keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Suojelija

Inhoan mysteeripostauksia. Kun annetaan ymmärtää jostain jotain mutta ei kuitenkaan kerrota. Nyt sorrun itse puolittaiseen sellaiseen. Koska en suoraan ole asianomaisena, koen että en voi heitellä yksityiskohtia ja siitä syntyy nyt se puolittainen mysteerisyys. Mutta terapoidakseni itseäni kaiken keskellä, tuntuu että haluan puhua tunnetilasta, jossa on tänä vuonna rämmitty usein. Vuosi 2016 on tarjonnut tähän mennessä hyvin lähelle osunutta kauhua ja surua siinä määrin, että itselläkin on palikat ja perustukset tutisseet. Hyvä jos edelliset laineet on juuri ehtineet asettua ennenkuin seuraava tsunami on pyyhkäissyt yli. En halua nyt puida niinkään tapahtumia vaan niiden synnyttämiä tunnetiloja. Haluan nyt puida shokkia ja sen lieveilmiöitä.

Shokki on siitä kumma että tietyllä tapaa se saa meidät toimintakyvyttömäksi ja tunnottomaksi, turruttaa. Mutta samaan aikaan se käynnistää jostain jonkun autopilotin ja sitä huomaa touhuavansa ikiliikkujan tavoin. Ei pysty pysähtymään, pitää tehdä jotain. Jos pysähtyy liian aikaisin, se hallitsematon kauhu ja kaaos meinaa jyrätä yli. Ja on valittava koska sen kestää kohdata. Sillä jatkuvalla toimimisella saa myös hyvin peiteltyä tolkuttoman käsien tärinän. Onneksi keho kykenee huolehtimaan itse esimerkiksi hengittämisestä. Ja nälkä tulee shokissakin.

Shokki vie tunnon käsistä ja naamalta. Sitä huomaa vähän väliä vääntelehtivänsä peilin edessä ja tarkistavan että joo olihan mulla nenä. Tuossa se on kiinni vaikka ei tunnukkaan. Koko ajan on jano, ihan pohjaton jano. Tunnottomalla naamalla on helpompi hengittää suu vähän rauollaan ja sitten se suu kuivuu. Shokki tuntuu ylävatsassa kipuna ja alavatsassa onttona kuoppana. Ja se saa palelemaan ihan hillittömästi. Päälleen voisi vetää kaikki maailman vaatteet ja silti se palelu ei loppuisi.

Auton ajaminen shokissa on kamalaa. Lihasmuisti kyllä tietää missä mikäkin on ja miten kaikki toimii mutta se muu. Mikä on vasen, mikä oikea? Mihin piti mennä? Miten sinne mentiin? Kuulet mitä sulle sanotaan mutta se ei kuitenkaan rekisteröidy, mikään ajatus ei ota koppia. Luet moneen kertaan samaa asiaa mutta et ymmärrä mitä siinä sanotaan. Hengitä, hengitä, hengitä.

Shokissa itkeminen on kamalaa. Se laukaisee hyperventilaation ja paniikin, shokki-itku ei todellakaan ole mikään vapauttava ja puhdistava. Eikä se pirun itku lopu jos ne hanat avaa shokissa. Ja jos alkaa itkemään, ei pysty toimimaan. Nykyään en enää shokin aikana annakaan itseni itkeä. Sitten vasta kun mieli pystyy säätelemään määrää ilman että syntyy tulva. Sitten vasta kun ei ole enää shokissa.

Kun se päämäärätön toiminta alkaa, sitä alkaa suorittamaan. Niinkuin tekisi maailman tärkeintä asiaa. Niinkuin koko elämä olisi nyt riippuvainen siitä, mitä juuri suorittaa. Sitä tsemppaa niin kovasti monta tuntia että huomaa selän, niskan ja hartioiden olevan totaalisen jumissa. Koska sen kaiken tekemisen takana keskittyy niin kovasti siihen että pysyy kasassa eikä luhistu. Ja juuri siitä shokissa toimimisesta on kyse, tsemppaamisesta. Pään sisällä huutaa kannustusjoukko joka vakuuttaa että kyllä sä pystyt toimimaan, kyllä sä voit tehdä. Vaikka et välttämättä voisi ja pystyisi. Sen huomaa sitten jälkikäteen. Mutta kun ei vaan voi pysähtyä.

Elämä jatkuu vaikka se tavallaan pysähtyykin. Se autopilotti siinä hoitaa sen ihmeellisen heilumisen ja totaalisen tyhjäntoimittamisen (koska eihän sitä saa oikeasti aikaan mitään konkreettista tai järkevää shokkipäissään, anteeksi työyhteisö) mutta ei siinä ympärillä tavallaan mikään kuitenkaan lakkaa, vaikka samalla lakkaakin. Lapset pitää muistaa ruokkia ja itsekin samalla syödä. Onko puhtaita vaatteita? Mimmoiset aikataulut? Kenen pitäisi olla missä ja koska? Karuselli pyörii, pyörii ja pyörii. Ja toisaalta hyvä että pyörii. Mieli asettuu ja tasoittuu takaisin uomiinsa. Koska elämä jatkuu.

Paras lääke shokkiin on nukkuminen. Ja kaiken sen tsemppaamisen jälkeen monesti väsyttääkin aivan tolkuttomasti. Uni vahvistaa mieltä kohtaamaan itse asian. Shokki pitää tiukasti otteissaan niin kauan, kunnes se on varma että mieli on tarpeeksi vahva. Tärkeää on myös läsnäolo. Että ei tarvitse olla yksin, silloin mieli meinaa seikkailla ja laukata sellaista tahtia että tarvitaan joku joka pysäyttää. Pelkkä läsnäolo monesti auttaa. Ja ettei tarvitse nukahtaa yksin. Shokki pelkää läsnäoloa, mitä enemmän on yksin, sen tiukemmin shokki pitää kiinni.

Shokki tuntuu ihan kamalalta ja se on ollut viime kuukausina niin tuttu vieras että vähän jo väsyttää taas tervehtiä. Samalla se kuitenkin suojelee. Vaikka välillä tuntuukin että sinne alle musertuu. Vaikka se on tänä vuonna ollut tuttu vieras, se ei kuitenkaan ole jäänyt kerrallaan pitkäksi aikaa meille asumaan. Kolmas hokee että kaikki hyvin äiti. Niin, tavallaan kaikki on ihan hyvin mutta sitten ei kuitenkaan. Nyt shokki alkaa jälleen vaihtamaan osoitetta ja samalla se avaa oven toiselle tunteelle, surulle. Joka onkin hieman pidempiaikainen vieras. Se saapui meille tänään.

6 kommenttia:

Mitä sullon syrämmellä?