perjantai 10. kesäkuuta 2016

Mm. siitä mistä ei pitänyt puhua

Kirjoitussolmun avaaminen jatkukoon, hölistään ihan jonninjoutavia...

Koululaisten kevätjuhla meni. Teistä jokainen on varmasti koko viikon miettinyt että miten niiden stipendien kanssa kävi. Että olinko huppelissa ja sainko homman vedettyä. No kuulkaa, stipendit tuli jaettua, parhaimmat läpät jätin kuitenkin heittämättä ("Hei yläkoulu mikä fiilis? Syfiilis!!"). Lapset esitti mulle toiveen että en nolaisi niitä joten yritin sitten olla mahdollisimman väritön, mauton ja Sveitsi. Pikkasen hassusti unohdin sanoa heipat ja toivottaa hyvää kesää mutta muuten meni oikein mallikkaasti. Kolmas yritti siinä samalla karata ikkunasta joten oli vähän tilanne päällä.


Kontrasti on muuten ihan kamala noissa yseissä. Tytöt oli jo niin isoja. Ihan pelottavan isoja. Ja hameiden helmat ne vasta pelottavia oli, nimittäin pelottavan lyhkäisiä. Pojat taas oli vielä jotenkin niin lapsen näköisiä. Ja noillako nyt ihan tosissaan on oppivelvollisuus ohi.


Eka päätti tuntia ennen lähtöä että hän haluaisi sittenkin juhlaan puvun päälle (niin että arvatkaa olinko kysynyt jo aiemmin että haluaisiko. Niin. Arvatkaa. No olin. Ja arvatkaa halusiko silloin. Niin. No eipä halunnut ei) joten pienet mökömököt piti siitä sitten vetää. Tyypillähän ei siis ole omaa pukua olemassa koska se vielä kasvaa ja tarve sille on ehkä kerta vuoteen. Kävimme aiheesta hyvinkin rakentavan keskustelun joka päättyi kutakuinkin sanoihin mene sitten vaikka alasti. Tyyppi lähti juhliin kauluspaidassa, Siipan kravatissa ja siisteissä farkuissa ja oli oikein komea.

Taas on kyllä niin loppuunmietittyä tämä meidän elo ja olo että. Tallinnan lähtöpäivän aattona herättiin huomaamaan että niin joo kukahan se meidän kissat hoitaisi sillä aikaa kun ollaan poissa. Lapset oli sentään muistettu huolehtia hoitoon. Mutsi onneksi lupasi lapsien lisäksi hoitaa kissavauvatkin. Eihän me toki oltu poissa kuin puolisentoista vuorokautta mutta kun meidän kissat on kaksistaan vain jotain hajatunteja, niin onhan tuo niille pitkä aika. Tällä kertaa kukaan ei ollut oksentanut sohvaan.

Jaksetaan kyllä Siipan kanssa ihmetellä tuota pienintä melkein joka päivä. Siitä on tullut ihan hassu räpätäti. Tarinaa tulee _koko ajan_ eikä se ole sekuntiakaan hiljaa. Jutut on tosi oivaltavia ja kuten jo joskus aiemmin mainitsin, tyypistä on kuoriutunut esiin ihan uusia puolia puhetulvan mukana. Olivat päiväkodin päiväpiirissä jopa joutuneet sanomaan että "ootko Kolmas nyt hetken hiljaa kun luetaan", kun se vaan hölötti koko ajan. Siis meidän ujosteleva ja puhumaton lapsi??!! Luonteenpiirteitä ja nyansseja tulee puhekyvyn mukana koko ajan, joista me ei tiedetty aiemmin mitään. Miten nokkela kaveri hän onkaan! Ja hauska, ihan hillitön humoristi.

Siivosin muuten tuossa meidän kirjahyllyt. Järkkäsin lukemattomat kirjat omaan hyllyyn ja vein töihin ison läjän kirjoja, joita en halua enää säilyttää tai jotka ei kestä enää lukukertoja. Niitä tuli yllättävän paljon. Jännä miten oma lukumaku on vuosien aikana muuttunut. Tai ainakin se maku, mitä kirjoja haluaa omistaa. Ja mikähän siinä on että kirjoista on niin vaikeaa luopua?

Vannoin joskus että en osta enää yhtäkään kirjaa. Koska kirjaston kirjat on ajaneet edelle ja en ehdi niitä omia sitten lukea kun vaan tahkoan niitä kirjaston versioita veke. No nyt olen taas kuitenkin alkanut ostamaan kirjoja, mutta vain alennuksesta ja vain kirjoja jotka olen jo lukenut ja todennut että tämän haluan omaankin hyllyyn. Tai no okei, oon ostanut muutamia kirjoja joita en ole lukenut. Mutta vain sellaisia joista tiedän pomminvarmasti että ovat hyviä ja oon yrittänyt vahdata että ovat sellaisia joita myös Siippa tykkäisi lukea. Oon tosi huono luopumaan kirjoista ja näinollen meillä loppuu tila. Olin joskus ajatellut että kunhan täältä alkaa näitä lapsia lentämään pesästä niin voidaan muuttaa pienempään kotiin. Mutta mitä jos teenkin vaan niiden poislentäneiden lasten huoneista kirjastoja? Kun ei toi Siippa tunnu lämpenevän sille vaihtoehdolle että otettaisiin vaihto-oppilaita.

Vaikka tuossa justiinsa mussutin että en halua puhua pääsykokeista niin sanotaan nyt kuitenkin muutama sana. Ensinnäkin on ollut jotenkin ihan ihanaa miten isosti perhe on tukenut mua tässä. Miten kannustavia ihan jokainen on, miten mua on potkittu lukemaan, jännitetty saanko kutsun pääsykokeiden kakkosvaiheeseen jne. Kun on ollut koulussa viimeiksi todella kauan aikaa sitten niin se ei todellakaan ollut mitenkään itsestäänselvää että ylipäätään uskallan hakea opiskelemaan. Ja olenhan mä vuosikausia jauhanut täälläkin koulukuumeestani, siinä vaan meni todella kauan että sain itselleni selväksi mitä mä haluan. En vaan opiskella vaan myös tehdä työkseni. Nyt musta tuntuu että tiedän mitä haluan ja polte toteuttamiseen on ihan valtava!

Kävin tosiaan toissapäivänä pääsykokeiden kirjallisessa osuudessa. Jälkikäteen oli olo että ei se nyt ihan huonosti mennyt mutta että olisi voinut vielä paremmin paneutua aineistoon. Olin salaa toivonut että voi kun olisi essee-kysymyksiä, mutta tänä vuonna olikin niin että 80 kysymystä, joista 60 oli siitä ennakkoaineistosta. Eli käytännössä testattiin sitä että ootko opetellut kirjan ulkoa. Joka on musta vähän kökkö vaihtoehto eikä kerro osaamisesta yhtään mitään. Tai ainakaan siitä että osaat soveltaa sitä lukemaasi. No ei se ihan penkin alle kuitenkaan mennyt koska sain kutsun pääsykokeiden kakkosvaiheeseen. En tiedä missä määrin karsivat tuolla ykkösvaiheella mutta ihan sama, jatkoon mentiin. Kakkosvaihe eli haastattelut oli tänään ja sen menemisestä en ainakaan osaa sanoa yhtään mitään. Omasta mielestä sain oikein hyvin markkinoitua itseäni, pari juttua ehkä jäi sanomatta mitä olisi voinut mutta ne oli kokonaisuudessa aika dadaa.

Loput 20 kysymystä ekana päivänä oli matikkaa, jota jännitin etukäteen tosi paljon. Ihan perusjuttuja, mutta kun omassa duunissa on joutunut käyttämään ihan toisentyyppistä laskentaa niin toki piti kerrata aika paljonkin sitten ihan niitä perusjuttuja. Opettelin matikkaa varmaan yhtä paljon kuin luin sitä varsinaista ennakkomateriaalia. Tein tosissani duunia sen eteen joten siitä kyllä olen tosi tyytyväinen että se matikkaosio meni oletettavasti hyvin kun jatkoon kerran pääsin.

Tunnustettakoon tässä nyt ihan julkisesti että matikka on aina ollut koulussa se mun kompastuskivi. Inhokki ja ällötys. Mä olen just sitä koulukuntaa, johon on isketty heti se "tyhmän" leima, jos et ole tajunnut ekalla, tokalla etkä aina kolmannellakaan kerralla. Jolle se oppikirjan sisältö ei vaan avautunut ja joka tarvitsi ihan toisenlaisia työvälineitä tajutakseen sitä kokonaisuutta.

Nykyisessä duunissa joudun käyttämään matikkaa aika paljonkin. Mutta vain tietyntyyppisiä laskuja, joihin on ollut aika helppo tehdä omat muistisääntönsä sekä tietty kysyä joltain toiselta jos se oma lopputulos on epäilyttänyt. Nykyisen duunin matikka on ollut paljon pääteltävissä olevaa, ilman että tarvitsee ensin muodostaa yhtälöä. Jos ja kun lähdetään muodostamaan yhtälöitä, tarvitsen mä monesti laskimen kaveriksi myös kynän ja paperia. Jotta saan purettua yhtälön osiin ja muodostettua sen lopputuloksen omalla tavallani. Ihan sama mistä laskuista on kyse. Tunnustan jopa laskevani joskus sormilla jos meinaan mennä ihan sekaisin. Joka on kuulemma todella huono tapa. Mitä väliä oikeasti jos se toimii?

Silloin lapsuudessa ne matikantunnit meni pitkälti aina yhdellä ja samalla kaavalla. Jos et siitä tarjolla olevasta opetuksesta tajunnut niin tipuit automaattisesti kyydistä. Aikuisiällä mä olen tajunnut että niitä samoja, ihan oikeita laskutuloksia voi saada monella eri keinolla. Että se ei aina ole vain se yksi ja ainoa kaava mikä täytyy oppia. Myönnän olevani lähes katkera lapsuuden matikanopettajille koska muhun on istutettu niin vahva inho matikkaa koskaan. Tai ei kai sitä ole istutettu mutta se syntyi kun aina pidettiin tyhmänä. Siitä tunteesta on ollut tosi vaikea rimpuilla irti. Ja koska ilman matikkaakaan ei pärjää niin on ollut pakko oppia, mutta omalla tavalla.

Mulla ei ollut olemassa mitään vanhoja lukion matikankirjoja tai vastaavia, joista olisin voinut treenata pääsykokeita varten. Surffailin siis ehdasti netissä etsimässä erilaisia kaavoja ja muistisääntöjä, sekä tehtäviä joita laskea. Aika moni hakusana johdatti erinäisille keskustelupalstoille, joissa lähes kaikissa löytyi jotain "ei ole peruskoulun matikka hallussa"-tyyppisiä kommentteja. Siis mitä vittua nyt oikeesti? Voisiko se ehkä kertoa jotakin siitä peruskoulun matikan opetuksesta, jos väki ei tajua? Siitä että siihen samaan oppimismuottiin ei kaikki sovi. Toki jos et käytä tiettyjä juttuja, oli kyse matikasta tai mistä oppiaineesta tahansa, niin niitä juttuja varmasti ehdasti unohtaakin, osasi tai ei. Mutta tiedän niin varmasti, että en ole ainoa jolle matikka tuotti vaikeuksia ja joka sitä tyhmän leimaa otsassaan kantoi, että lähtisin enempi kyllä hakemaan niitä syitä sieltä opetuksesta kuin oppilaista tai oppiaineesta. Matikka kun kyllä on opeteltavissa ja sen salat kyllä aukeaa, toisille helpommin ja toisille taas muutaman mutkan kautta.
Myönnän myös provosoituneeni tänään hyvin isosti tästä. Tai pikemminkin tuosta palotarkastajan kommentista. Miten alentuvaa ja oikeastaan säälittävää ylenkatsomista. Ne matikkaan liitetyt stigmat ja traumat ei todellakaan katoa mihinkään moisella kommentoinnilla. Että rivien välistä leimataan ihmisiä tyhmäksi. Koska siltä se oikeasti tuntuu. Mä osasin kyllä tuon laskea mutta silti provosoiduin.

Mun mielestä jotain matikan kaavoja on sitäpaitsi ihan turha edes opetella ulkoa, jos et kuitenkaan ymmärrä niitä. Sitä mäkin silloin muinoin harrastin mutta en koskaan ymmärtänyt sitä kokonaisuutta. Muistan vielä tosi hyvin miten ärsyttävää oli kun sitä niin urakalla hämmästeltiin että miten matikka on mulle niin vaikeaa kun koko muu perhe kuitenkin tajuaa ja on ollut matikassa ihan hyviä. Sehän se helvetin hyvä mittari muuten onkin! Perimässähän nämä tämmöiset meneekin.

Voi olla että muistan omiani, mutta en muista sieltä omilta peruskouluajoiltani että mikään muu aine olisi jakanut niin voimakkaasti ihmisiä kuin matikka. Ja muistan että kun ei osannut tai oppinut niinkuin oletettiin niin ei sitä jaksanut loputtomiin edes yrittää. Että ihan sama mitä tulee kun en mä osaa kuitenkaan. No hitto osaanhan! Mutta en välttämättä niin helpolla kuin toiset. Nyt aikuisena on ollut helppo löytää ne omat oppimiskeinot ja sitä myötä opetella uudestaan niitä vaikeita juttuja. Mutta lapsena ei ollut välineitä selvittää että millainen oppija sitä onkaan.

Mun piti vaan kirjoittaa vähän niistä pääsykokeista mutta tästä tulikin nyt tämmöinen matikkaoksennus. Mutta niin, pääsykokeet on nyt ohi. Ihanaa kun ei enää tarvitse jännittää niitä itse kokeita. Onneksi näihin kouluihin ei voi ihan alvariinsa hakea. Oon ollut kummankin pääsykoepäivän jälkeen ihan älyttömän poikki kun on ollut niin kaikkensa antanut olo. Nyt vaan sitten kärvistellään odotellaan tuloksia.

2 kommenttia:

  1. Mulla on matikassa ollut ongelmana se, että ei ole selitetty miksi. Miksi se lasketaan näin, miten kaava toimii, mikä on yhtälön funktio, mitä tässä yritetään saada selville... Vasta aikuisena olen kohdannut ihmisiä, jotka osaa purkaa jonkun matenaattisen yhtälön osiin niin, että tajuan mitä ja miksi ja miten. Kielten, biologian, kemian, historian, ammattikoulussa liiketalouden koulutusohjelmaan liittyneiden aiheiden jne oppimisessa ei ikinä ole ollut samoja ongelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä puit yhteen kommentiin juuri sen, mitä mä yritin tällä tekstillä kertoa. Miksi on ollut myös mun koulu-uran kantava teema.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?