaa. Työajan loppuessa klo 12.20. Jos se nyt jollekin vielä jäi epäselväksi.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Juhannuslukuja

Juhannuksenahan kootaan aina kaikenmaailman tilastoja ja lukuja. Mä kokosin omani tältä vuodelta.

Tänä vuonna Juhannus meni töissä yövuoroissa. Valvottuja tunteja tänä Juhannuksena tulee yhteensä 44. Niistä suurinosa on jo takana mutta muutama pitäisi vielä tikistää (9, ei sillä että tässä kukaan laskisi). Juhannusviikon työtunnit nousee kaikenkaikkiaan kuuteenkymmeneen joten ei ihmekään että kieltämättä askel painaa ja puhalluttaa ja tuntuu että sydän pysähtyy. Olo on hyvinkin krapulainen, kuten Juhannuksena kuuluu. Tosin tämä on nyt ehdasti työperäistä. Kuusi vapaapäivää tähän perään tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Olin Juhannuksena kaksi päivää lähes yksin. Joka oli ihanaa koska nukkuminen yövuorojen välissä on ihan eri tasolla kun kotona ei ole mun lisäksi muita. Siitä huolimatta tuossa pikaisesti päässälaskin että neljän päivän unimäärä on vähän reilu kaksikymmentä. Ei siis kovin montaa nukuttua tuntia. Mutta eikös Juhannuksena kuulukin vähän valvoa? Onneksi mä saan siitä rahallisen korvauksen tällä kertaa.

Tänä aamuna muu perhe oli kotona. Tulivat ripotellen eilisen aikana. Mun öitöistä huolimatta nousin ylös kauan ennen teinejä. Nyt ollaan koko porukalla kotona muutama päivä, kunnes Eka suuntaa kesätöihinsä kuukaudeksi. Saisikohan jostain yhden lainalapsen heinäkuuksi?

Duuniin liittyviä tehtyjä tenttejä on Juhannuksena suoritettu kaiken kaikkiaan neljä. Viisi olisi vielä edessä tuosta kokonaisuudesta mutta jääkööt ne johonkin hamaan tulevaisuuteen. Tuleekohan yllätyksenä kenellekään että päähän ei kyllä jäänyt mitään. Pyöreä nolla.

Juotuja kahvikupillisia tänä Juhannuksena taisi tulla kymmenen. Neljän päivän aikana siis. Puuroa söin kolme kertaa ja kaksi kertaa aamupalaksi paistettua leipäjuustoa hillon kanssa. Vettä oon juonut litroittain. Ja syönyt mitä eteen on sattunut. Tosin tuliaisiksi saadut Tobleronet jätin koskematta, ne korkataan huomenna aamupalalla.

Juhannussima. Holitonta skumppaa. Siipan oluesta ryystin muutaman huikan. Oma odottaa jääkaapissa.
Neljään päivään mahtui myös kolme luettua kirjaa, pari leffaa, neljä jaksoa Kardashianeita ja kuusitoista jaksoa Vampyyripäiväkirjoja. Hyvä tyttö! Hyvin aikaansaanut olo.

Kaupassakäyntejä oli Juhannuksena yksi. Joka sekin oli liikaa, kuvittelin että juhannusaattona kaikki olisi kauppansa jo hoitaneet tuossa myöhään iltapäivästä. No ei olleet. Kamala kokemus.

Juhannuksena soi päässä vain yksi biisi. Kanadan omaa Robinia on rallatettu lukemattomia kertoja, en pysynyt laskuissa enää miten monta. Eiköhän tuo mene vielä tämän viimeisenkin yön repeatillä korvien välissä.

En muista kuinka mones Juhannus tämä oli töissä. Aika mones. Mä olen aina tykännyt olla Juhannuksen töissä. Tai pikemminkin sillä ei ole ollut mulle väliä. Nyt kuitenkin tänä vuonna, kun katselin muiden valokuvia, mulle tuli ekaa kertaa olo että oiskohan se tämä nyt se mun viimeinen työjuhannus. Ainakin vika yötyöpainotteinen. Oli ikävä mökkimaisemaa ja ruokaa. Kokkoa ja hyvää juomaa. Savun tuoksua. Ehkä jopa vähän hyttysiä. Tuli olo että haluaisin sittenkin viettää Juhannukset vapaalla. Eli toivottavasti nautitte kivoista keleistä tänä vuonna. Koska jatkossa Juhannuksena tulee aina räntää.


lauantai 25. kesäkuuta 2016

Lukuhaaste: Nainen parvekkeella

29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja


Mulla oli alunperin suunnitteilla tähän kohtaan ihan eri kirja. Mutta sitten aloin lukemaan tätä ja totesin että ei hittolainen, tämä on pakko saada mukaan lukuhaasteeseen. Oli nimittäin ehdottomasti tähän asti vuoden paras lukukokemus. Heittämällä paras.

Mähän rakastuin aikanaan täysin Anna Kortelaisen (joka on innoittanut myös tämän kirjan kirjoittajiaVirginie!-kirjaan. Sitä ei voinut laskea käsistään ja kirja olikin ihan hillitön seikkailu. Mulla tuli sama olo tästä kirjasta. Joka myös Virginien tavoin, käsitteli Albert Edelfeltiä.

Nainen parvekkeella kertoo nimensä mukaisesti Nainen parvekkeella-taulusta. Tarina seikkailee pääsääntöisesti Pariisissa mutta mahtuu mukaan myös kotoinen Helsinki ja Ruissalo Turun kupeesta. Tämä kirja imaisi mukanaan välittömästi ja sen voi hutaista yhdellä istumalla. Itseasiassa tämän todennäköisesti hutaisee yhdellä lukemalla koska tätä ei vaan voi laskea käsistään. Huh, mua vähän hengästyttää tämä vieläkin.

Mulla tuli aika monessa kohtaa mieleen että ennen tätä kirjaa kannattaisi lukea tuo mun aluksi huikkaama Virginie. Jotenkin tästä Nainen parvekkeella-kirjasta sai ihan erilailla imua, kun oli lukenut myös kirjan joka perehtyi pääsääntöisesti Edelfeltin Pariisin vuosiin ja mystiseen Virginie'hin. Kortelaisen Virginiestä on muuten tehty elokuvakin ja mä toivoisin näkeväni myös Nainen parvekkeella valkokankaalta.

Tarina etenee osittain kirjeenvaihdon myötä, osittain taas kerrottuna tarinana henkilöhahmojen kautta. Ja vaikka oon ehkä aiemmin pitänyt vähän sekavana että kirjaan upotetaan monta eri kerrontatyyliä niin tässäpä tuo kyllä vaan toimi. Itseasiassa nuo eri kerrontatavat oli ehdottomasti yksi tämän kirjan koukuista. Kirjailijat ovat myös selvästi panostaneet hahmojen erilaisiin tyyleihin kertoa asioista. Hahmojen ulkoanti on jopa hyvin ääripäistä joka varmasti ärsyttää osaa lukijoista. Mua ei, tykkäsin että persoonien erilaisuus korostui ja tuli esiin juuri tuolla tavalla. Muuten en oikein uskalla sanoa kirjasta ja itse tarinasta mitään. Ettei mikään yllätyksellisyys katoaisi, tämä nimittäin oli todellinen makupala tietämättömälle. Tästä kirjasta löytyy ihan kaikkea! Jännitystä, ranskalaista romantiikkaa, supisuomalaista maisemaa että historiaa. Unohtamatta taidetta! Ja itseasiassa tämä kirja itsessään oli taideteos.

Löytyy nuori suomalainen dokumenttiohjaaja, iäkäs taiteenharrastaja joka on onnistunut ostamaan Nainen parvekkeella-teoksen itselleen, kriiseilevää playboyta, 1800-luvun pariisilaisia sekä tietysti itse Edelfelt. Mun tuli vahvasti ikävä Pariisiin tämän myötä. Sekä taidenäyttelyihin. Tämän kirjan myötä heräsi ajatuksia ja olo, että koskaan ei voi varmasti tietää millainen tarina taululla on. Se mitä näemme, ei välttämättä ole koko totuus. Taiteilija saattaa kertoa teoksellaan meille jotain ihan toista todellisuutta, jota luulemme katselevamme.

Suosikkikohtani kirjassa oli "Minun on ryhdistäydyttävä. Lähden nyt kulmakauppaan ostamaan hieman juustoa ja patonkia ja viiniä ja viikunoita. Eikö se kuulosta perinteiseltä pariisilaiselta ryhdistäytymiseltä?" No kuulostaa! Just noin mäkin haluan ryhdistäytyä.

Tätä on käsittääkseni tituleerattu jopa dekkariksi. Mä en halua iskeä tätä kirjaa minkään kategorian alle. Kirja nimittäin hyppii kategoriasta toiseen ja sukeltaa tyylien läpi ja lopulta kaikki on sujuvasti samassa sulatusuunissa. Unohda siis kirjatittelit ja lue vaan. Kirja on toki fiktiivinen mutta kyllä tämä minusta oli oikein todentuntuinen. Ja jos annoin itseni ymmärtää oikein niin Epulta ja Pirkolta olisi tulossa lisää kirjoja jossain vaiheessa. Jes! Toivottavasti saadaan jatkossakin lukea jotain taidemaailmaan sijoittuvaa. Vaikka tykkään vältellä genrejä niin pakko mainita että tuo lähtökohta oli jotenkin tosi virkistävä ja omaperäinen.

Jos luet tämän niin varaa kaveriksi pari lasia hyvää ranskalaista punaviiniä. Ja lue ihmeessä myös se Virginie!

Lukuhaaste täällä

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Lukuhaaste: Tyhmä neitsyt

24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja


Tyhmä neitsyt oli Kirjasammon päivän täkynä 11.3.2016. Mulla oli jo silloin kirja varauksessa, joten päätin että kun sen käsiini saan, niin se olkoon lukuhaasteen kohta 24. Ja halusin mä tämän kyllä lukea muutenkin. Ennenkuin olin lukenut kirjan takakantta tai perehtynyt yhtään siihen mikä tämä on, olin jo ihan rakastunut kirjan nimeen. Sen voi ymmärtää niin monella eri tavalla.

Tämä ei ole mikään tuore kirja. Ida Simons kirjoitti kirjan jo vuonna 1959 mutta se nousi uudelleen suuren yleisön tietoisuuteen pari vuotta sitten, kun hollantilainen kustantaja löysi sen äitinsä kirjahyllystä. Kelatkaa mikä tarina! Tämä klassikko oli painunut ihan unohduksiin, mutta sitten se sattui osumaan oikean ihmisen käteen. Tyhmä neitsyt nousi sensaatiomaiseksi menestykseksi ja se käännettiin useille kielille. Mikä mieletön tuhkimotarina. Harmi ettei Ida Simons itse päässyt nauttimaan esikoisteoksensa uudesta menestyksestä. Nyt kun kirjan on lukenut niin ei voi kuin ihmetellä että miten tämä kirja on voinut päästä unohtumaan?

Kirjan takakannessa Simonsia puhutellaan Antwerpenin Jane Austenina. Ja se mullakin tuli mieleen kun luin kirjaa eteenpäin. Tämä on ihan oman aikakautensa Jane Austen. Ja kuitenkin ihan yhtä ajaton. Pidin aluksi kirjaa vähän tylsänä mutta pian huomasin että tämähän on tosi kiva ja suloinen. Tosin austenmaisesti tämäkin kirja sisältää murheita ja juonitteluja. Ei vain hömppää.

Kirja kertoo 12-vuotiaasta juutalaistyttö-Gittelistä tuossa 20-30-luvun taitteessa. Tarina pyörii Gittelin perheen, ystävien ja elämän ympärillä. Tämä on eräänlainen kasvutarina, matka historiaan, retki erään nuoren tytön elämään. Ja jos perehtyy Simonsin omaan tarinaan (jota on tarjolla muutaman sivun verran heti kirjan alussa), voi Gittelin tarinasta löytää monia yhtymäkohtia myös Simonsin elämään. Tämä herätti ajatuksia, vähän järkytystäkin mutta monessa kohdassa halua ahmia tekstiä. En muista koska viimeiksi mulla olisi ollut kirjaa ja lukemista kohtaan vastaava polte.

Tyhmä neitsyt on yksinkertaisesti nerokkaasti kirjoitettu. Ei jotenkin uskoisi että tämä on kirjoitettu jo aikoja sitten, kirja voisi olla kirjoitettu ihan vasta. Se on tuoreenmakuinen ja virkistävän erilainen. Gittelin hahmo on ihanan lapsenomainen ja lukija pystyy havainnoimaan tarinasta asioita paljon ennen Gitteliä. Pystyin samaistumaan Gittelin intohimoiseen suhtautumiseen, jota hän kokee pianonsoittoa kohtaan. Mua ei polta soittaminen mutta mä haluaisin vaan lukea. Gittel ei tiedä mitään ihanampaa kuin pianonsoitto, mä taas en tiedä mitään parempaa kuin lukeminen. Ja se, miten Simons tuo tekstillään läpi esiteini-ikäistä Gitteliä on kadehdittavaa. Hillitön muuntautumiskyky!

Tämä on huumorintajuinen, sarkastinen, paikoin kepeä. Kaiken sen alta hiipii kuitenkin yllätyksellistä synkkyyttä, joka on jälkikäteen tarkasteltuna tehnyt tuloaan kaiken aikaa. Simons ohjaa lukijaa haluamaansa suuntaan, viritelläkseen yllätystä. Harvoin tulee luettua kokonaisuutta, jossa kaikki toimii yhtä saumattomasti kuin Tyhmässä neitsyessä. Mä en oikein tiedä mitä tästä kirjoittaisin. Koska tarinassa itsessään nyt ei ollut mitään kovin ihmeellisiä tärppejä, joita kertoisin juonesta. Tämä vaan upposi ja toimi ihan mielettömän hyvin.

Rakastin! Ehdottomasti omaan hyllyyn hankittavien listalle. Jos kaipaat elämääsi Jane Austenia niin lue tämä.

Lukuhaaste täällä

torstai 23. kesäkuuta 2016

Alkukesä Ekan kanssa

Koululaisten kesälomaa on nyt takana muutama viikko ja teinit alkaa olla lomalla isolla ällällä. Kolmosen vika päiväkotipäivä oli eilen eli hänenkin lomansa alkoi. Sen kunniaksi tyyppi ponkasi ekana lomapäivänä ylös seiskalta, normaalistihan pieni nukkuu helposti ysiinkin asti. Perheen aikuisilla on vielä vähän tikistettävää mutta kahden viikon sisään mekin jäädään lomalle. Aika ihanaa. Kerroinkin jo aiemmin että Eka sai kesätöitä heinäkuuksi. Se jäi sensijaan kertomatta että kesätyöt on reilu kahdensadan kilometrin päässä. Esikoinen lähtee siis kuukaudeksi pois.

Perinteisestihän meillä ekan lomaviikon koululaiset vähän hakee paikkaansa. Veljekset kinastelee keskenään ja se sellainen väsymys ja muu laukeaa ihan tosissaan. Tänä vuonna meininki on ollut astetta kovemmalla vaihteella. Ekalla nimittäin iski joku maailmanlopun teini-ikä. Josta on saanut osansa jokainen perheenjäsen.

Tähän astihan me on päästy loppupeleissä aika helpolla noiden teinien kanssa. Keskusteluyhteys pelaa aika mukavasti ja tullaan hyvin toimeen ja ollaan läheisiä. Ekallakin on takanaan aika raskas ja jännittävä kevät ja alkukesä eli voi olla että kyse on nyt siitäkin että nuo tunnetilat laukeaa. Tai sitten se on vaan sitä teini-ikää. Tai sitten noita molempia yhdessä. Niin tai näin, kysyy aika paljon jaksaa erinäisissä tilanteissa kun toinen on jatkuvasti ilkeä, itsekäs ja inhottava. Kun uhmainen kolmevuotiaskin omaa monesti paremmat käytöstavat kuin tuo meidän esikoinen, niin voi ehkä todeta että teini on välillä vähän kohtuuton.

Mun on pakko pistää tämä teksti pihalle nyt kun vielä ärsyttää. Koska sitten ensi viikolla kun se poika ottaa ja lähtee kesätöihin, voin sitten nurista täällä ikävääni ja sitä vääryyttä että lapsi nyt näin äitinsä hylkää. Mutta tällä hetkellä tuntuu aika monesti siltä että en vittu jaksa. Varsinkin kun itselläkin joskus vähän teinittää ja väsyttää ja ärsyttää eikä todellakaan kiinnostaisi yhtään olla se aikuinen niissä tilanteissa.

Mulle oli aluksi tosi kova paikka antaa Ekalle lupa lähteä kuukaudeksi pois. Nämä kun on varmasti niitä viimeisiä vuosia, kun Eka vielä lomailisi meidän kanssa. Alunperinkään meillä ei ollut perheen yhteistä lomaa luvassa kuin kaksi viikkoa. Ja sekin vähä kutistui nyt siis pois. Toki me ollaan täällä sitten nelikkona koossa, mutta eihän se ole sama. Kun yksi on poissa, on perheen dynamiikkakin ihan erilainen. Ja vähän jopa sekaisin.

Kuitenkin, nyt kun tässä on kalisuteltu näitä peitsiä ja kielenkantoja, niin tuntuu siltä että ehkä tämä on hyvä tilaisuus ottaa vähän etäisyyttä toisiimme. Ja ehkä se kesätyöskentely myös kasvattaa? Kehittää vastuuntuntoa ja yhteistyökykyä. Ehkä tuo vanhin saa siellä sellaista oppia ja kasvatusta, mitä me ei tässä kotona pystytä tarjoamaan. Ja Eka itse on ihailtavan ja ihanan innoissaan duunistaan. Joka on tietty se tärkein juttu. Hän ihan tosissaan haluaa kesätöihin.

Kaikesta teinimeiningeistään huolimatta Eka on vielä monessa asiassa tosi lapsi. Hänellä on vielä kasvamista monen seikan kanssa. Ja saakin kasvaa mun puolesta ihan rauhassa, mä en hoputa. Mutta myönnän että oon tosi kauhuissani esimerkiksi syksyllä alkavien toisen asteen opintojen suhteen. Nyt kun tyypin on itsensä otettava ihan toisella tapaa vastuuta sekä opinnoistaan että tulevaisuudesta. Musta tuntuu että jannu ei ihan välttämättä vielä ole valmis noin isoon asiaan mutta en mäkään sen puolesta sitä vastuuta voi kantaa. Voin tukea ja heilua taustalla mutta narut on tyypin itsensä käsissä. Ja mua epäilyttää tosi isosti että onko hän vielä valmis niitä pitelemään. Mun mielestä ei ole.

Oon ennenkin kirjoittanut että teini-iässä musta näkee kaikista parhaiten miten eri tahtia nämä tyypit kehittyy, vaikka olisivat syntyneet ihan lähekkäin. Joku vauvavaiheen kasvukäyrillä heittely ja vertailu on ihan pala kakkua tähän verrattuna. Toiset kypsyy hurjan aikaisin ja ovat tosi määrätietoisia ja valmiita. Ja toiset taas tarvitsee aikaa sille kasvulle toisella tapaa. Kun itsellä on tuollainen vähän enemmän aikaa kasvuun ja kehittymiseen tarvitseva tapaus, niin sitä on joutunut ihan toisella tapaa miettimään näitä juttuja. Kun on nähnyt miten toinen on lähestulkoon paniikissa koska on niin isoja juttuja mietittävänä ja päätettävänä. Ja kun ei sitä kasvua voi oikein pakottaakaan. Kuitenkin, tiettyjen juttujen suhteen siihen vastuuseen vähän pakotetaan, olit valmis tai et. Ja se on musta tosi kaksipiippuista. Että annetaan vastuuta, jota ei ole kuitenkaan vielä valmis kantamaan ja sitten rymistään alas ja kovaa.

Vaikka olen ihan kauhusta kankeana ja stressaan nyt ihan hulluna, odotan myös tätä uutta vaihetta. Ja odotan tätä vaihetta myös Tokan kanssa tosi paljon, vaikka siihen on vielä se kaksi vuotta aikaa. Veljekset kun ovat luonteiltaan ja kiinnostuksenkohteiltaan sen verran erilaisia, että on jännä nähdä miten tämä kuvio tulee menemään sitten tuon keskarin kanssa. Jokatapauksessa, unettomat yöt eivät varmastikaan tästä vähene. Toivon että Eka saa olla oma itsensä siellä uudessa koulussa ja että hän saa vielä kasvaa. Että se vastuu ei rysähtäisi kerralla vaan tyyppi saisi kasvaa sen vastuun mukana.

Tässä on onneksi yksi hyvin isosti lohduttava seikka. Mun yksi parhaista ystävistä on töissä siinä koulussa, johon Eka syksyllä suuntaa. Hän tietää mun huolet ja tuntee myös Ekan. Vaikka esitin toiveen, että ystäväni ei sinänsä olisi se Ekan henkilö koulussa (musta se ei vaan ole hyvä idea, jos tuleekin jotain ongelmatapauksia niin niitä on ehkä hankalampi tiettyjen juttujen kohdalla käydä läpi henkilön kanssa johon on vahva tunneside tavallaan sen laatikon ulkopuolella) niin tuntuu myös hyvältä että siellä on joku tuttu takapiru. Joka pystyy ehkä riittävän ajoissa huikkaamaan ja ennakoimaan. Jos tulee hankaluuksia.

Mutta syksyyn on onneksi vielä aikaa. Ennen sitä tulee vielä onneksi paljon jalkapalloa televisuunista, on kohta loma ja mansikoita ja Vampyyripäiväkirjojen kutoskausi. Ja lapset kasvaa vielä kesän ajan. Nyt hoidetaan neljä yövuoroa alta pois. Niitä ei onneksi tarvitse stressata. Hyvää juhannusta!

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Lukuhaaste: Elokuvankertoja

22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90v.)


Jos kirjasta pitää löytyä Marilyn Monroe, niin helpointa olisi varmaan napata joku elämänkerta. Se tuntui kuitenkin liian ilmeisen helpolta vaihtoehdolta. Eikä mua nyt just jotenkin yhtään huvita mitkään elämänkerrat. Paitsi Dave Grohlin elämänkerta, jonka sain joululahjaksi joskus tosi kauan aikaa sitten. Sen kyllä haluan tahkota pois tänä kesänä. Dave on mun kestorakkaus, ei nyt vielä Nirvanan ajoilta mutta siitä heti Foo Fightersista. Nicest guy in rock n' roll, todellakin!

Mutta niin että Elokuvankertoja. Tämän haasteen kohdan pelasti jälleen lukuhaasteen Facebook-ryhmä. Joskin jonkunverran nämä on selvästi tulkintakysymyksiä. Mä en nimittäin nyt kirjan luettuani olisi sijoittanut tätä tuohon Marilyn-kohtaan. Välttämättä. Ehkä. Tai no en tiedä. Onneksi tämä nyt ei ole niin vakavaa.

Takakannen luettuani muistin että oon nähnyt tämän kirjan leffana. Muistan kuitenkin vain kohtauksen sieltä ja toisen täältä. Eli leffan ja kirjan vertailu keskenään ei onnistu. Pikkaisen kyllä tuli olo että pitäisiköhän tämä uusintakurkata leffanakin..

Kirja kertoo Maria Margaritasta, joka asuu köyhässä kaivoskylässä Chilessä. Kylässä on yksi elokuvateatteri ja kun sinne tulee uusi elokuva, Marian perhe kerää kasaan kaikki kolikot ja lähettää Marian elokuviin. Kotiutuessaan Maria kertoo perheelleen elokuvan. Hän tekee sen niin hyvin että pian koko kylä haluaa nähdä ja kuulla Marian versiot elokuvista. Marian isällä on uskomus että M-kirjaimeen liittyisi taikaa ja että M-kirjain olisi elokuvatähtien salaisuus. Hän olisi halunnut antaa Marialle nimeksi Marilyn Monroe, mutta siihen ei Marian äiti suostunut. Kompromissina Marian nimikirjaimet ovat MM.

Muistelen että elokuva olisi ollut jotenkin kepeä ja iloinen ja mukava ja alkuasetelmista voisi luulla että kirjakin olisi. Kansikin on jotenkin ihana ja valoisa ja kaunis. En tiedä muistanko ihan väärin vai oonko loppupeleissä edes nähnyt koko elokuvaa. Koska kirja oli kaikkea muuta kuin nuo edellämainitut. Tämä oli hurjan lyhyt ja ajattelinkin että no lukea sutastaanpa tuo nyt pois tässä sunnuntain ratoksi. Ratto oli kuulkaapa kaukana tästä lukukokemuksesta. Mulla jäi olo eksyksissä olevista ja äitiä ikävöivistä lapsista. Alkoholisoituneista aikuisista, köyhästä elämästä ja hyväksikäytöstä. Kurjuudesta ja kamaluudesta. Tämä oli pahanmakuinen, paikoin ällöttävä ja kokonaisuutena vastenmielinen. Miksi tämä on pitänyt kirjoittaa? Mulla on ihan huijattu olo.

Olin vaan tyytyväinen kun kirja loppui. Marilyn löytyi tarinasta vain pienenä mainintana eikä ollut varsinaisesti tarinassa mukana. Mutta tämä kirja saa nyt kuitenkin kuitata lukuhaasteesta tämän kohdan koska käytin tämän lukemiseen kaksi tuntia elämästäni, joita en saa koskaan takaisin. Mut älä sä lue tätä, ei oikeasti ollut hyvä.

Lukuhaaste täällä.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

6+1 blogia

Janni listasi männäviikolla blogisuosituksia ja ajattelin kopioida saman postauksen, tämähän on verrattain hauska idea. On nimittäin hirmuisasti hyviä blogeja joita mä luen, mutta joista te ette varmaan tiedä. No kohta tiedätte!

Mä luen hurjasti blogeja, jotka asettuvat ihan päinvastaisiin genreihin toisistaan. Ihan oikeasti en kyllä edes tykkää iskeä mitään minkään tietyn genren alle, mun mielestä voi kirjoittaa ihan mistä vaan ilman että pitäisi profiloitua jonkun tietyntyyppiseksi kirjoittajaksi. Valkkasin nyt kuitenkin tähän blogeja, joiden kirjoittajat kirjoittaa hyvin erityyppisistä asioista kuin mä kirjoitan, ainakin pääsääntöisesti. Jos nyt haluaa käyttää sanaa genre, niin sanotaan että nämä blogit asettuvat hyvin eri genren alle kuin mun blogi on. Vaikka ei tiukasti genressä ollakaan!

Aivan sama mulle mä oon onnellinen
Sinkkis huuteli lopettavansa bloggaamisen mutta ei se oikeasti lopeta, lomailee vaan. Eli otapa tämä lukulistalle ja ala varalta vähän hiillostamaan kommenteilla niin kyllä se sieltä tekee paluun. Sinkkis on kirjoitellut pääsääntöisesti sinkkuelämästä mutta löytyypä blogista tekstiä aika paljon muistakin aiheista. Kato vaikka!

SoulFoods&Moods
GW huuteli muualla somessa muutama päivä sitten että "pitäisi päivittää blogia", joten olkoon tämä nyt sellainen kannustinloukku! Soulfoods on ihan eka ruokablogi mitä oon seurannut ja kaikki, oikeasti kaikki mitä olen GW:n kynästä kokannut, on ollut silkkaa hittiä. Meidän ruokarepertuaarista löytyy edelleen montakin ruokaa, jotka on peräisin Soulfoodsista. Blogista löytyy myös mahtavia reissurapsoja joten otapa kesäloman matkavinkit sieltä haltuun.

Mrs. Martha
Lapsuudenkaverin blogi. Jännä nähdä koska se hokaa kuka mä olen. Ihanan herätteleviä kirjoituksia. Ja motivoivia. Vaikka KonMariin en kyllä hurahtanut. Enkä hurahda.

No sex and the City
Suhteellisen uusi löytö mulle. Mutta kaikki mitä Jemina kirjoittaa, on kadehdittavan analyyttisesti kirjoitettu. Postauksiin on panostettu ja ne on täyttä asiaa. Eikä mitään hätäisiä ja hutaistuja aivopieruja kuten allekirjoittaneella.

Kokovartalofiilis
Ani osaa kirjoittaa vaikeistakin asioista helppolukuisesti. Ja ennenkaikkea niin, että lukijalla on vahva samaistumispinta aiheeseen, vaikka ei omaisikaan vastaavaa kokemusta. Tämä blogi antaa ihan valtavasti ajattelemisenaiheita.

Terveisiä elämästä
Riimi kirjoittaa kaikesta. Ja ennenkaikkea Riimi kirjoittaa kaikesta niin että on ilo lukea. Hän voisi kirjoittaa vaikka puhelinluetteloista ja sitä olisi kiva lukea. Jos haluat osallistua hyvään keskusteluun niin kommentoipa Riimin postauksiin. Riimi on myös ihailtava kommentoija, jonka kommentit herättää aina ajatuksia joten kannattaa yrittää kalastella Riimi sun blogin lukijaksi.

okei teen poikkeuksen ja vinkkaan myös yhden "oman genreni" blogin. Teinien vanhempien blogeja kun on niin kovin vähän....

kinttupolut
Marika on yksi hauskimmista bloggaajista jonka tiedän. Jonka iät ja ajat sitten heittämään haasteeseen vastaan heti kohta jahka ehdin oikeasti miettimäänkin jotain. Viimeistään lomalla. Tai tämän vuoden aikana. Mutta varmana vastaan!

En voi lakata nauramasta tälle giffille

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Suojelija

Inhoan mysteeripostauksia. Kun annetaan ymmärtää jostain jotain mutta ei kuitenkaan kerrota. Nyt sorrun itse puolittaiseen sellaiseen. Koska en suoraan ole asianomaisena, koen että en voi heitellä yksityiskohtia ja siitä syntyy nyt se puolittainen mysteerisyys. Mutta terapoidakseni itseäni kaiken keskellä, tuntuu että haluan puhua tunnetilasta, jossa on tänä vuonna rämmitty usein. Vuosi 2016 on tarjonnut tähän mennessä hyvin lähelle osunutta kauhua ja surua siinä määrin, että itselläkin on palikat ja perustukset tutisseet. Hyvä jos edelliset laineet on juuri ehtineet asettua ennenkuin seuraava tsunami on pyyhkäissyt yli. En halua nyt puida niinkään tapahtumia vaan niiden synnyttämiä tunnetiloja. Haluan nyt puida shokkia ja sen lieveilmiöitä.

Shokki on siitä kumma että tietyllä tapaa se saa meidät toimintakyvyttömäksi ja tunnottomaksi, turruttaa. Mutta samaan aikaan se käynnistää jostain jonkun autopilotin ja sitä huomaa touhuavansa ikiliikkujan tavoin. Ei pysty pysähtymään, pitää tehdä jotain. Jos pysähtyy liian aikaisin, se hallitsematon kauhu ja kaaos meinaa jyrätä yli. Ja on valittava koska sen kestää kohdata. Sillä jatkuvalla toimimisella saa myös hyvin peiteltyä tolkuttoman käsien tärinän. Onneksi keho kykenee huolehtimaan itse esimerkiksi hengittämisestä. Ja nälkä tulee shokissakin.

Shokki vie tunnon käsistä ja naamalta. Sitä huomaa vähän väliä vääntelehtivänsä peilin edessä ja tarkistavan että joo olihan mulla nenä. Tuossa se on kiinni vaikka ei tunnukkaan. Koko ajan on jano, ihan pohjaton jano. Tunnottomalla naamalla on helpompi hengittää suu vähän rauollaan ja sitten se suu kuivuu. Shokki tuntuu ylävatsassa kipuna ja alavatsassa onttona kuoppana. Ja se saa palelemaan ihan hillittömästi. Päälleen voisi vetää kaikki maailman vaatteet ja silti se palelu ei loppuisi.

Auton ajaminen shokissa on kamalaa. Lihasmuisti kyllä tietää missä mikäkin on ja miten kaikki toimii mutta se muu. Mikä on vasen, mikä oikea? Mihin piti mennä? Miten sinne mentiin? Kuulet mitä sulle sanotaan mutta se ei kuitenkaan rekisteröidy, mikään ajatus ei ota koppia. Luet moneen kertaan samaa asiaa mutta et ymmärrä mitä siinä sanotaan. Hengitä, hengitä, hengitä.

Shokissa itkeminen on kamalaa. Se laukaisee hyperventilaation ja paniikin, shokki-itku ei todellakaan ole mikään vapauttava ja puhdistava. Eikä se pirun itku lopu jos ne hanat avaa shokissa. Ja jos alkaa itkemään, ei pysty toimimaan. Nykyään en enää shokin aikana annakaan itseni itkeä. Sitten vasta kun mieli pystyy säätelemään määrää ilman että syntyy tulva. Sitten vasta kun ei ole enää shokissa.

Kun se päämäärätön toiminta alkaa, sitä alkaa suorittamaan. Niinkuin tekisi maailman tärkeintä asiaa. Niinkuin koko elämä olisi nyt riippuvainen siitä, mitä juuri suorittaa. Sitä tsemppaa niin kovasti monta tuntia että huomaa selän, niskan ja hartioiden olevan totaalisen jumissa. Koska sen kaiken tekemisen takana keskittyy niin kovasti siihen että pysyy kasassa eikä luhistu. Ja juuri siitä shokissa toimimisesta on kyse, tsemppaamisesta. Pään sisällä huutaa kannustusjoukko joka vakuuttaa että kyllä sä pystyt toimimaan, kyllä sä voit tehdä. Vaikka et välttämättä voisi ja pystyisi. Sen huomaa sitten jälkikäteen. Mutta kun ei vaan voi pysähtyä.

Elämä jatkuu vaikka se tavallaan pysähtyykin. Se autopilotti siinä hoitaa sen ihmeellisen heilumisen ja totaalisen tyhjäntoimittamisen (koska eihän sitä saa oikeasti aikaan mitään konkreettista tai järkevää shokkipäissään, anteeksi työyhteisö) mutta ei siinä ympärillä tavallaan mikään kuitenkaan lakkaa, vaikka samalla lakkaakin. Lapset pitää muistaa ruokkia ja itsekin samalla syödä. Onko puhtaita vaatteita? Mimmoiset aikataulut? Kenen pitäisi olla missä ja koska? Karuselli pyörii, pyörii ja pyörii. Ja toisaalta hyvä että pyörii. Mieli asettuu ja tasoittuu takaisin uomiinsa. Koska elämä jatkuu.

Paras lääke shokkiin on nukkuminen. Ja kaiken sen tsemppaamisen jälkeen monesti väsyttääkin aivan tolkuttomasti. Uni vahvistaa mieltä kohtaamaan itse asian. Shokki pitää tiukasti otteissaan niin kauan, kunnes se on varma että mieli on tarpeeksi vahva. Tärkeää on myös läsnäolo. Että ei tarvitse olla yksin, silloin mieli meinaa seikkailla ja laukata sellaista tahtia että tarvitaan joku joka pysäyttää. Pelkkä läsnäolo monesti auttaa. Ja ettei tarvitse nukahtaa yksin. Shokki pelkää läsnäoloa, mitä enemmän on yksin, sen tiukemmin shokki pitää kiinni.

Shokki tuntuu ihan kamalalta ja se on ollut viime kuukausina niin tuttu vieras että vähän jo väsyttää taas tervehtiä. Samalla se kuitenkin suojelee. Vaikka välillä tuntuukin että sinne alle musertuu. Vaikka se on tänä vuonna ollut tuttu vieras, se ei kuitenkaan ole jäänyt kerrallaan pitkäksi aikaa meille asumaan. Kolmas hokee että kaikki hyvin äiti. Niin, tavallaan kaikki on ihan hyvin mutta sitten ei kuitenkaan. Nyt shokki alkaa jälleen vaihtamaan osoitetta ja samalla se avaa oven toiselle tunteelle, surulle. Joka onkin hieman pidempiaikainen vieras. Se saapui meille tänään.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Lukuvinkkejä lomalle

Vaikka mä lukuhaastetta postailenkin tänne aina sitä mukaa kun saan sitä tahkottua eteenpäin, niin en kirjoita niitä postauksia varsinaisina lukuvinkkeinä vaan ensisijaisesti muistiksi mulle itselleni. Millä kirjalla kuittasin minkäkin kohdan ja upposiko. Mutta en tosiaan niitä lukuhaasteen kirjoja varsinaisesti välttämättä suosittele lukemaan, ainakaan ihan jokaista. On siellä ollut seassa tosi huonojakin. Joka on tietty tosi harmi mutta näin tää vaan menee. Ei sitä aina katso hyviä leffojakaan.

Juteltiin justiinsa Siipan kanssa tuossa päivänä eräänä että ei ole vielä yhtään sellainen olo että tulis jo se loma. Toki lomaa odottaa, paljonkin, mutta ei ole sitä sellaista yltiömäistä väsymystä niinkuin joskus ennen lomaa on. Kun on oikeasti fyysisesti jo niin väsynyt että ei yhdessä viikonlopussa saa levättyä tarpeeksi jotta olisi valmiina uuteen työviikkoon. Nyt tuntuu vielä että hyvinhän tässä nämä muutamat viikot jaksaa, varsinkin kun isoimmat stressit tältä keväältä on nyt takanapäin niin mikäs tässä. Kyllä mä tiedän että se väsy sieltä vielä iskee. Jos ei muuten niin ihan älyttömänä motivaatiopulana.

Senverran huomaan kuitenkin olevani jo lomapoluilla, että haalin sillä silmällä lomalukemista. Ylipäätään musta tuntuu taas siltä että mä haluaisin vaan lukea koko ajan ja kaikki muu häiritsee mun lukemista. Haluaisin sulkeutua johonkin yksityiseen kuplaan jossa saisin lukea päivässä yhden kirjan ja syödä samalla pussillisen väriturkkareita tai vaihtoehtoisesti litran kirsikoita. Huomasin tuossa vapaapäivinäni jopa toivovani sadetta ettei varmasti tarvitse lähteä mihinkään vaan voisi vaan lukea. Oon muuten kehittänyt aivan ilmiömäisen taidon katsoa jalkapalloa ja lukea kirjaa samaan aikaan! Oh, the joy!

Kirjaston kirjoja näkyisi olevan tällä hetkellä lainassa 33 kappaletta eli niitäkin varmasti saisi lomaviikot luettua. Mutta syystä tai toisesta mä tykkään joka vuosi katsoa kesälomalle myös sellaista lukemista, jotka oon valkannut lomaa silmällä pitäen. Kirjoja, joista tulee olo että hei just tuon mä haluan lukea tänä vuonna kesälomalla!

Nyt meinasinkin vinkata menneiden kesien takuuvarmoja kirjoja sekä muutaman muun, jotka on osoittautuneet tässä viime aikoina hyviksi lukukokemuksiksi. Vaikka mun lukeminen takkuaa välillä tosi paljon, niin viime aikoina oon lukenut aika läjän kirjoja, joista suurin osa ei tänne blogiin asti kulkeudukkaan. Vaikka tuntuu että lukuhaasteen tiimoilta tulee postattua melko useinkin.

Ekana vinkkinä heitän Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarit. Mä en edes ole mikään dekkareiden lukija, joskin oon kyllä viime vuodet niitä lukenut enenevissä määrin. Mutta Atkinsonin Brodieista oon tykännyt tosi paljon. Katehan tunnetaan lähinnä kirjoistaan Elämä elämältä ja Hävityksen jumala, jotka olen myös lukenut. Mun mielestä molemmat oli aivan ylihypetettyjä, lukukokemus molemmista oli ihan jees ja idea molemmissa ainutlaatuinen, mutta kumpikin kirja oli venytetty aivan liian pitkäksi. Ja lopputulos kärsi sen takia. Sinänsä kyllä suosittelen lukemaan nuokin, onhan niitä suitsutettu paljonkin mutta tosiaan mun tajunta ei näistä räjähtänyt. Jos haluat lukea kronologisesti niin lue ensin Elämä elämältä ja sitten vasta Hävityksen jumala.

Mutta ne Brodiet. Jos nyt olen kartalla niin suomennettuja Brodieita on kolme. Kaksi viimeistä löytyy englanniksi. Mä olen Brodieissa tykännyt ennen kaikkea siitä että tarinan paino etenee sykäyksittäin. Ensin tapahtuu paljon, sitten on jotenkin tosi verkkaista ja meinaa jo vähän haukotuttaa mutta sitten taas rupeaakin tapahtumaan eikä voi laskea kirjaa käsistään ja sitten taas homma tasoittuu liibalaabaksi kunnes taas tulee juonitykitystä. Tämä tyyli tuntuu välillä jopa ärsyttävältä mutta niin vaan toimii. Vaikka olen lukenut dekkareita loppupeleissä tosi vähän niin nämä on kuitenkin olleet musta poikkeuksellisia siinä genressä. Atkinson ei säästele mitään aihealueita vaan kirjoittaa rankoistakin aiheista kuten pedofiliasta ja äideistä jotka ei rakasta lapsiaan. Jostain syystä näitä ei ole ollut kuitenkaan vaikea lukea, tarinat ei tee pahaa lukiessa.

Tässä dekkarisarjassa murhaajat ja muut pahantekijät ei aina ole pysyneet piilossa loppuun asti. Tai sitten mulla on vaan taito arvata hämärät tyypit paljonkin ennenkuin he paljastuvat itse tarinassa. Jokatapauksessa se ei ole haitannut yhtään. Brodiet on tosi koukuttavia ja ihan täydellistä lomalukemista.

Kesälomallahan kuuluu heittää heti kättelyssä aivot narikkaan ja helpostihan siinä auttaa hömppä lukeminen. Mun viimeisin hömppärakkaus on Jojo Moyes. Tykkäsin aivan älyttömästi Kerro minulle jotain hyvää-rompusta, että sen jatko-osasta Jos olisit tässä. Vaikka kirjat on ehtaa hömppää niin tarinat hetkauttaa lukijan tunnemaailmaa aika laajalla skaalalla. Kokonaisuus jää kevyeksi mutta ei onneksi imeläksi. En kestä jotenkin enää yhtään mitään imelää ja musta tuntuu että en enää koskaan halua lukea esimerkiksi yhtäkään Himoshoppaajaa. Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä oli myös musta tosi miellyttävää hömppää. Jopa vähän riipaiseva. Sen taisin lukea itseasiassa joululomalla mutta se sopii hyvin myös kesäksi. Inhosin jokaista perheenjäsentä joka uskalsi tulla keskeyttämään mun lukemisen tuon aikana.

Enni Mustonen on kirjailija, johon mulla on viha-rakkaus suhde. Suosittelen kyllä vilpittömästi häntä kesälukemiseksi, mutta olen välillä isosti ärtynyt siitä, mihin suuntaan hän kuljettaa henkilöhahmojaan ja itse tarinaa. Enniltä suosittelen ehdottomasti jatko-osaista tarinaa piikatyttö Idasta. Hänen tarinaansa pääsee seuraamaan ainakin kirjoista Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä sekä nyt viimeisimpänä ilmestyneestä kirjasta Ruokarouva. Idan tarinan lisäksi pääsemme mukaan seuraamaan Suomen historiaa ja vaikka tarinat toki on kirjailijan kirjoittamaa fiktiota, on seassa paljon ihan oikeastikin tapahtuneita juttuja. Ja ainakin helsinkiläisenä on hauskaa lukea omista kotikulmistaan ja siitä miltä miljöö on joskus muinoin näyttänyt. 
Mustonen on kirjoittanut muitakin kuin Idaa mutta mä en ole niihin perehtynyt niin isosti että pystyisin suosittelemaan, odottelevat vielä hyllyssä...

Gillian Flynnin kirjoja olen vouhottanut täällä monta kertaa ennenkin, aika monessakin postauksessa. Eli heitetään ne luonnollisesti kehiin tälläkin kertaa. Jos sulla on vielä lukematta Kiltti tyttö, Teräviä esineitä tai Paha paikka niin korjaa hyvä ihminen tämä aukko nyt välittömästi lomallasi! Nämä on piinaavia ihan alusta loppuun ja siksi ne onkin niin hyviä. Oma henkilökohtainen suosikkini noista on muuten Paha paikka, jonka ehdottomasti haluan hankkia omaan hyllyynikin. Flynn jos kuka on musta mahtava esimerkki kirjailijasta, jonka tarinankertojan taidot ovat kehittyneet kirja kirjalta. Gillianilta on suomennettu myös kirja nimeltä Auttava käsi mutta jostain syystä en ole sitä kirjaston valikoimista löytänyt. Miksi Helmet miksi??

Noniin, tässä nyt tuli mieleen ne mitä äkkiseltään suosittelen. Pitänee vaikka loman loputtua sitten tehdä uusi katsaus tämän kesän hitteihin. Onko sulla jo lomalukemiset katsottuna? Entä mitä suosittelet, mun kirjaläjässä on vielä tilaa.

Ps. Jos lomailet vasta syyskuun puolivälin jälkeen, niin sitten suosittelen sulle lomalukemiseksi Ira Vihreälehdon esikoiskirjaa Tuntematon sotavanki. Tai sitten voit odottaa kun mä aloitan kohkaamisen siitä.


perjantai 10. kesäkuuta 2016

Mm. siitä mistä ei pitänyt puhua

Kirjoitussolmun avaaminen jatkukoon, hölistään ihan jonninjoutavia...

Koululaisten kevätjuhla meni. Teistä jokainen on varmasti koko viikon miettinyt että miten niiden stipendien kanssa kävi. Että olinko huppelissa ja sainko homman vedettyä. No kuulkaa, stipendit tuli jaettua, parhaimmat läpät jätin kuitenkin heittämättä ("Hei yläkoulu mikä fiilis? Syfiilis!!"). Lapset esitti mulle toiveen että en nolaisi niitä joten yritin sitten olla mahdollisimman väritön, mauton ja Sveitsi. Pikkasen hassusti unohdin sanoa heipat ja toivottaa hyvää kesää mutta muuten meni oikein mallikkaasti. Kolmas yritti siinä samalla karata ikkunasta joten oli vähän tilanne päällä.


Kontrasti on muuten ihan kamala noissa yseissä. Tytöt oli jo niin isoja. Ihan pelottavan isoja. Ja hameiden helmat ne vasta pelottavia oli, nimittäin pelottavan lyhkäisiä. Pojat taas oli vielä jotenkin niin lapsen näköisiä. Ja noillako nyt ihan tosissaan on oppivelvollisuus ohi.


Eka päätti tuntia ennen lähtöä että hän haluaisi sittenkin juhlaan puvun päälle (niin että arvatkaa olinko kysynyt jo aiemmin että haluaisiko. Niin. Arvatkaa. No olin. Ja arvatkaa halusiko silloin. Niin. No eipä halunnut ei) joten pienet mökömököt piti siitä sitten vetää. Tyypillähän ei siis ole omaa pukua olemassa koska se vielä kasvaa ja tarve sille on ehkä kerta vuoteen. Kävimme aiheesta hyvinkin rakentavan keskustelun joka päättyi kutakuinkin sanoihin mene sitten vaikka alasti. Tyyppi lähti juhliin kauluspaidassa, Siipan kravatissa ja siisteissä farkuissa ja oli oikein komea.

Taas on kyllä niin loppuunmietittyä tämä meidän elo ja olo että. Tallinnan lähtöpäivän aattona herättiin huomaamaan että niin joo kukahan se meidän kissat hoitaisi sillä aikaa kun ollaan poissa. Lapset oli sentään muistettu huolehtia hoitoon. Mutsi onneksi lupasi lapsien lisäksi hoitaa kissavauvatkin. Eihän me toki oltu poissa kuin puolisentoista vuorokautta mutta kun meidän kissat on kaksistaan vain jotain hajatunteja, niin onhan tuo niille pitkä aika. Tällä kertaa kukaan ei ollut oksentanut sohvaan.

Jaksetaan kyllä Siipan kanssa ihmetellä tuota pienintä melkein joka päivä. Siitä on tullut ihan hassu räpätäti. Tarinaa tulee _koko ajan_ eikä se ole sekuntiakaan hiljaa. Jutut on tosi oivaltavia ja kuten jo joskus aiemmin mainitsin, tyypistä on kuoriutunut esiin ihan uusia puolia puhetulvan mukana. Olivat päiväkodin päiväpiirissä jopa joutuneet sanomaan että "ootko Kolmas nyt hetken hiljaa kun luetaan", kun se vaan hölötti koko ajan. Siis meidän ujosteleva ja puhumaton lapsi??!! Luonteenpiirteitä ja nyansseja tulee puhekyvyn mukana koko ajan, joista me ei tiedetty aiemmin mitään. Miten nokkela kaveri hän onkaan! Ja hauska, ihan hillitön humoristi.

Siivosin muuten tuossa meidän kirjahyllyt. Järkkäsin lukemattomat kirjat omaan hyllyyn ja vein töihin ison läjän kirjoja, joita en halua enää säilyttää tai jotka ei kestä enää lukukertoja. Niitä tuli yllättävän paljon. Jännä miten oma lukumaku on vuosien aikana muuttunut. Tai ainakin se maku, mitä kirjoja haluaa omistaa. Ja mikähän siinä on että kirjoista on niin vaikeaa luopua?

Vannoin joskus että en osta enää yhtäkään kirjaa. Koska kirjaston kirjat on ajaneet edelle ja en ehdi niitä omia sitten lukea kun vaan tahkoan niitä kirjaston versioita veke. No nyt olen taas kuitenkin alkanut ostamaan kirjoja, mutta vain alennuksesta ja vain kirjoja jotka olen jo lukenut ja todennut että tämän haluan omaankin hyllyyn. Tai no okei, oon ostanut muutamia kirjoja joita en ole lukenut. Mutta vain sellaisia joista tiedän pomminvarmasti että ovat hyviä ja oon yrittänyt vahdata että ovat sellaisia joita myös Siippa tykkäisi lukea. Oon tosi huono luopumaan kirjoista ja näinollen meillä loppuu tila. Olin joskus ajatellut että kunhan täältä alkaa näitä lapsia lentämään pesästä niin voidaan muuttaa pienempään kotiin. Mutta mitä jos teenkin vaan niiden poislentäneiden lasten huoneista kirjastoja? Kun ei toi Siippa tunnu lämpenevän sille vaihtoehdolle että otettaisiin vaihto-oppilaita.

Vaikka tuossa justiinsa mussutin että en halua puhua pääsykokeista niin sanotaan nyt kuitenkin muutama sana. Ensinnäkin on ollut jotenkin ihan ihanaa miten isosti perhe on tukenut mua tässä. Miten kannustavia ihan jokainen on, miten mua on potkittu lukemaan, jännitetty saanko kutsun pääsykokeiden kakkosvaiheeseen jne. Kun on ollut koulussa viimeiksi todella kauan aikaa sitten niin se ei todellakaan ollut mitenkään itsestäänselvää että ylipäätään uskallan hakea opiskelemaan. Ja olenhan mä vuosikausia jauhanut täälläkin koulukuumeestani, siinä vaan meni todella kauan että sain itselleni selväksi mitä mä haluan. En vaan opiskella vaan myös tehdä työkseni. Nyt musta tuntuu että tiedän mitä haluan ja polte toteuttamiseen on ihan valtava!

Kävin tosiaan toissapäivänä pääsykokeiden kirjallisessa osuudessa. Jälkikäteen oli olo että ei se nyt ihan huonosti mennyt mutta että olisi voinut vielä paremmin paneutua aineistoon. Olin salaa toivonut että voi kun olisi essee-kysymyksiä, mutta tänä vuonna olikin niin että 80 kysymystä, joista 60 oli siitä ennakkoaineistosta. Eli käytännössä testattiin sitä että ootko opetellut kirjan ulkoa. Joka on musta vähän kökkö vaihtoehto eikä kerro osaamisesta yhtään mitään. Tai ainakaan siitä että osaat soveltaa sitä lukemaasi. No ei se ihan penkin alle kuitenkaan mennyt koska sain kutsun pääsykokeiden kakkosvaiheeseen. En tiedä missä määrin karsivat tuolla ykkösvaiheella mutta ihan sama, jatkoon mentiin. Kakkosvaihe eli haastattelut oli tänään ja sen menemisestä en ainakaan osaa sanoa yhtään mitään. Omasta mielestä sain oikein hyvin markkinoitua itseäni, pari juttua ehkä jäi sanomatta mitä olisi voinut mutta ne oli kokonaisuudessa aika dadaa.

Loput 20 kysymystä ekana päivänä oli matikkaa, jota jännitin etukäteen tosi paljon. Ihan perusjuttuja, mutta kun omassa duunissa on joutunut käyttämään ihan toisentyyppistä laskentaa niin toki piti kerrata aika paljonkin sitten ihan niitä perusjuttuja. Opettelin matikkaa varmaan yhtä paljon kuin luin sitä varsinaista ennakkomateriaalia. Tein tosissani duunia sen eteen joten siitä kyllä olen tosi tyytyväinen että se matikkaosio meni oletettavasti hyvin kun jatkoon kerran pääsin.

Tunnustettakoon tässä nyt ihan julkisesti että matikka on aina ollut koulussa se mun kompastuskivi. Inhokki ja ällötys. Mä olen just sitä koulukuntaa, johon on isketty heti se "tyhmän" leima, jos et ole tajunnut ekalla, tokalla etkä aina kolmannellakaan kerralla. Jolle se oppikirjan sisältö ei vaan avautunut ja joka tarvitsi ihan toisenlaisia työvälineitä tajutakseen sitä kokonaisuutta.

Nykyisessä duunissa joudun käyttämään matikkaa aika paljonkin. Mutta vain tietyntyyppisiä laskuja, joihin on ollut aika helppo tehdä omat muistisääntönsä sekä tietty kysyä joltain toiselta jos se oma lopputulos on epäilyttänyt. Nykyisen duunin matikka on ollut paljon pääteltävissä olevaa, ilman että tarvitsee ensin muodostaa yhtälöä. Jos ja kun lähdetään muodostamaan yhtälöitä, tarvitsen mä monesti laskimen kaveriksi myös kynän ja paperia. Jotta saan purettua yhtälön osiin ja muodostettua sen lopputuloksen omalla tavallani. Ihan sama mistä laskuista on kyse. Tunnustan jopa laskevani joskus sormilla jos meinaan mennä ihan sekaisin. Joka on kuulemma todella huono tapa. Mitä väliä oikeasti jos se toimii?

Silloin lapsuudessa ne matikantunnit meni pitkälti aina yhdellä ja samalla kaavalla. Jos et siitä tarjolla olevasta opetuksesta tajunnut niin tipuit automaattisesti kyydistä. Aikuisiällä mä olen tajunnut että niitä samoja, ihan oikeita laskutuloksia voi saada monella eri keinolla. Että se ei aina ole vain se yksi ja ainoa kaava mikä täytyy oppia. Myönnän olevani lähes katkera lapsuuden matikanopettajille koska muhun on istutettu niin vahva inho matikkaa koskaan. Tai ei kai sitä ole istutettu mutta se syntyi kun aina pidettiin tyhmänä. Siitä tunteesta on ollut tosi vaikea rimpuilla irti. Ja koska ilman matikkaakaan ei pärjää niin on ollut pakko oppia, mutta omalla tavalla.

Mulla ei ollut olemassa mitään vanhoja lukion matikankirjoja tai vastaavia, joista olisin voinut treenata pääsykokeita varten. Surffailin siis ehdasti netissä etsimässä erilaisia kaavoja ja muistisääntöjä, sekä tehtäviä joita laskea. Aika moni hakusana johdatti erinäisille keskustelupalstoille, joissa lähes kaikissa löytyi jotain "ei ole peruskoulun matikka hallussa"-tyyppisiä kommentteja. Siis mitä vittua nyt oikeesti? Voisiko se ehkä kertoa jotakin siitä peruskoulun matikan opetuksesta, jos väki ei tajua? Siitä että siihen samaan oppimismuottiin ei kaikki sovi. Toki jos et käytä tiettyjä juttuja, oli kyse matikasta tai mistä oppiaineesta tahansa, niin niitä juttuja varmasti ehdasti unohtaakin, osasi tai ei. Mutta tiedän niin varmasti, että en ole ainoa jolle matikka tuotti vaikeuksia ja joka sitä tyhmän leimaa otsassaan kantoi, että lähtisin enempi kyllä hakemaan niitä syitä sieltä opetuksesta kuin oppilaista tai oppiaineesta. Matikka kun kyllä on opeteltavissa ja sen salat kyllä aukeaa, toisille helpommin ja toisille taas muutaman mutkan kautta.
Myönnän myös provosoituneeni tänään hyvin isosti tästä. Tai pikemminkin tuosta palotarkastajan kommentista. Miten alentuvaa ja oikeastaan säälittävää ylenkatsomista. Ne matikkaan liitetyt stigmat ja traumat ei todellakaan katoa mihinkään moisella kommentoinnilla. Että rivien välistä leimataan ihmisiä tyhmäksi. Koska siltä se oikeasti tuntuu. Mä osasin kyllä tuon laskea mutta silti provosoiduin.

Mun mielestä jotain matikan kaavoja on sitäpaitsi ihan turha edes opetella ulkoa, jos et kuitenkaan ymmärrä niitä. Sitä mäkin silloin muinoin harrastin mutta en koskaan ymmärtänyt sitä kokonaisuutta. Muistan vielä tosi hyvin miten ärsyttävää oli kun sitä niin urakalla hämmästeltiin että miten matikka on mulle niin vaikeaa kun koko muu perhe kuitenkin tajuaa ja on ollut matikassa ihan hyviä. Sehän se helvetin hyvä mittari muuten onkin! Perimässähän nämä tämmöiset meneekin.

Voi olla että muistan omiani, mutta en muista sieltä omilta peruskouluajoiltani että mikään muu aine olisi jakanut niin voimakkaasti ihmisiä kuin matikka. Ja muistan että kun ei osannut tai oppinut niinkuin oletettiin niin ei sitä jaksanut loputtomiin edes yrittää. Että ihan sama mitä tulee kun en mä osaa kuitenkaan. No hitto osaanhan! Mutta en välttämättä niin helpolla kuin toiset. Nyt aikuisena on ollut helppo löytää ne omat oppimiskeinot ja sitä myötä opetella uudestaan niitä vaikeita juttuja. Mutta lapsena ei ollut välineitä selvittää että millainen oppija sitä onkaan.

Mun piti vaan kirjoittaa vähän niistä pääsykokeista mutta tästä tulikin nyt tämmöinen matikkaoksennus. Mutta niin, pääsykokeet on nyt ohi. Ihanaa kun ei enää tarvitse jännittää niitä itse kokeita. Onneksi näihin kouluihin ei voi ihan alvariinsa hakea. Oon ollut kummankin pääsykoepäivän jälkeen ihan älyttömän poikki kun on ollut niin kaikkensa antanut olo. Nyt vaan sitten kärvistellään odotellaan tuloksia.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Queen + Adam Lambert eli fanityttö sekoaa ja hekumoi

Mulla olisi jotenkin niin järisyttävän paljon kirjotettavaa ja kerrottavaa että meinaa tulla vähän kirjoitussolmu sen takia. Aloitetaan kirjoittamaan nyt sitten edes jostain. Otetaan ensimmäisenä vaikka se helpoin eli keikkamatka.

Me suunnattiin tosiaan Siipan kanssa viime viikonloppuna Tallinnaan viettämään vuosipäivää sekä Queenin ja Adam Lambertin keikalle. Oltiin jotenkin myöhään liikenteessä niiden Suomen lippujen kanssa ja jäätiin ilman. Mikä tosin ei sikäli haitannut koska en tykkää yhtään Kaisaniemestä keikkapaikkana. Äänentoisto on aina ihan paska, asemoituminen on jotenkin tosi hankalaa että näkisit jotain edes jotenkin ja fasiliteetit pelaa huonosti. Toisin on kuulkaa Laulurinteellä Tallinnassa! Mä olen joskus aiemminkin ollut siellä keikalla ja tykkäsin silloinkin. Tämä kerta ei ollut poikkeus, kaikki toimi kuin unelma. Muistakaa siis Tallinna vahvana vaihtoehtona konserteille!


Mä olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä kuinka Queen on yksi harvoista bändeistä joka yhdistää mua ja Siippaa. Meidän musiikkimaku eroaa paikoin aika rajustikin mutta löytyy muutama poppoo, joista tykätään kumpikin todella isosti. Queen on ehkä näistä se suurin.

Mulla itselläni on lapsuudesta lähtien ollut rakkaus muutamaa yhtyettä kohtaan. Ja juurikin Queen on yksi niistä. Olen nähnyt lukemattomia keikkataltiointeja ja osaan edelleen Freddie Mercuryn muistokonsertin ulkoa. Muistan miten kihisin kateudesta koska en päässyt sinne. En tietenkään päässyt, olinkohan hikisesti 12-vuotias. Tuntui että kuolisin onnellisena, jos pääsisin sinne. Se ainoa Queenin keikka joka Suomessa Freddien voimin heitettiin osui ajankohtaan kun en ollut edes syntynyt. Ja Queenin kulta-aikoina olin niin älyttömän nuori, ihan lapsi, että livenä ei tullut koskaan nähtyä muillakaan mailla. Valitettavasti.

Jos tarkastelen omaa tuttavapiiriäni niin Queen on yksi niistä harvoista yhtyeistä, jotka on vaikuttaneet ja koskettaneet lähes jokaiseen 70- ja 80-luvulla syntyneeseen. Huolimatta siitä millaisesta musiikista tykkäät, mitä genreä edustat tai millaisessa perheessä olet kasvanut. Todella moni löytää jostain Queenin biiseistä, tai lähes koko tuotannosta vahvan tarttumispinnan. Oman tuttavapiirin muusikoista kaikki jaksavat aina hehkuttaa Queenin vaikutusta siihen omaan musiikilliseen kasvuun. Kyseessä on siis ihan oikeasti iso juttu. Yli 40-vuotias Queen koskettaa ihmisiä yhä edelleen, vahvasti.

Joskus muutama vuosi sitten käytiin yhdessä Siipan kanssa katsomassa Queen-musikaali ja tykättiin molemmat tosi paljon. Kuviteltiin jotenkin kai että tuon lähemmäksi ei Queenia voida livenä päästä. Onneksi oltiin todella väärässä! Kerrottakoon muuten pienenä nippelitietona että joskus kauan muinoin sitten meillä oli Siipan kanssa tapana baari-iltojen jälkeen luukuttaa täysillä I want to break free'tä. Se oli jotenkin niin passeli juuri niille illoille jotka loppui kesken. Ja onhan siinä myös maailmankaikkeuden hauskin video. Sori naapurit!

Monihan on sitä mieltä että Queen kuoli Freddie Mercuryn mukana. Jopa alkuperäisbasisti John Deacon on vähän sillä kannalla, John ei juurikaan ole musisoinut Freddien kuoleman jälkeen. Ainakaan Queenin puikoissa. Isoin juttuhan on toki tajuta se että Freddie on Freddie. Ei yhtäkuin Queen. Eikä tässä nyt Freddietä ole pyrittykään korvaamaan vaan on haluttu sinne mikin taakse solisti laulamaan. Musta on jotenkin surullista jos lähtökohtaisesti laulajan kuolema on myös kuolinisku bändille. Jos lauluja ei voi laulaa ilman että sitä mikkiä pitää joku tietty ihminen. Näille arvostelijoille sanoisin että suu suppuun ja keikalle siitä, muodosta vasta sitten se mielipide että toimiiko vaiko ei. Toki on olemassa poikkeuksiakin, kuten Lemmy Kilmister ja Motörhead. Mutta vaikka Freddietä ei voi korvata niin Queenin lauluja voi kuitenkin laulaa. Toivoihan Freddie itsekin että show jatkuisi.

Keskityin itse keikkaan eli kuvien laatu on nopeasti räpsittynä sitä mitä se nyt sitten on.
Myönnän että epäilin itsekin hieman miten Adam Lambert istuu Queenin lippulaivan nokkaan. Onneksi ne pienetkin epäilyt karisi heti kun bändi ilmestyi lavalle. Adam ei ole Freddie eikä yritäkään sitä. Keikan aikana huomasi että osa yleisöstä oli saapunut selvästi paikalle Adamin takia ja Queenin tuotanto oli vieraampaa. Musta tässä yhdistyi tavallaan kaksi kärpästä yhdellä keikkakokemukseksella. Mua on kiinnostanut nähdä myös Adam livenä, mutta ihan ehdottomasti tällä kertaa meidät veti paikalle Queen. En pysty edes kuvailemaan niitä kylmiä väreitä jotka juoksi pitkin kroppaa kun vakuutteli itseään että tuossa ihan oikeasti on Brian May. Joka on mulle yksi the kitaristeista. Mua on aina viehättänyt Mayn vaatimattomuus omaa osaamistaan kohtaan ja nöyrä lahjakkuus joka hänestä heijastuu.

Jumala

Keikan aikana tuli vahvasti olo että Adam Lambert on täysin oikea valinta. Kukaan muu ei olisi sopinut paremmin Queenin solistiksi. Hän on ennenkaikkea täynnä nuoruuden intoa, sitä samaa joka myös Freddiessä oli nähtävissä. Adam on riittävän itseironinen mutta kuitenkin vahva esiintyjä. Todella vahva! Ja sitä Queenin biisit tarvitsee. Ei riitä että osaat laulaa, pitää myös tulkita oikealla tavalla. Lambert on nöyrä mutta ei kuitenkaan nöyristele ketään. Todella lahjakas, mahtava homoikoni, teatraalinen (paikoin jopa teatraalisempi kuin Freddie). Lainaan nyt suoraan rakasta ystävääni eli Kolmosen kummitätiä, joka kävi katsomassa Helsingin keikan: "Kaikesta näki, että oli myös ihan valtava kunnioitus Queenia ja Freddietä kohtaan. Ja illan tähdiksi nostettiin kuitenkin täysin suvereenisti Brian May ja Roger Taylor". Just noin se meni! Myönnän että se kalapuikko Adamin ylähuulen päällä oli mulle ehkä pikkasen liikaa mutta eihän se nyt tietenkään kokonaisuutta häirinnyt. Ja toisaalta mun mielestä on just hyvä että noilla tyypillisillä Freddien maneereilla ruokitaan kaikkia epäilijöitä. Räksyttäköön!

Lambertin hieman voimalla kähisevä ääni tuli musta parhaiten esiin Another one bites the dustissa. Biisi osuu juuri Adamille sopivalle äänialalle, jossa hän pääsee revittelemään. Kuulosti ihan pirun hyvältä! Olin vältellyt etukäteen biisilistan kurkkimista etukäteen mutta toki Helsingin keikalta muutama spoilaus osui munkin silmiin. Jännitin etukäteen ihan älyttömästi miten Adam selviytyy Love of my life'sta. Maailmassa on kolme rakkauslaulua jotka saa mut aina itkemään. Love of my life on yksi niistä. Ja mikä ihana, ihana yllätys olikaan kun sen lauloikin Brian May. Itku tuli tälläkin kertaa. Miten koskettava, miten kaunis, miten upea tulkinta! Brian May, will you marry me?

Osa biiseistä oli sovitettu hieman alkuperäisestä poispäin. Mutta kuitenkin niin että alkuperäisestä ei menty liian kauas. Tämä toimi musta älyttömän hyvin ja tuki entisestään sitä, että Adamista ei yritetä tehdä Freddietä. Adam myös lauloi biisejä paikoin eri oktaaveista kuin Freddie ja jopa vähän moduloiden, joka myös toimi. Adam muuten artikuloi sanoituksia paljon selvemmin kuin Freddie ja me saatiin Siipan kanssa molemmat pitkin keikkaa ihan hillittömiä ai se laulaakin tässä näin-tyyppisiä ahaa-elämyksiä. Aukesi ihan uusia ulottuvuuksia!


Adam sai kyllä heti yleisön puolelleen ja sai katsojat taipumaan täysin omaan tahtoonsa viimeistään hekumoivan ja lähestulkoon gospelhenkistä jumalanpalvelusta lähentelevän Somebody to loven aikana. Alkuperäisistä Queeniläisistä eli Roger Taylorista ja Brian Maysta heijastui koko keikan ajan syvä kiitollisuus ja ilo siitä että ovat vielä päässeet kiertämään ja soittamaan biisejä, jotka merkitsevät niin monelle niin paljon. Ja hei miten siistiä oli livenä vetää niitä Radio Gaga'n kertsin käsiä. Mitä on nähnyt satoja kertoja musavideolta ja toivonut että voikun joskus pääsisi itsekin. Tiesittekö muuten että Lady Gaga on napannut taiteilijanimensä juurikin Radio Gagan mukaan?

Helsingin ja Tallinnan biisilista erosi hieman toisistaan. Suomessa kuultiin These are the days of our lives, Tallinnassa taas A kind of magic. Jonka muuten luikautti Roger Taylor. Siipan mielestä oli parempi noin, mä olisin mielelläni kuullut kyllä myös these are the days of our livesin. Kokonaisuudesta Siippa jäi kaipaamaan Innuendoa (mikähän siinä muuten on että nuo hevimiehet sekoaa tuosta aina??) ja musta taas olisi ollut niin mahtavaa kuulla Adamin laulamana I'm going slighly mad, johon hän olisi varmasti saanut just sopivan teatraalisen hullun vivahteen.

Isoimmat kicksit taisin saada Under pressuresta, joka oli luonnollisesti omistettu David Bowielle. Adam lauloi sen yhdessä Roger Taylorin kanssa. Muutama yllätyksellinenkin biisi illan aikana tuli, mainittakoon nyt ainakin Tie your mother down ja Fat bottomed girls. Ihan jokainen odottamaton biisi oli kyllä pelkästään positiivisia ylläreitä. Parituntinen hurahti vauhdilla ja olisi helposti heilunut vielä toisen samanmoisen kuunnellen itselle tärkeitä klassikoita.

Lämppärinä olleen Electric Pyramidin tyypit jorasi koko keikan ihan täböllä!
En voi kyllä liikaa suitsuttaa tuota sunnuntaista keikkaa tai ylisanailla sen upeutta. Oli mahtavaa nähdä miten vähän iäkkäämmätkin miesrokkarit todellakin jaksaa ja pyyhkii mennessään muutaman kymmenentuhatta ihmistä. Menkää ihmeessä katsomaan, kiertue kestää vielä tämän kuukauden, live a little. Tämä oli ihan ehdottomasti once in a lifetime-kokemus. Ja jos joskus uudestaan mulla tulee tilaisuus mennä Queenia katsomaan niin aion sen ehdottomasti käyttää. Laulurinteellä ainakin oli ihan huikeat bileet ja keikan jälkeen paikalta poistui vallan hurmioituneita hymysuita. Freddietä kaivattiin mutta nyt ei enää ole olo että ei olisi koskaan nähnyt Queeniä livenä. Ensi viikolla sitten luvassa Muse...

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Lukuhaaste: Hertta

3. Kirjassa rakastutaan


Äh, mä en nyt oikein tiedä mitä lukuhaastelisin tästä kirjasta.... Oli hyvä mutta. No menköön.

Hertta kertoo Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta. Vähän kommunismista, talvisodasta, noususta ja tuhosta. Hertta oli aikanaan valovoimainen naispoliitikko, Leinokin kohosi ministeriksi mutta jäi ehdottomasti Hertan varjoon. Oikeastaan kirjan kantavana teemana oli puolue vai mies?

Ihan aluksi sanoisin että jos haluat lukea rakkaustarinan ilman hömppää niin lue tämä. Vaikka se chicklit puuttuu tästä kokonaan niin kirja on tosi kauniisti kirjoitettu. Tykkäsin mielettömän paljon tämän kuvailevasta maailmasta. Ja se kuvailu on jotenkin kovin suomalaista. Asiat sanotaan niinkuin ne on, ilman että ylisanaillaan. Tämä ei ollut tippaakaan korni, teennäinen tai päälleliimattu. Kirjailija onnistuu kuvauksessaan niin hyvin, että hahmojen sielunmaisema avautuu ihan kaikissa väreissään. Mulla tuli tästä lukumaailmasta hieman mieleen Kaurismäki. Ja se sopi tähän ihan älyttömän hyvin.

Mutta nyt tulee se mutta. Mä olin aivan liekeissä lukiessani tätä. Kirjan alku- ja keskiosan verran. Mutta lopussa tämä mun mielestä hieman lössähti. Vikat sivukymmenykset sitä vain odotti että koska tämä loppuu ja ihan tosissaan jo harkitsin että jätän tämän kesken. Se alun kiihko oli tiessään. Rakkaus oli selvästi tässä se juttu, mutta kun se loppui niin loppui kirjakin. Paitsi että ei loppunut. Kirja vain jatkui. Rakkaudettomana tuhnuna. Ja sitten kun se kirja vihdoin päättyi niin musta tuntui ehkä vähän siltä että tämä loppui kesken. Siitäkin huolimatta että Hertta teki valintansa. Mies vai puolue.

Tarina etenee kaiken aikaa kronologisesti, mutta välillä oli hankala hahmottaa että mitä ajankohtaa eletään koska se ei tullut heti luvun vaihtuessa ilmi. Välissä saattoi hurahtaa monta kuukautta ja sen tajusi vasta monen sivun kuluttua. Lukijaa ei aliarvioida mutta ehkä tämä on vähän vaikea lukea jos ei tiedä Suomen historiasta. Ja tärkeää on pitää mielessä se, että vaikka hahmot ovat oikeasti olleet olemassa niin tämä on kuitenkin fiktiivinen kirja. Köngäs on kirjoittanut hahmoille sielun, joka ei välttämättä ollut todellisuus.

Hertan ja Leinon hahmot oli kirjoitettu hyvin uskottaviksi. Erityisesti Hertta lämmitti mun sydäntä. Mikä jukuri! Riekin luvut taas vaivasivat mua. Podin suoranaista uskottavuuspulaa aina Riekin aikana. En kuitenkaan saanut ihan kiinni siitä että mistä se johtui. Vaikka nyt tuolla sanoin että sielunmaisemat aukeni niin Riekki ei kyllä auennut sitten kuitenkaan. Visusti pysyi kiinni. En ehkä ihan täysin edes ymmärtänyt että mikä oli koko tyypin funktio tässä kirjassa. Luvut Riekistä eivät avanneet ainakaan mulle mitään uusia ulottuvuuksia itse tarinaan. Ehkä se oli vaan semmoinen outo sidekick. 

Tämä ei nyt välttämättä mikään lomalukeminen ole mutta sellainen viikonlopun hutaisu nyt ainakin. Ihan jees. Ei räjäyttänyt tajuntaa mutta jäi kuitenkin mieleen. Parempi sekin kai kuin ei mitään.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Stressipallo moikkaa

Pakko nyt heti ihan aluksi oksentaa taas tämä sama stoori että miksimiksimiksiiii nämä toukokuun vikat (kesäkuuhan toki nyt jo on mutta mä niputan koulut aina toukokuulle) viikot on aina tämmöistä kiireistä persettiä. Kun ei mihinkään ehdi ja on ihan stressipallona ja sikana kaikkea ja äääääääääääääää.

Päiväkodin kevätjuhla tuli ja meni. Kolmosen ihan eka :) Tyyppi parkkeerasi tiukasti syliin ja suoritti sieltä esiintymisensä. Arvattiin tämä toki jo etukäteen, ihan kaikki meidän lapset on olleet tuollaisia. En muuten ymmärrä sitä yhtään kun toiset työntää niitä itkeviä ja ujostelevia lapsia vaan takaisin sinne stagelle ja on että eiku meet nyt sinne vaan muiden kanssa. Tai vähän syyllistävämpään sävyyn miksi sä nyt tolleen sieltä syliin tuut kun esiintyä pitäisi. Ei kaikki aikuisetkaan tykkää esiintyä, miksi me pakotetaan niitä lapsia sitten esiintymään? Ja onhan se nyt ihan eri harjoitella tyhjille penkeille kuin esiintyä täydelle salille ventovieraita ihmisiä. En jaksa uskoa että mikään esiintymiskammo katoaa pakottamalla.

Vauvakuvia! Kattokaa nyt, viikko kylvöstä ja sieltä jo kurkistellaan.
Kaikki muut on jo lähteneet itämään paitsi pinaatti. Nämä pienokaiset
tässä näin on taittopapua. Mama is so proud!
Oon jäänyt taas totaalisen koukkuun Vampyyripäiväkirjoihin. Koska Netflixissä oli vaan viisi kautta, ostaa täräytin kutosen sitten DVD:nä. Nyt mä en uskalla hakea sitä postista koska mulla on niin paljon kaikkea muuta pakkoa mitä on tässä hoidettavana enkä voi nyt vaan linnoittautua telkkarin ääreen. Vaikka se vitoskausi loppui ihan typerään kohtaan ja ihan todella saatan kohta turhautua tietämättömyyteen. Aaeerrgghh muutama päivä, sitten mä haen.

Sekä päiväkodin hoitajat että Kaksikon omaopet sai meiltä tänä vuonna lahjaksi kahvia. Kävin tuossa naapurin kahvipaahtimolla ihmettelemässä ja bingosin sieltä sitten muutaman paketin matkaan. Ja kevätjuhlista puheenollen, koulun kevätjuhlissa on allekirjoittaneellakin pienehkö rooli kun käyn änkyttämässä stipendit oppilaille. Kaikkeen ne taas pyytää ja ennenkaikkea kaikkeen mäkin taas suostun??!! Saako sinne mennä vähän humalassa?

Kiirettä näihin päiviin tekee nyt oikeastaan eniten se, että mun pitäisi lukea pääsykokeisiin. Jatkuvasti. Koko ajan. Ja ilmeisesti vielä niin että sisäistänkin jotain. No sepä se onkin tässä hurlumheissä taas ihan palanen kakkua mutta ei tästä aiheesta sen enempää. Kerron sitten jos tulee jotain kerrottavaa. Sinänsä kyllä nyt hoidin ihan himaan tämän kuvion koska onnistuin täräyttämään itselleni viikon saikun tähän samaan saumaan. Ja siitä aiheesta ei varsinkaan tämän enempää! Lukeminen ei onneksi rasita fyysisesti joten työtunnit menee nyt päntätessä.

Ja koska päiväni ei tällä hetkellä ole jo riittävän minuutti-aikataulutettu niin mutsi yllätti tuomalla järjettömän säkillisen raparperiä. Tai no ei se varsinainen yllätys ollut, ihan itse sanoin että joo hei tuo vaan. Mutta odottelin niinkuin muutamaa vartta. Että jos piirakan tai pari saisi. Mutta sainkin sitten ilmeisesti koko Helsingin raparperit. Tässä nyt sitten kuulkaa hillotaan ja pakastetaan ja saatana soseutetaan minkä ehditään. Tätä savottaa voi pian seurata Instagramissa.

Muuten tässä nyt sitten matalaliidellään. Tällä viikolla vielä luvassa vuosipäivän viettoa Tallinnassa ja Queenin keikalla. Taasko se pitää juhlia, emmie jaksa! Lupaan tulla pian tänne jurputtamaan jostain ihan muusta kuin siitä miten kiire meillä tai mulla on.

Lapset on hassuja kaiken tän keskellä. Pysähdyin äsken ihastelemaan miten Toka opettaa Kolmoselle juttuja, jotka mä olen aikanaan opettanut hänelle. Kaatohaleja ja hyvän yön loruja. Lämpö taisi startata Kaksikolla kasvun koska kumpikin syö aivan poskettomasti ja täällä raikuu koko ajan erilaisia ruokatoiveita. Voitaisko syödä sitä mihin tuli niitä erilaisia paahdettuja kasviksia ja kanaa ja sit sitä kaalilaatikkoa ja hei onko noi soijamunia tuolla jääkaapissa marinoitumassa ai onko meillä ramenia huomenna ruoaksi, voi nam! My work here is done!

Ostettiin Tokalle uusi fillari ja tyyppi käy joka päivä heittämässä ihan törkeän pituisia lenkkejä. Se kotiutuu kaksi kertaa päivässä aivan hikisenä. Että jos ei vielä ollut pyykkiä tarpeeksi niin eiköhän kohta ole. Nyt meillä sitten on pari turhaa fillaria joista toinen on ollut myynnissä jo hyvän tovin eikä meinaa millään mennä kaupaksi ja toinen, josta pitäisi ehkä yrittää värkätä mulle pyörä. Kolmas varmaan tarvisi myös jonkun menopelin alleen. Vaikkakin on itse sitä mieltä että joo istuu vaan rattaissa.

Ainiin, Eka sai kai kesätöitä. Speksit on vielä vähän auki. Tiedetään tällä hetkellä vaan se että ylihuomenna tähän aikaan sen peruskoulu on ohi. Mitääääh????!!!!!

Kyl tää tästä. Nyt takaisin miettimään muistisääntöjä matikkahommiin.

Hassu kissa on ihan hassu ja huomionkipeä. Ei meinaa sillekään olla aikaa :/