torstai 23. kesäkuuta 2016

Alkukesä Ekan kanssa

Koululaisten kesälomaa on nyt takana muutama viikko ja teinit alkaa olla lomalla isolla ällällä. Kolmosen vika päiväkotipäivä oli eilen eli hänenkin lomansa alkoi. Sen kunniaksi tyyppi ponkasi ekana lomapäivänä ylös seiskalta, normaalistihan pieni nukkuu helposti ysiinkin asti. Perheen aikuisilla on vielä vähän tikistettävää mutta kahden viikon sisään mekin jäädään lomalle. Aika ihanaa. Kerroinkin jo aiemmin että Eka sai kesätöitä heinäkuuksi. Se jäi sensijaan kertomatta että kesätyöt on reilu kahdensadan kilometrin päässä. Esikoinen lähtee siis kuukaudeksi pois.

Perinteisestihän meillä ekan lomaviikon koululaiset vähän hakee paikkaansa. Veljekset kinastelee keskenään ja se sellainen väsymys ja muu laukeaa ihan tosissaan. Tänä vuonna meininki on ollut astetta kovemmalla vaihteella. Ekalla nimittäin iski joku maailmanlopun teini-ikä. Josta on saanut osansa jokainen perheenjäsen.

Tähän astihan me on päästy loppupeleissä aika helpolla noiden teinien kanssa. Keskusteluyhteys pelaa aika mukavasti ja tullaan hyvin toimeen ja ollaan läheisiä. Ekallakin on takanaan aika raskas ja jännittävä kevät ja alkukesä eli voi olla että kyse on nyt siitäkin että nuo tunnetilat laukeaa. Tai sitten se on vaan sitä teini-ikää. Tai sitten noita molempia yhdessä. Niin tai näin, kysyy aika paljon jaksaa erinäisissä tilanteissa kun toinen on jatkuvasti ilkeä, itsekäs ja inhottava. Kun uhmainen kolmevuotiaskin omaa monesti paremmat käytöstavat kuin tuo meidän esikoinen, niin voi ehkä todeta että teini on välillä vähän kohtuuton.

Mun on pakko pistää tämä teksti pihalle nyt kun vielä ärsyttää. Koska sitten ensi viikolla kun se poika ottaa ja lähtee kesätöihin, voin sitten nurista täällä ikävääni ja sitä vääryyttä että lapsi nyt näin äitinsä hylkää. Mutta tällä hetkellä tuntuu aika monesti siltä että en vittu jaksa. Varsinkin kun itselläkin joskus vähän teinittää ja väsyttää ja ärsyttää eikä todellakaan kiinnostaisi yhtään olla se aikuinen niissä tilanteissa.

Mulle oli aluksi tosi kova paikka antaa Ekalle lupa lähteä kuukaudeksi pois. Nämä kun on varmasti niitä viimeisiä vuosia, kun Eka vielä lomailisi meidän kanssa. Alunperinkään meillä ei ollut perheen yhteistä lomaa luvassa kuin kaksi viikkoa. Ja sekin vähä kutistui nyt siis pois. Toki me ollaan täällä sitten nelikkona koossa, mutta eihän se ole sama. Kun yksi on poissa, on perheen dynamiikkakin ihan erilainen. Ja vähän jopa sekaisin.

Kuitenkin, nyt kun tässä on kalisuteltu näitä peitsiä ja kielenkantoja, niin tuntuu siltä että ehkä tämä on hyvä tilaisuus ottaa vähän etäisyyttä toisiimme. Ja ehkä se kesätyöskentely myös kasvattaa? Kehittää vastuuntuntoa ja yhteistyökykyä. Ehkä tuo vanhin saa siellä sellaista oppia ja kasvatusta, mitä me ei tässä kotona pystytä tarjoamaan. Ja Eka itse on ihailtavan ja ihanan innoissaan duunistaan. Joka on tietty se tärkein juttu. Hän ihan tosissaan haluaa kesätöihin.

Kaikesta teinimeiningeistään huolimatta Eka on vielä monessa asiassa tosi lapsi. Hänellä on vielä kasvamista monen seikan kanssa. Ja saakin kasvaa mun puolesta ihan rauhassa, mä en hoputa. Mutta myönnän että oon tosi kauhuissani esimerkiksi syksyllä alkavien toisen asteen opintojen suhteen. Nyt kun tyypin on itsensä otettava ihan toisella tapaa vastuuta sekä opinnoistaan että tulevaisuudesta. Musta tuntuu että jannu ei ihan välttämättä vielä ole valmis noin isoon asiaan mutta en mäkään sen puolesta sitä vastuuta voi kantaa. Voin tukea ja heilua taustalla mutta narut on tyypin itsensä käsissä. Ja mua epäilyttää tosi isosti että onko hän vielä valmis niitä pitelemään. Mun mielestä ei ole.

Oon ennenkin kirjoittanut että teini-iässä musta näkee kaikista parhaiten miten eri tahtia nämä tyypit kehittyy, vaikka olisivat syntyneet ihan lähekkäin. Joku vauvavaiheen kasvukäyrillä heittely ja vertailu on ihan pala kakkua tähän verrattuna. Toiset kypsyy hurjan aikaisin ja ovat tosi määrätietoisia ja valmiita. Ja toiset taas tarvitsee aikaa sille kasvulle toisella tapaa. Kun itsellä on tuollainen vähän enemmän aikaa kasvuun ja kehittymiseen tarvitseva tapaus, niin sitä on joutunut ihan toisella tapaa miettimään näitä juttuja. Kun on nähnyt miten toinen on lähestulkoon paniikissa koska on niin isoja juttuja mietittävänä ja päätettävänä. Ja kun ei sitä kasvua voi oikein pakottaakaan. Kuitenkin, tiettyjen juttujen suhteen siihen vastuuseen vähän pakotetaan, olit valmis tai et. Ja se on musta tosi kaksipiippuista. Että annetaan vastuuta, jota ei ole kuitenkaan vielä valmis kantamaan ja sitten rymistään alas ja kovaa.

Vaikka olen ihan kauhusta kankeana ja stressaan nyt ihan hulluna, odotan myös tätä uutta vaihetta. Ja odotan tätä vaihetta myös Tokan kanssa tosi paljon, vaikka siihen on vielä se kaksi vuotta aikaa. Veljekset kun ovat luonteiltaan ja kiinnostuksenkohteiltaan sen verran erilaisia, että on jännä nähdä miten tämä kuvio tulee menemään sitten tuon keskarin kanssa. Jokatapauksessa, unettomat yöt eivät varmastikaan tästä vähene. Toivon että Eka saa olla oma itsensä siellä uudessa koulussa ja että hän saa vielä kasvaa. Että se vastuu ei rysähtäisi kerralla vaan tyyppi saisi kasvaa sen vastuun mukana.

Tässä on onneksi yksi hyvin isosti lohduttava seikka. Mun yksi parhaista ystävistä on töissä siinä koulussa, johon Eka syksyllä suuntaa. Hän tietää mun huolet ja tuntee myös Ekan. Vaikka esitin toiveen, että ystäväni ei sinänsä olisi se Ekan henkilö koulussa (musta se ei vaan ole hyvä idea, jos tuleekin jotain ongelmatapauksia niin niitä on ehkä hankalampi tiettyjen juttujen kohdalla käydä läpi henkilön kanssa johon on vahva tunneside tavallaan sen laatikon ulkopuolella) niin tuntuu myös hyvältä että siellä on joku tuttu takapiru. Joka pystyy ehkä riittävän ajoissa huikkaamaan ja ennakoimaan. Jos tulee hankaluuksia.

Mutta syksyyn on onneksi vielä aikaa. Ennen sitä tulee vielä onneksi paljon jalkapalloa televisuunista, on kohta loma ja mansikoita ja Vampyyripäiväkirjojen kutoskausi. Ja lapset kasvaa vielä kesän ajan. Nyt hoidetaan neljä yövuoroa alta pois. Niitä ei onneksi tarvitse stressata. Hyvää juhannusta!

4 kommenttia:

  1. Hyvää juhannusta (sanon heti alkuun, unohdan kuitenkin)!
    Vähän kauhulla mietin, että mulla varmaan irtoo pää kun pojille iskee murrosikä päälle. Vaikka olen sitä mieltä että kaikkien, ei vain lasten, kuuluu kapinoida ja tehdä oman päänsä mukaan ja whatnot, niin siedän huonosti sitä ettei mua totella (tai ettei kunnioiteta, joskus ne eivät osu ihan yksi yhteen) tai että käyttäydytään huonosti, ellei jopa sikamaisesti. No, tässä on vajaa 10 vuotta aikaa kasvaa teinin äidin rooliin, älä vaan poista blogia niin että löydän sen sittenkin kun meilläkin alkaa ovet paukkua ja tulee noita isoja päätöksiä tehtäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä huoli, lupaan pysyä sun vertaistukena. Ja hei onhan mullakin teini kymmenen vuoden päästä :D apua.... loppuuko tämä koskaan?

      Sepä muuten onkin ainakin mulle oikeasti tosi haasteellista etten itse lähde (ainakaan aina) uhittelemaan takaisin noissa tilanteissa. Mäkin olen sitä mieltä että pitää kapinoida ja kyseenalaistaa mutta sepä ei olekaan ihan niin sanottua, kun se sattuu omalle kohdalle. Ja koska mä itsekin edelleen kyseenalaistan ja kapinoin niin tämä nyt on varsinaista oravanpyörää tämäkin sitten.

      Tämä on kyllä jotenkin niin kummaa kun jotenkin tuntuu että nyt tämä hc-huolehtiminen vasta alkaa. Mitä sitten kun se tulee täysi-ikäiseksi? Saa ajokortin? Muuttaa pois? Miksei kukaan koskaan varoittanut että tämä huolehtiminen on ihan potenssiin miljoona vielä tässäkin vaiheessa. Kasvavat my ass!! Ja sitten kun vastavuoroisesti miettii ja muistelee mitä kaikkea sitä oli itse tuon ikäisenä kokenut ja tehnyt niin tekisi mieli ottaa mutsia hartioista kiinni ja kysyä että mitä helvettiä sä silloin oikein ajattelit kun oot mut päästänyt?!?! Ja meillä ei ole todellakaan kyse siitä ettäkö en luottaisi lapseen tms. Vaan.. no en mä ehkä ihan osaa edes sanoittaa mistä. Ehkä ne on aina vanhemmilleen lapsempia ja vähän heittäytyvät avuttomiksi kuin sitten "oikeassa elämässä". Mutta silti. Haluun jonkun lääkityksen tai edes oluen.

      Poista
  2. Mä lähdin 15-vuotiaana ysin jälkeen vaihtoon toiselle puolelle maailmaa ja vedin siellä läpi kyllä koko repertuaarin (viinan, huumeet, tatskat, seksin), vaikka Suomessakin oli toki sählätty jo aiemmin. Mä uskon että se huoli säilyy, mutta tavallaan koen että kun lapsi on saatu aikuiseksi niin mä olen antanut sille sen mitä voin, toivottavasti onnellisen lapsuuden, nuoruuden, eväät, turvan ja arvomaailman ja sit loppu on herran haltuun - ja aivan varmasti muutan mieltäni seuraavan 12 vuoden aikana niin että kun ekasta tulee täysikäinen seison ovella ja ilmoitan, että se asuu kotona kunnes menee avikseen jonkun mukavan tytön kanssa jne.

    Ja just toi, kapinoinnin ja sen kestäminen ja se aikuiseksi kasvamisen tilan antaminen (mutta samalla tietty kontrolli, ettei nyt tee mitään aivan idioottipäätöksiä, vaikka kai niitäkin pitäisi antaa tehdä). Kauheen helpolta tuntuu nyt kun vängätään lähinnä ruoan syömisestä ja siitä paljonko kylpyvaahtoo on sopivaa lotrata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi vaihtarihomma on itseasiassa jännä juttu. Mun lapset ei ole koskaan sitä haikailleet ja mä luulen että se johtuu vaan siitä että ne ei uskaltaisi. Ne on oikeasti vielä niin lapsia. Mä olisin hingunnut silloin nuorena, mutta olinkin samanikäisenä miljoonasti itsenäisempi kuin nuo omat on. Ja mun lasten lähimmät kaverit ei myöskään hinkua vaihtoon, ja he on myös sellaisia että ei kantti kestäisi koska puuttuu vielä se tietty itsenäisyys. Ja sitten lasten kaveripiiristä he, jotka haluaisivat vaihtoon, ovat ihan eri tyyppisiä. Itsenäisiä, määrätietoisia, uskaltavat. Mutta tosiaan mä en ole vielä joutunut noita vaihtohommia vanhempana edes miettimään kun ei siihen ole kellään ollut mitään poltetta. Veikkaan että tuo kuukausikin pois kodista tulee olemaan Ekalle osittain iso juttu, vaikka asuukin sen ajan lähisukulaisten luona. Joku viikon ripari on kuitenkin ihan eri kuin neljä viikkoa duunissa.

      Meillähän on muuten varmaan pari vuotta jauhettu että kun 18 tulee mittariin niin se on samantien muutto omaan kotiin. Vielä toistaiseksi ei olla ihan kovin tosissaan otettu mutta katellaan tilanne sitten parin vuoden päästä :D

      Tuo mokailun säätely on muuten ehkä yksi ärsyttävimmistä vanhemmuuden rasteista. Kun tietää että nyt menee touhu ihan reisille mutta pakko vaan on antaa toisen itse ryssiä ja oppia. Toki jonkun järjen rajoissa mutta kuitenkin. Aika usein tulee olo että tämä on kyllä yhtä pään hakkaamista seinään, ihan joka saralla.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?