sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Oma maa

Mä olen hosunut somen täyteen kaikkialla (onneksi snäpit pysyy eetterissä vaan vuorokauden!) muualla meidän kasvatuslaatikoista ja viljelyksistä, joten kuormitetaan vaihteeksi blogia tämän tiimoilta. Ja oikeastaan nyt kun satokausi on parhaimmillaan, on aika kivakin vetää vähän tilinpäätöstä miten homma on sujunut. Alkutilanne täällä.

Tämä kuva jostain kuukauden takaa. Jaksoin tukea herneet tosi myöhään, ne oli oikeasti jo lähteneet kurottelemaan tuonne naapurilaatikon puolelle. Tällä hetkellä tilanne on se että sekä herne että naapurilaatikossa majaileva papu ovat kasvaneet niin paljon että tuota laatikoiden välissä olevaa kastelukannua ei näy. En vaan jaksa nyt kipittää paikalle ottamaan tuoreita kuvia.
Meillä siis kasvoi tänä vuonna parvekkeella tomaatteja ja kasvatuslaatikoissa salaattia, porkkanoita, punajuuria, taitepapua, herneitä ja pinaattia. Kaikkia on päästy jo syömään ja keräämään (paitsi tomaattia mutta ne nyt on hitaita ryökäleitä aina). Toistaiseksi satoa on ollut aika sopivasti. Salaatille tosin kävi vähän köpelösti. Kylvettiin sitä alunperin aivan liikaa ja sitä tuli reippaasti yli omien tarpeiden. Vaikka jaoin sitä lähipiirillekin niin siitä huolimatta osa sadosta alkoi mätänemään ja vastavuoroisesti osa kuivahti. Kitkin sitten loppupeleissä vähän aikaa sitten kaiken salaatin pois, koska suurinosa siitä oli syömäkelvotonta. Ehdittiin kyllä onneksi saada salaattisatoa lautasille asti muutama viikko todella paljon joten kovin suuria kyyneleitä ei tarvinnut vuodatella kun loput piti napata pois. Kylvin sitä uudestaan, saa nähdä lähteekö vielä itämään ja kasvamaan. Tällä kertaa laitoin reilusti yli puolet vähemmän joten jos satoa saadaan niin tällä kertaa kaiken pitäisi mennä mitä tuleekin. Pinaattia kylvin myös lisää, saa nähdä ehtiikö se kasvaa lautasille asti. Pinaatti on jostain syystä ollut vähän hidas kaveri meillä.

Ja tämä myös sieltä kuukauden takaa, salaattia sai juuri alkaa keräämään... Sitä on paljon tässäkin mutta tilanne räjähti tästä vielä entisestään ja salaattia vaan tuli ja tuli.
Viljely on ollut tosi kivaa ja tämä eka vuosihan on ollut lähinnä opettelua. Mitä kannattaa kylvää vierekkäin ja missä vaiheessa aurinko paistaa miltäkin suunnalta ja niin edespäin. Senverran kuitenkin oon hommasta innostunut että otin meille vielä yhden kasvatuslaatikon lisää kun naapuri muutti pois ja huuteli että kiinnostaisiko ketään heidän viljelyksensä. No todellakin kiinnosti! Sen laatikon myötä saatiin meille raparperi, purjosipuli, mangoldia, kehäkukkaa ja vielä lisää herneitä ja porkkanoita. Tämä kasvatuslaatikko tosin on hyvin erilaisella paikalla kuin ne meidän kaksi muuta laatikkoa ja onkin ollut aika jännä seurata miten erilaista kasvaminen on näiden laatikoiden välillä. Ja miten paljon se vaikuttaa onko tuulisella paikalla, minkä verran aurinko paistaa jne. Tokikaan en tiedä miten paljon eroa on esimerkiksi sillä, koska naapuri suoritti oman kylvönsä, mutta silti. Selvää eroa on huomattavissa ja paikkojen erilaisuus vaikuttaa. Kivaa, haasteita!

Omia porkkanoita ja punajuuria.
Meidän palsta, eli siis se missä on ne meidän alkuperäiset laatikot, on aika ihanteellisessa paikassa. Siinä on tosi lämmintä ja aurinko paistaa paikalle pitkään mutta tuulikin ottaa vähän ja tuo viilennystä. Se onkin toistaiseksi osoittautunut ainoaksi haasteeksi, herneiden tukeminen oli nimittäin tosi hankalaa juurikin tuulen takia. Nurin meinasivat mennä vaikka tuki miten. Vähän sinnepäin ne on vieläkin mutta tuottavat kuitenkin satoa, joka on se tärkein. Mutta muuten, itse paikka on ollut just mahtava tällaiselle wannabe-multasormelle. Ei liian haastava ja hankala. Satoa on kypsynyt vauhdilla vaikka keli on ollut tosi vaihteleva. Kaikki on kasvanut hyvin, jopa paremmin kuin odotettiin. On vältytty tuholaisilta täysin, kaikki mitä ollaan viljelty ollaan saatu kasvatettua ilman mitään torjunta-aineita. Ja koska ravinteina on käytetty pelkästään luomua, on oma sato oikeastaan niin luomua kuin voi luomu olla. Tänä vuonna on uskallettu käyttää syötäväksi myös punajuuren ja porkkanan naatteja juurikin siitä syystä että on täysi varmuus ja tieto siitä, mitä multaan on mennyt. Jätin myös tänä vuonna kaikki yrtit sisälle keittiöpuutarhaan ja kas kummaa, tomaatti on myös saanut olla partsilla täysin rauhassa tuholaisilta. Aiempina vuosinahan oon kesäksi nostanut keittiöyrtit partsille ja silloin on yrteissä käynyt aikamoinen kuhina. Joka on levinnyt myös tomaatteihin.

Taitepapua. Paljon!! Pavut alkoi yhtäkkiä kasvamaan ihan varkain ja  erään kerran näitä sitten roikkui valmiina poimittavaksi jotain miljardi.
Tuossa omalla pihalla oleva saatu kasvatuslaatikko on tosiaan pitkälti toisen kädenjälki ja mä nyt yritän tämän satokauden sitä ylläpitää. Ensi vuodeksi vedän kyllä sen lootan pitkälle uusiksi. Raparperi taitaa olla ainoa joka saa jäädä ja ehkä kehäkukka, juurikin tuholaisten takia. Tuossa pihalla niitä näkyy nimittäin pörräävän eri tavalla. Edellinen kasvattaja ei myöskään ole harventanut porkkanoita tai tukenut herneitä (huomatkaa miten uskottavasti viljelen (ehe ehe) tätä satoslangia), mutta koska näitä saadaan sieltä omalta alkuperäiseltä palstalta, ei se niin haittaa jos niistä ei satoa juurikaan tuosta tule. Mangoldi on mulle vähän vieraampi tuttu mutta katsotaan mitä siitä taikoisi.

Lisää papuja
Muutamia juttuja on tullut mietittyä jo ensi vuotta ajatellen. Voisi yrittää muistaa että salaattia ei kannata kylvää paljoa. Sitä nimittäin tulee ihan vähästäkin määrästä älyttömästi, niin paljon että meidän viisi suuta ei ehdi syömään. Lisäksi salaattia kannattaa kylvää pariakin eri lajiketta. Papuakin kannattaisi kylvää ehkä vähän vähemmän, tosin siitä tykätään meillä plus on kiva kun sitä on pakkasessa. Ahdistaa ostaa kaupasta talvella jotain Afrikasta lennätettyä papua. Eli sinänsä ihan sama vaikka sitä tulisikin paljon, sit säilötään. Lisäksi jos muistaisi myös sen että papu vie leveys-suunnassa tilaa paljon. Onneksi naapurissa sattui olemaan tällä kertaa porkkana, joka ei tykännyt huonoa vierustoverin isosta egosta.

Tämä parin viikon takaa. Papu tuossa oikealla alkaa pikkuhiljaa leveilemään mutta porkkana ei onneksi välitä.
Itsekasvatettu punajuuri on niin järkyttävän hyvänmakuista että sitä on pakko kyllä kasvattaa jatkossakin. Porkkana maistuu Kolmoselle joka vuosi joten sitäkin sitten tulemaan. Herneitä myös, mutta niitäkin ehkä riittäisi puolet vähemmän. Pinaattia myös pistetään ensi vuonna ja sitä voisi itseasiassa kylvää parikin riviä. Tuossa nopsasti mietiskelin että periaatteessa tilaa voisi ensi vuonna olla 4-6 uudelle syötävälle, riippuen vähän miten ja mitä kylvää. Härkäpapu kiinnosti jo tänä vuonna mutta saatiin laatikot niin myöhään että sitä ei ehtinyt kylvää. Yrtit haluan pitää tässä himassa lähellä ja mieluiten kylväisin siemenestä enkä ostaisi valmiita taimia. Mitään koulittavia en myöskään halua vaan ehdottomasti suorakylvöä (taas droppailen tätä ammattikieltä..). Mutta mitähän sitä lähtisi nyt sitten yrittämään? Ehdotuksia? Mansikkaa mietin mutta sitten kuitenkin meinasin että ei. Parista puskasta ei niin montaa marjaa tule ja tuolla on yhteisenä metsämansikoita ja tuntuu että ne riittää siihen maistelulle. Mansikkaa jos meinaa niin sitä pitäisi sitten olla paljon!

Omaa punajuurta menossa uuniin. Aivan hillitön väri!
Raparperi saatiin uuden viljelylaatikon mukana ja se olikin ainoa jota olin miettinyt jo keväällä että haluan ensi vuodeksi. Palsternakkaa haluaisin ehdottomasti kokeilla vaikka se kai vähän haasteellinen onkin. Ja valkosipulia! Mä en ole yhtään innostunut kukista vaan haluan ehdottomasti syötävää. Jos satokaudella kauppaan menee vähemmän rahaa niin nyt on saatu hilattua summaa vieläkin alemmas kun hyvä siivu syömisistä saadaan omasta maasta. Tämä touhu ei ole muuten yhtään vähentänyt sitä haavetta että asuttaisiin jonain päivänä maalla ja oltaisiin lähes omavaraisia.

Kun mä hurahdan niin hurahdan kunnolla. Kolmen viljelylaatikon ja yhden kasvastussäkin lisäksi ensi vuodeksi tulee ainakin yksi pieni viljelylaatikko lisää. Lisäksi mua huvittaisi kasvatella partsilla muutakin kuin tomaattia eli uumoilen että myös kasvatussäkkejä on ensi vuonna useampi. Tekisi mieli iskeä kasvatussäkkejä sinne palstallekin mutta en taida kehdata tukkia siellä kulkuväyliä vaan meidän jutuilla. Sinne kyllä saa halutessaan viedä omiakin mutta tosiaan pitää päästä esteettömästi liikkumaan. Ja tuohon omalle pihalle ei mahdu tuon yhden viljelylaatikon lisäksi enää muuta. Omalle partsille jos meinaa jotain muuta laittaa tomskujen lisäksi niin sitä ennen täytyy kyllä partsia miettiä vähän uusiksi, tällä hetkellä sinne ei kyllä mahdu mitään lisää. Mutta meidän partsi on tosi otollinen ja hyvin kasvihuonemainen eli ehdottomasti sitä kannattaa hyödyntää viljelyssä.

Yksi kivoimmista jutuista mistä tässä on päässyt nauttimaan kun on saatu viljellä juuri tuolla paikalla, on se että on päästy nauttimaan myös yhteisviljelyksistä. Omien kasvatuslaatikoiden lisäksi kun tuolla palstalla on muutama yhteinen marjapensas, kurpitsaa, omenapuita ja yrttejä. Meidän pakastin ei yksinkertaisesti mahduttaisi omien marjapensaiden satoa, mutta on kivaa että saadaan tuoretta punaviinimarjaa ja karviaisia esimerkiksi parin piirakan verran. Ja syksystä toivottavasti muutama hillo-omppu. Ja oon mä niitä kurpitsojakin katsellut vähän sillä silmällä...

Herneitä on saatu myös todella paljon.
Kivaa on ollut myös seurata elämän kiertokulkua tätä kautta. Miten pienestä siemenestä lähtee ensin itämään taimi, joka kasvaakasvaakasvaa ja yhtäkkiä räjähtää ja alkaa tuottamaan satoa. Eritysesti lapsille tämä on ollut jännä seurattava. Ja myönnetään, myös mulle. Oon senverran paljasjalkainen stadilainen että nämä hommat on jääneet mulle vieraammiksi. Mutta onneksi löysin sisäisen multasormeni tässä keski-iän kynnyksellä. On meinaan terapeuttista touhua! Tulipahan sitten tämäkin päivä nähtyä.

Ps. Jos joku haluaa taitepapua niin saa tulla hakemaan!

torstai 28. heinäkuuta 2016

Yksin lomalle

Mikä ihana kesä! Tulihan se kelienkin puolesta. Me saatiin onneksi makua lämmöstä jo Ruotsin puolella ollessa ja tuotiin sitten aurinko mukanamme. Ruotsissa sen sijaan alkoi sataa kaksi tuntia ennen meidän kotiinpaluuta.

On tehty ja oltu tekemättä mitään. Kuopsittu tiluksilla, syöty hyvin ja hyvää, uitu, ulkoiltu, luettu, löhötty, hikoiltu, urkattu ja nukuttu. Ikkunat on edelleen pesemättä, samaten vaatekaapit ja muut läpikäymättä. Eteisessä näkyy lojuvan talvikengät ja pakastin pitäisi sulattaa. Mutta ihan sama, ei ne tekemättä jääneet jutut mihinkään katoa! Ei ole vielä mikään kiire töihin, kouluun tai päiväkotiin. Harmi että aika juoksee ihan älytöntä vauhtia, kuten aina lomalla. Siipalla huljahti juuri vika lomaviikko käyntiin, mä saan Kaksikon kanssa lomailla vielä pari viikkoa ja Kolmosella on lähes ruhtinaalliset kolme viikkoa lomaa jäljellä. Ollaan oltu niin paljon hajallaan tänä kesänä, että kenenkään naama ei ole alkanut kyllästyttämään eikä täällä ole juurikaan muristu puolin ja toisin. Toka lomailee muualla tämän ja ensi viikon, Eka kotiutuu vihdoin huomenna. On muuten ollut ihan hitokseen pitkä heinäkuu kun kundi on ollut koko kuukauden poissa!

Ollaan kyllä pidetty paljon yhteyttä snäpin välityksellä joten ihan radiohiljaisuudessa ei olla oltu. Ja tässäpä muuten vinkki teinien vanhemmille! Ladatkaa itsellenne Snapchat! Siellä ne teinit on. Helppokäyttöinen ja ihan hauska. Ei ne nuoret välttämättä yhtään sen paremmin vastaa mutta meidän jannut saa kaikista varmimmin kiinni snäpillä.

Kun nyt tuossa aiemmin jo kirjoittelin pitkät pätkät perheen kanssa lomailusta ja reissaamisesta ja aika tahdilla oon muualla somessa postannut miten kivaa meillä on ollut, koska on oikeasti ollut kivaa, niin on pakko tuoda esiin näihin lomahommiin vähän toistakin näkökulmaa. Nimittäin mun on pakko myöntää että mä olen tosi iloinen siitä, että Kolmaskin alkaa kohta olla sen ikäinen että kehtaan alkaa taas reissaamaan ilman perhettäkin. Ennen häntä kävin silloin tällöin kaveri(e)n kanssa jossain pidennetyillä viikonlopuilla tai pienillä lomamatkoilla, mutta Kolmosen syntymän jälkeen ne matkat jäi. Väliaikaisesti kuitenkin, en missään vaiheessa oo haudannut haavetta siitä, että jonain päivänä mä pääsen lomailemaan myös ilman perhettä.

Tämähän on kanssa vähän tabu aihe perheskenessä. Koska jos olet lomalla niin tottahan nyt sitten olet lomalla perheen kanssa. En mäkään sitä sano että lapset olisi vaikka päiväkodissa sillä aikaa kun vanhemmat lomailee ja reissaa. Mutta en näe yhtään huonona vaihtoehtona sitä, että toinen vanhempi on välillä lasten kanssa lomalla ja toinen vanhempi lomailee omillaan. Ja toisella kertaa sitten toisinpäin. Ei ihminen perheellistyttyään välttämättä muutu yhtäkkiä viihtymään keskellä laumaa, jos on aiemmin viihtynyt itsekseen. Mä kyllä viihdyn laumassa ja olen hyvinkin sosiaalinen, mutta viihdyn omassa seurassani myös vallan mainiosti. Itseasiassa musta se, että oletko sosiaalinen vai et, ei edes mitenkään liity siihen että haluaisi välillä viettää aikaa ihan vaan itsensä kanssa. Huomaan kaipaavani sitä omaa seuraani tosi paljon, puhumattakaan kavereiden seurasta. Miksi ihmeessä se koko perheen kesken lomailu olisi aina vain se ainoa ja oikea tapa lomailla?

Se nyt vielä on jotenkuten sallittua, että isä lähtee lasten kanssa vaikka mökille ja äiti jää kotiin luuhaamaan. Äitihän voi tehdä kotona sitten vaikka jotain hyödyllistä. Siivota ja järkätä kaappeja tai jotain muuta, joka on hankalaa kun lapset on jaloissa. Mutta sitten hypitään jo jonnekkin paheksunnan syvään päähän, kun aletaan puhumaan siitä, että äiti lähtisi lomalle perheettä. Ihan yksin. Tai kavereiden kanssa. Jännästi se ei iseiltä ole ihan niin suuri synti. Yksi tuttu tuossa käväisi juuri fudiksen EM-kisoissa parin viikon ajan. Vaimon laskettu aika osui aika samaan ajankohtaan. Eipä paljon soraääniä kuulunut että tuossa kuviossa olisi jotain mätää. Äideille on ehkä sallittua joku pitkän viikonlopun tapainen. Mutta että käyttäisit kesälomia ja reissuaisit muuten kuin perheen kanssa?? Rikos! Saa kivittää.

Mä itseasiassa luulen että olisin todennäköisesti miljoonasti mukavampi lomailija, jos heti loman aluksi saisin aina sellaisen pienen oman loman. Saisin heittäytyä lomamoodille itsekseni tai kaveriseurassa. Voin myöntää ihan rehellisesti että mun parhaita lomamatkoja on olleet reissut, jotka oon tehnyt kaveriseurassa. Toki perheen kanssakin on ollut ihania ja ikimuistoisia lomia, mutta mä harvemmin rentoudun reissussa jos perhe on mukana. Ainakaan samalla tavalla kuin ilman perhettä. Hemmetin hyviä reissuja on olleet myös ne, jotka oon tehnyt ihan yksin. Mä haluaisin lomailla omalla tavallani ja omilla ehdoillani joskus. Mä haluaisin että on kivaa niinkuin mä sen määritän. Mieluiten vielä niin että saisi olla halutessaan tavoittamattomissa.

Rahahan on varmasti yksi määrittävä tekijä myös. Yksin matkustaminen ja majottuminen ei välttämättä ole kovin edullista puuhaa. Mutta entä jos ei muuten juurikaan käytä rahaa itseensä? Mä käyn tätä nykyä vain 1-2 kertaa vuodessa kampaajalla. En osta uusia vaatteita juuri koskaan. Meikkaan harvoin ja vähän. Käytän itseeni ihan minimaalisen vähän rahaa joten miksi en voisi sijoittaa sitten omaan lomailuun, joka on ihan järjetön satsaus mun mielenterveydelle ja henkiselle hyvinvoinnille?

Faktahan on että eihän loma ole lomaa lasten kanssa. Ainakaan pienten, alle kouluikäisten kanssa. Se tietynlainen arki ja rutiinit on aina päällä. Samalla tavalla kiukutellaan ja uhmataan ja temppuillaan. Ja ne on ne mistä mä kaipaan ja haluan sitä lomaa. Kaipaisin niistä lomaa välillä siellä työarjenkin keskellä. Onneksi nuo on juttuja jotka helpottuu lasten kasvun myötä. Mutta ainakin tämän pienimmän kohdalla sinne on vielä tosi pitkä aika.

Vaikka mä jatkuvasti jurrutan siitä että lapset kasvaa liian äkkiä ja en kerkiä säilöä kaikkea mieleen. Niin kyllä kuulkaa lomalla sitä miettii että ei malta odottaa sitä aikaa kun se loma on oikeasti lomaa omilla ehdoilla. Kun ei tarvitse miettiä lomia ja juttuja ensisijaisesti lapsia ajatellen. Voi reissata tai olla reissuamatta. Nukkua tai valvoa. Ihan mitä sitä nyt sitten itse lomalta kaipaa ja haluaa. Taidan aloittaa perheen lämppäämisen ajatuksentasolla jo sille, että ensi kesänä äiti lomailee myös ilman perhettä. Siten miten haluaa.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Lukuhaaste: Keskilännen keittiöt

19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi




Mä en oikein osaa määritellä mun unelmaduunia. Siitä oon kuitenkin täysin varma että se liittyy jotenkin ruokaan. Siksi tämä olikin tosi ilmeinen valinta haasteen kohdaksi, jossa piti lukea jotain omasta unelmaduunistaan.

Keskilännen keittiöissä pääosassa on ehdottomasti ruoka. Sitä on paljon ja tämmöistä ruokarakastajaa tämä kirja helli kyllä alusta loppuun. Toissijaisesti kirja kertoo huippukokki Evasta. Miten hänestä tuli se iso nimi alallaan, joka hän on. Eva itse ei juurikaan ole äänessä vaan Evan tarinaa seurataan hänen läheistensä ja ystäviensä kautta. Jokainen luku on tavallaan jokin selkeä ajanjakso Evan elämässä. Ajallisesti edetään hyvinkin kronologisesti, mutta välillä harpataan moniakin vuosia eteenpäin lukujen välillä. Ja itseasiassa jokainen luku oli kirjoitettu niin, että ne olisi voineet olla eri kirjailijan kynästä. Kun kertojahahmo vaihtui, vaihtui myös kerrontatyyli. Kirjailija sukeltaa todella uskottavasti jokaisen hahmon sielunmaailmaan. Mun lempparihahmo oli ehdottomasti Evan isä Lars ja musta olikin vähän harmillista että hän oli mukana niin pienen matkan.

Mutta takaisin kirjan päähenkilöön eli ruokaan. Kirja käsittelee ruokaa ja syömistä hyvinkin eri näkökulmista eri henkilöiden kautta. Tarina paikoin jopa vähän irvailee nykyajan -ton innostukselle. Miten kaiken pitäisi olla luomua ja lähiruokaa ja mahdollisimman eettistä ja superterveellistä. Toki kirja tuo esille senkin, miksi sillä on väliä mitä suuhusi laitat. Mutta tarinassa käsitellään nimenomaan makuja ja aistien synnyttämiä kokemuksia, ei niinkään sitä että ravinnon pitäisi olla aina vaan terveellistä. Tärkeintä on että ruoka on täynnä rakkautta ja sen jäljen jättää aina tekijä, ei sisällysluettelo ja ravintorikkaus. Ja tämä kirja kuvailee ruokaa niin seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisella intensiivisyydellä, että lukijakin voi maistaa mitä on tarjolla.

Tämäpä olikin verrattain tosi veikeä lukukokemus. Oikeastaan ihan helvetin kova. Lupsakka lomaluettava mutta samalla myös äärimmäisen hyvä tarina sekä mahtavasti kirjoitettu kertomus. Joskus sitä aina lukee kirjoja, joiden kirjoittajat osaavat suoltaa sen älynsä ja tilannetajunsa tekstiksi. Tämä oli just sellainen. Ehdottomasti yksi parhaita lukukokemuksia tänä vuonna. Humoristinen, lämmin, paikoin traaginen mutta suuhun jäi kaikenkaikkiaan oikein hyvä maku.

Kansi lupailee että tämä on vähän niinkuin Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (josta kirjoitin täällä) mutta kyllä mun mielestä Keskilännen keittiöt oli parempi. Kirjan loppu jätti kaipaamaan enemmän, ehkä jopa jatko-osaa. Saa nähdä.. Nyt mun on ehdottomasti pakko käydä googlaamassa onko Stradal kirjoittanut mitään muuta. Tykkäsin ehdottomasti tarinan lisäksi myös kirjailijan tyylistä, se nimittäin on hyvin omalaatuinen. Vaikea kuvailla, mutta lukiessa huomaa että nyt ollaan jonkun ihan uuden äärellä.

Kirjan kansi on suorastaan nerokas, näin kun kirjan lukeneena sitä tarkastelee. Siinä on yksinkertaisesti kaikki! Omaan hyllyyn tämä, kiitos!

Älä muuten lue tätä nälkäisenä!

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Neljätoista

Toka täyttää tänään neljätoista. Jeeeiiijj!!!!

Heti alkuun täytyy kertoa että Tokasta tulee selvästi vuosi vuodelta aina vaan huikeampi tyyppi. Hänellä on ihan mahtava persoonallisuus! Lisäksi tykkään ihan älyttömästi siitä, että poika panostaa laatuun, eikä määrään. Hän ei kumartele ketään, joka ei ole sen arvoinen. Hän on mielummin pienten piirien mies, kuin ison lauman keskipisteenä. Ja tämä juurikin siltä pohjalta, että hän haluaa ympärilleen aitoa ja kestävää. Lojaalia ja pysyvää. Hän ei kaipaa eikä halua ympärilleen epäaitoa hovia. Hän ei suostu esittämään miellyttääkseen tai saadakseen ystäviä. Hän tulee vilpittömästi halaamaan jos siltä tuntuu, ihan sama kuka näkee. Hän on rohkeasti sellainen kuin on, take it or leave it!

Toka on edelleen hyvin vahvasti henkilö, joka ei viihdy kotona pitkään yksin. Hän ei ole ikinä tykännyt olla liikoja itsekseen, vaan tykkää että kotona on ihmisiä. Uskon että varmana tulee vielä se hetki, kun hän kaipaa sitä omaakin tilaa. Hän ei ole se sosiaalisin tapaus mutta varmasti seurankipein. Mä olen itse hyvin pienestä pitäen tykännyt omasta tilasta ja rauhasta, joten mulla meni tosi pitkään hyväksyä se, että mulla onkin lapsi joka on ihan päinvastainen.

Itsekkäästi mun täytyy nyt tässä todeta että musta on ihanaa että mulla on myös yksi kesälapsi. Nuorin ja vanhinhan ovat syntyneet talvella, kuten myös minä. Ja Toka onkin selvästi kesän lapsi. Hän on ihan erilainen talvella, kuin sitten kesällä. Heinäkuu on selvästi hänen kuukautensa ja kesä hänen vuodenaikansa.

Toka on meidän perheessä se henkilö, jolla on vahva suhde jokaiseen perheenjäseneen. Kenelläkään muulla meistä ei ole vastaavaa. Hän on kaikille se tärkein. Hän on se, jonka jokainen haluaisi pelastaa uppoavasta veneestä. Olen ennenkin sanonut että hän on se liima, joka pitää meidät perheenä. Se vain korostuu vuosi vuodelta. Ja se on piirre, jota hän ei todennäköisesti itse edes huomaa tai tiedä omaavansa.

Mä unohdan jatkuvasti että mulla on kolme lasta. Ensimmäinen ja nuorin lapsi on jotenkin tosi selkeät. Ja ne heidän roolinsa on hyvin ilmeiset. Mutta se on nimenomaan tämä keskimmäinen lapsi, joka tekee meistä kolmilapsisen perheen. Hän on se perheen kolmas lapsi, ei mikään keskelle putoaja, vaan se, jonka rooli on hyvin omanlaisensa. Mä en muista ensimmäisen enkä viimeisen lapsen syntymää, mutta keskimmäisen muistan. Hyvin elävästi. Miten siitä voi olla jo neljätoista vuotta?

Toka harrastaa edelleen parkouria ja on siinä hyvin lahjakas. Urheilu ylipäätään saa pojan silmät kiiltämään aina. Nyt kesällä hän fillaroi paljon ja kotiutuu aina iloisena. Älyttömän hikisenä mutta täysin stressittömänä ja iloisena. Hän onneksi vielä lähtee mun kanssa esimerkiksi lenkille tai uimaan. Siinä tuulettuu molemmilla pää ja kumpikin saa purettua pahimpia höyryjä. Toivottavasti liikunta tulee pysymään aina osana hänen elämäänsä, koska se on selvästi juttu joka auttaa jaksamaan.

Kaikista lapsista nimenomaan Toka on se mun kuva. Hän muistuttaa lapsista mua eniten. Joskus se tuntuu tosi pelottavalta ja joskus ihan parhaalta. Koska me ymmärretään toisiamme täysin. Toka osaa lukea mua täydellisesti ja hän omaa (ainakin joskus) aivan täydellisen tilannetajun. Toki hän on lapsista myös se joka saa mut kaikista varmimmin raivostumaan. Hänestä on selkeästi vähiten tekstiä blogissa, jos siis verrataan veljeksiä keskenään. Kyse ei olisi siitä että hänestä ei olisi mitään sanottavaa tai että hän hautautuisi taustalle. Vaan yksinkertaisesti siitä, että hänen kanssaan koetaan niin paljon juttuja jotka haluan pitää ulkopuolella blogista ja säilöä ne vaan omaan mieleen ja sydämeen. Hän ei välttämättä ole se puheliain tyyppi, mutta hän on ehdottomasti se tyyppi, jonka kanssa on ehdottoman mukavaa olla ihan hiljaa vaan.

Tässä vuoden sisällä on tapahtunut jotain. Kasvua varmasti joo, mutta jotain muutakin. Toka oli tuossa aiemmin monta vuotta se perheen jurottaja, mutta nyt hänestä on kuoriutunut onnellinen, hymyilevä, hyväntuulinen, lojaali, entistä sosiaalisempi maailmanparantaja. Hän on todella valveutunut ja tarkka. Sekä ympäröivän maailman että oman yksityisyytensä suhteen.

Toka on käynyt muutaman vuoden hampaiden oikomishoidossa ja tällä hetkellä tilanne on se, että hampaat ovat aivan täydelliset. Hammaslääkäriä lainaten, jopa vähän paremmat kuin täydelliset. Niskavedosta on pystytty luopumaan kokonaan ja käsittääkseni silikonisen purennanohjaimenkin kanssa mennään jo ihan loppusuoralla. Ja kovimman työn on tehnyt Toka itse. Vaikka takapakkeja on tullut ja motivaatio ollut välillä hukassa, on lopputulos kuitenkin vain ja ainostaan Tokan itsensä ansiota.

Tokalla on edelleen Kolmosen kanssa hyvin vahva suhde. Kolmas onkin aina ehdottomasti nimenomaan Tokan kulta ja isoveljen rooli sopii Tokalle täydellisesti. Hän on ehdottomasti paras isoveli, by far. Olen niin älyttömän onnellinen että Toka sai kokea pikkuveljen roolin lisäksi myös isonveljen roolin. Kukaan muu ei sopisi tuohon väliin paremmin kuin hän. Kadehdin monesti Tokan ja Kolmosen suhdetta. Toivon, että se säilyisi yhtä tiiviinä aina. Ja miksei säilyisi?

Synttärilahjaksi Toka sai tänä vuonna langattoman kaiuttimen. Minä en niistä mitään tajua, mutta käytin lapsen Verkkokaupassa ja maksoin. Kovasti tuntui olevan mieluinen lahja. Edessä oleva yö on muuten Tokan vika yö omassa kodissa pitkään aikaan. Seuraavan kerran kun hän kotiutuu, onkin koulujen alkuun enää vain muutama päivä...

Hyvää syntymäpäivää Keskari! Oot mun ehdoton suosikki!! Hyvä tuli ku ite tein!

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Hyvät halpamatkalaiset

Mä olen ihan jokaisen oman sometuuttini tunkenut täyteen viime päivinä sitä, miten haluttaisiin lähteä äkkilähdöllä jonnekin päin reissaamaan. Minä, Siippa, Toka ja Kolmas. Oltaisiin kerrankin se standardikokoinen perhe, kaksi aikuista ja kaksi lasta.

Toki me on hahmotettu että tämä loma-aika on hankala. Varsinkin nyt kun nämä oman kotomaan kelit on olleet mitä on. Ja kun kaikki muutkin on lomalla. Kaikista isoin haaste meillä on tässä kuitenkin se, että ensi viikko on ainoa vaihtoehto matkustamiselle. Maanantaista sunnuntaihin välillä, muu ei nyt käy. Seuraavalla viikolla Tokan pitäisi olla jo Isilässä loman vietossa. Uskon että päivä tai pari saataisiin joustoa jos sille olisi tarve, mutta tottakai lähtökohtaisesti yritetään pitää kiinni sovitusta. Lomat ja reissut ne on siellä toisessakin päässä. Mutta arvatkaa miten paljon esim. Kreikkaan löytyisi ihan älyttömän hyviä äkkilähtöjä juurikin ei nyt tällä alkavalla, vaan seuraavalla viikolla. Vaikka saataisiinkin Isilän päästä pari päivää joustoa, niin tuskin kuitenkaan koko viikkoa? (Mun on muuten tehnyt jo monta vuotta mieli kirjoittaa näistä eroperheiden lomien hankaluuksista, mutta koska olen tehnyt periaatepäätöksen että en kirjoita mitään Isilään liittyvää niin en postaa aiheesta. Mutta kaikki hankaluudet, mitä koskaan olette kuulleet liittyvän eroperheiden lomiin pitää paikkaansa. Kertaa miljoona. Löytyisiköhän jostain joku Anonyymit Ex-vaimot, jossa voisi purnata näistä ihan luvan kanssa)

Internetsihän on oikeasti ihan todella käypä leikkipaikka. Mutta näissä reissuhommissa se tuntuu monesti kyllä enempi solmuttavan kuin selvittävän. Kyllä kuulkaa on ikävä niitä aikoja kun sitä vain marssi lentokentälle matkalaukun kanssa, johon oli summittaisesti pakattu vähän kaikkea, ja ilmoitti että äkkilähtö ihan mihin vaan, kiitos. Nyt saa surffata samaan aikaan ebookersit, tripadvisorit, finnmatkat ja kytkeä kaikki mahdolliset äkkilähtövahdit huutamaan ja silti ei meinaa onnistua. Mä kaipaan joskus sellaista yksinkertaista tapaa. Tai edes vähän yksinkertaisempaa.

Mulla ei itseasiassa mitään varsinaista matkakuumetta edes ole. Siis sellaista, että pois Suomesta. Mutta haluaisin saada vähän kesää tässä lomallakin. Kelien puolesta. Eikä se kelikään nyt oikeastaan ainoa syy ole, olisi kiva katella vähän aikaa muitakin kuin kotiseiniä. Me on oltu kotona tänä vuonna jotenkin ihan älyttömän paljon.

Mä olin perjantaina jo viittä vaille nappaamassa meille matkan Turkkiin. Mutta sitten kuitenkin epäröin, moni meidän kavereista on siellä matkustanut ongelmitta viime kuukausina mutta mua kuitenkin vähän arveluttaa. Ja seuraavana yönä sitten alkoikin se vallankaappausyritys ja tuli ulkoministeriöltä kehoitus välttää kaikkea turhaa matkustamista Turkkiin. Että onneksi ei otettu.

Riikankin reissu meillä oli jo tähtäimessä. Mutta sitten Kolmas heitti liinat kiinni ja ilmoitti että ei aio tulla lentokoneeseen. Tokikaan kolmevuotias ei ymmärrä kokonaisuutta ja touhu tuntui ekaksi vaan vitsiltä jota hän heitti. Mutta kun juteltiin että ei kun ihan tosissaan mentäisiin lentokoneella niin Kolmas ilmoitti pelkäävänsä oikeasti, eikä saatu sitä pelkoa parissa päivässä puhuttua pois. Kolmas on hurjan ehdoton persoona ja tarvitsee monesti aikaa. Jota tässä nyt ei ole hänelle antaa. Eli koko lentäminen alkoi tuntumaan vaihtoehdolta, joka ei nyt vaan tunnu hyvältä. En halua huudattaa lasta mennen tullen, joka pelkää jo valmiiksi. Enkä usko yhtään ainakaan tämän lapsen kohdalla siihen että hypätään vaan suoraan sinne "syvään päätyyn", että kyllä se pelko siitä katoaa kun vaan mennään. Tuota on nimittäin kokeiltu vähän toisentyyppisissä tilanteissa ja voin kertoa että ei toimi hänellä. Ihan kaikkeen ei aina viitsisi totuttaa väkipakolla. Meillä on kyllä tuossa muutaman kuukauden päästä tulossa reissu, johon mennään vaikka Kolmas miten pistäisi hanttiin. Mutta siihen häntä ehditään valmistella, meillä on paremmin aikaa käsitellä sitä pelkoa kuin nyt. Ja voidaan vaikka käydä lentokentällä katselemassa etukäteen lentokoneita. Lukea satuja, katsoa videoita, jutella kavereiden kanssa. Ajallisesti homma voidaan kohdata ihan toisella tapaa kuin nyt.

Oltiin ajateltu Riikaa myös sillä silmällä että siellä on Jurmala ja vesipuistoja ja vaikka mitä vesiaktiviteetteja. Kun lapsilla on kymmenen vuoden ikäero, niin on vähän haasteellista löytää kaikille jotain tekemistä. Vesi on paikka, jossa me kaikki viihdytään ja jossa kaikilla on kivaa. No arvatkaapa kellä alkaa kuukautiset tässä juurikin näillä näppäimillä. Että se siitä pulikoimisesta vaihtoehtona sitten.

Pärnuakin katseltiin, mutta sinnehän pitäisi osa matkasta ajaa. Ja kun mä olen ainoa perheen ajokortillinen niin hieman epäröin noita ajamisia. Jos jostain syystä en pystykään ratin taakse niin siellähän sitten jurotetaan jumissa.

Budapest, Berliini, Edinburgh, Gardajärvi, Rodos, Dubrovnik, Kööpenhamina. Siinä nyt muutama mitä pyöriteltiin ja yritettiin saada onnistumaan. Mutta aina töksähti joku. Äkkilähdöt on oikeasti tosi jees mutta viisastuttiin tästä nyt senverran, että jatkossa pitää olla vähintään kahden viikon haarukka käytettävissä, jos meinaa oikeasti saada tällä kokoonpanolla ja meidän vaatimuksilla onnistumaan.

Niinpä me nyt sitten päädyttiin taas tuttuun Tukholmaan. Ollaan siellä useampi päivä. Meistä jokainen tykkää siitä kaupungista joten sinänsä ollaan tyytyväisiä mutta me oltiin siellä vasta äsken. Mutta mitä sitten. Nythän voidaan tehdä tällä kertaa kaikkea mikä jäi viimeiksi tekemättä. Ja päästään kuitenkin vähän tästä himasta liikkeelle. Tuntuu nimittäin että sairastamisen jälkeen jäi vähän sellainen nyhväämisvaihde päälle. Mikä ei tietty sekään nyt välttämättä huono homma ole, lomallahan tässä ollaan. Mutta kuitenkin tuntuu että olisi kiva vähän aktivoitua eikä vaan lahnotella. Nyt sitten ei muuta kuin kissoille hoitajaa hankkimaan!
Koht mennään!
Ps. Olipa muuten kivaa, kun Eka oli pari päivää kotona. Oli vaan tosi outoa huomata miten älyttömästi koko dynamiikka himassa muuttui, kun perheessä on yksi pää enemmän. En muista että esimerkiksi vuosi sitten Ekan ollessa riparilla olisi ollut vastaavaa. Lapset on ihan erilaisia, riippuen ketä on paikalla. Varsinkin nuo teinit. Keskenään niillä on ihmeellinen kukkoilu ja kisailu jatkuvasti, jos vain jompi kumpi on poissa niin touhu on ihan toisenlaista. Hassua. Kai se tuosta asettuu kun kasvavat.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Mikä sää?? Mikä kesä???

Noniin, jokohan taudit olisi suurinpiirtein tauteiltu. Meidän lapsivapaat meni tosiaan nyt enempi vähempi sairastaessa. Tauti oli tosi ankea ja eritoten mut se veti pariksi päiväksi täysin petiin. Siippa tokeni puolessa vuorokaudessa, kuten myös Toka ja Kolmas silloin kun sairastivat. Mä sitten sairastin koko miesväenkin taudit, olo ei ole vieläkään ihan täysin normaali. Parina aamuna oon ollu jo ihan muina taudintaltuttajina että jes, nyt tänne kaikki maailman aamupalat ja kahvit ja suunnitellut lenkkejä ja ties mitä menoja. Mutta sitten muutaman lusikallisen jälkeen on joutunut luovuttamaan ja toteamaan että komento takas. Koska tämä loppuu??

Ihan perseestä (pun intended) kun ruoasta ei pysty yhtään nauttimaan. Pakko on tietty syödä mutta nälkä puuttuu sekä se hyvä olo, joka syömisestä tulee. Nythän olisi vielä kaikki mahdolliset satokaudet syötävänä. Me ja eritoten mä ollaan oltu melko terveinä tämä vuosi mutta nyt kyllä nurisen ihan aiheesta, tämä on kohtuutonta!!!

Oksennustaudit on siitäkin kurjia omalla kohdalla, että mulla on silloin tapana pyörtyä kun kroppa on mennyt taudin aikana riittävästi shokkiin. Niin tälläkin kertaa. Sillä seurauksella että toisella ohimolla on komea patti, kumpikin polvi on mustelmilla ja hartia mäsänä. Onneksi nyt tällä kertaa taju meni kun olin istuallani, erään kerran pyörryin seisaaltani ja siinä tulikin sitten jo vähän hevimpää vammaa. Mutta, näppärä on siinä oksennellessa miettiä että onko tämä nyt tautia vai aivotärähdystä. Ehkä tämä riittää näistä yksityiskohdista. Voiton puolella toivon mukaan jo ollaan.

Vaikka meidän aktiviteetit lapsivapaalla nyt kutistui tosi minimiin (ellei kimpassa pötköttelyä kylppärin lattialla lasketa sellaiseksi), niin jotain pientä toteutettiin. Siippa bongasi jokunen aika sitten että Youtubesta löytyy äänentoistollisesti suht hyvälaatuinen tallenne taannoisesta Queenin Tallinnan keikasta, jossa mekin siis oltiin. Se on kuvattu vähän eri puolelta kuin mistä me se katseltiin, joten ajateltiin etukäteen että ihmetellään keikka ja tyhjennetään samalla baarikaappia. Se kun on melkoisen täynnä edelleen meidän kummankin 35v juhlien jäljiltä, kiitos ystävien jotka sen täytti. No baarikaappi nyt pysyi kiinni kun yllätys yllätys, ei oikein maistunut Gambina tai mikään muukaan kaappiin ilmestynyt. Siippa kyllä hurjasteli ja joi yhden kaljan. Mutta keikka katseltiin, mä tosin taisin välillä vähän torkahtaa.

Arvatkaa mitä!! Mun Eka tulee viikonlopuksi kotiin. Puolet kesätyöpestistä on taputeltu ja tyyppi saadaan pariksi päiväksi kotoilemaan. Veikkaan että hirveästi ei jannusta irti mitään saada ja varmaan se hautautuu omaan huoneeseen koko ajaksi mutta silti, onpahan kotona. Mulla on aina ollut tosi ristiriitaiset fiilikset noista nuorten kesätöistä. Johtuen ihan siis noista omista nuoristani. Sekä Eka että Toka on kumpikin kesäisin selvästi loman ja levon tarpeessa ja mä olenkin siksi priorisoinut kesän lepäämiselle. Ja ehdasti lomailulle heidän kohdallaan. Ei ole ollut pakko mennä töihin. Okei, ehkä tuommoinen Ekan ikäinen on jo kesätöihin valmis, varsinkin kun aloite koko touhuun tuli nuorelta itseltään. Mutta mun on pakko myöntää että en ole koskaan osannut arvostaa kovin korkealle näitä minä olen ollut kesätöissä jo 13-vuotiaasta tyyppisiä heittoja. Tai ainakaan en osaa niitä pitää kovinkaan ihmeellisinä meriitteinä nyt kun vertaan nimenomaan noihin omiin nuoriini. Jotka onneksi ovat olleet siinä asemassa että ovat saaneet levätä ja lomailla, eikä ole ollut pakko mennä töihin.

Lomaa on vielä siis semmoiset kolme ja puoli viikkoa jäljellä. Toka on vielä ensi viikon ilonamme, sitten me ollaan viikko kolmisin Siipan ja Kolmosen kanssa ja sitten tulee Eka kotiin. Ensi viikoksi olisi toiveissa joku äkkilähtö jonnekin mutta voi jumaleissön mitä säätöä tämä nyt taas on. Aikahaarukka kun on melko rajallinen ja budjetti se vasta tiukkarajainen onkin. Tai itseasiassa mun mielestä meillä on aika löysä budjetti, mutta sanotaanko näin että yritetään pitää joku järki siinä mitä suostutaan maksamaan. Tällä hetkellä ei löydy kuin aivan poskettoman hintaisia reissuja. Siippa on yleensä hemmetin hyvä näissä reissukuvioissa joten taidan suosiolla delegoida sille etsimisen ja itse sitten vaan työntää kesälomarahat matkakustannuksiin. Ekankin kanssa olisi kiva tehdä joku pieni reissu mutta tyypillä on se Assemblynsä siinä ja varmaan ties mitä jo sovittuna. Se kun todennäköisesti yrittää elää kuukauden poissaolonsa siinä vikalla lomaviikollaan.

Tänään ajateltiin katsella Independence Day. Se -96 versio siis. Ja viikonlopuna käypästä teatterissa katsomassa se uusi, nämä kelit kun nyt on mallia lokakuu. Mä harvemmin jaksan näistä lomajutuista stressata mutta nyt rupee oikeasti tää kökön kelin kesä jo vähän kiristämään. Ei tarvitse olla hellettä mutta jos edes poutaa?

Nyt meen vielä selailee noita reissuja ja itkemään snäppiin.


torstai 14. heinäkuuta 2016

Lukuhaaste: Tappajahai

28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja


Siippa omistaa kirjoja ehkä yhdellä kädellä laskettavan määrän. Ja niistä jokainen on luettu ihan hiirenkorville. Hän kyllä lukee jatkuvasti jotakin kirjaa, mutta omistaa niitä tosiaan todella vähän. Laiskuutta vai laatuun satsausta? Alkuvuodesta, kun selailin lukuhaasteen eri kohtia ja bongasin tämän kakskasin, pyysin sitä miettimään mulle jonkun kirjan, joka on yksi sen omistamista lemppareista. Ja aika pian se kiikuttikin mun käteen Tappajahain. Lukeminen kuitenkin venyi tänne kesään asti, mutta oikeastaan nyt olikin hyvä hetki lukea se. Katsottiin tämä nimittäin leffana jokunen aika sitten Kaksikon kanssa. Mä en oikeasti edes tiennyt että leffa on tehty kirjan pohjalta!

Tuo painos jonka mä luin, on painettu vuonna -76. Se tuoksuu niin vanhalle kirjalle kuin vaan voi. Fonttia ja paperia myöten tuntee että se on vanha. Ja kun aloin lukemaan, aika pian huomasi että se on ollut omistajallaankin melko kauan. Yhdeltä sivulta löytyi nimittäin hampaanjälkiä ja toista taas oli poltettu sytkärillä reunoista.

Suomennos vasta 70-lukulaista olikin! Suosikkini oli "he piehtaroivat hätäisesti ja kiihkeästi kylmällä hiekalla". Hahaa, ei kukaan sano piehtaroi enää. Ihan rehellisesti sanottuna repeilin vähän väliä tekstille enkä voinut oikein ottaa kirjaa vakavasti, koska teksti oli niin kömpelöä. Eikä se valitettavasti johtunut pelkästään vuosikymmenestä, koska hyvin kirjoitettu kirjahan on ajaton.

Mä olen nähnyt Tappajahain elokuvana kymmeniä kertoja. Olen justiinsa sitä sukupolvea joka kasvoi näitä katsoen. Hyvin on ajat muuttuneet, mun reilu 15-vuotias ja vajaa 14-vuotias sai katsoa tämän tosiaan vasta tovi sitten. Aikuisten kanssa. Itsehän olin nähnyt tämän samanikäisenä jo vuosia aiemmin useita kertoja. Ja tietenkin katsonut sen yksin.

Jokatapauksessa, mulla on elokuvan vuoksi hyvin vahva visio Tappajahaista. En usko että olisin tätä kirjaa lukenut ikinä, ellei sitä olisi mulle käteen isketty. Juurikin siksi että olen kasvanut elokuvan parissa. Vaikea sanoa muodostiko mielikuvitus minkäänlaista kokonaisuutta luetun tekstin pohjalta, vai pyörikö elokuva vaan niin vahvana mielessä. Tätä oli tosi vaikea lukea ilman, että samalla mietti elokuvaa. Tappajahain tunnari soi ainakin päässä koko ajan lukiessa.

Vaikka elokuvaa ja kirjaa ei ikinä saisi verrata keskenään, en vaan voi välttyä siltä nyt. En voinut välttyä siltä lukiessakaan joten on vähän hankala kirjoittaa kirjarapsaakaan ilman, että sortuu vähän rinnakkain asetteluun. Idea kirjassahan on hyvin pitkälti sama kuin leffassakin. On hai, joka syö ihmisiä ja sitä yritetään ottaa kiinni. Elokuvahan pohjautui oikeastaan vain tuohon. Kirjassa sen sijaan on rutkasti henkilöhahmoja, joita ei elokuvassa ollut. Esimerkiksi Brodylla olikin kolme lasta, joka meinasi heti kättelyssä hämmentää mua tosi paljon. Miksi se yksi lapsi oli tiputettu elokuvassa pois? Lisäksi kirjassa oli koukeroita ja juonenkäänteitä, sekä hahmojen välisiä suhteita, joita ei elokuvassa nähty. Ja osittain näiden vuoksi kirja on rutkasti elokuvaa sekavampi. Sekavuus menee osittain myös huonosti kirjoitetun kokonaisuuden piikkiin. Leffaan tarinaa oli onneksi riisuttu juuri sopivasti.

Koska leffa pyöri nonstoppina silmissä, tuntui Tappajahain lukeminen jopa vähän tylsältä. Vaikka tarina oli elokuvaa paljon leveämpi, musta tuntuu kuitenkin etten saanut kirjasta mitään uutta irti. Ehkä tämä vaan on elokuvana niin lapsuuden klassikoita, että kirja ei voi ajaa ohi. Tällä kertaa elokuva oli rutkasti kirjaa parempi.

Lukuhaaste täällä

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Niinpä tietysti

Mun äiti vie perinteisesti Kolmikon joka kesä mökille. Isotkin on vielä sinne halunneet vapaaehtoisesti, eli on sitten aina rukattu aikikset niin että pääsevät. Milloin teinit on siellä mummun kanssa kaksin ja milloin tosiaan ovat siellä kaikki kolme.

Tänään mökkireissulle starttasi Toka ja Kolmas. Eka on siellä kesätöissään eli ei myöskään ole kotona. Meillä on siis kolme päivää aikuisten lomaa käytettävissä, ennenkuin lapsia kotiutuu ripotellen.


Kolme kokonaista yötä kun saa nukkua keskeytyksettä!! Mitä kaikkea tässä tekisikään? Vetäiskö kännit, vaikka keskellä päivää? Vai harrastaisiko kerrankin seksiä ilman että täytyy kellottaa ketkä kaikki on vielä hereillä tai missä kukakin sijaitsee? Vai tekisikö ihan mitä huvittaa, silloin kun huvittaa? Oli se nukkumista, syömistä, liikkaa, lukemista, ihan mitä vaan.

Koko mökkireissu uhkasi aluksi peruuntua koska Kolmas kehitti itselleen jonkun oksennustaudin. Mutta oltuaan vuorokauden oireitta, uskallettiin päästää nuorimmaiset mökkeilemään. Kuka arvaa mitä sitten tapahtui, kun vanhemmat jäivät kaksin?


Aivan. Nekin alkaa oksentamaan.

Eli eka mä olin et....



Mut sit lopulta mä olinki et....


Kiitos Mr. Murphy 11.7-14.7.2016. Naurattais jos ei ois niin saatanan huono olo.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukuhaaste: Aika suuri hämäys

17. Kirjassa juhlitaan


Lueskelin tuossa muutaman kirjan lukuhaasteen ulkopuolelta. Kovasti hypetetyt Mustosen Ruokarouva, Williamsin Stoner ja Westmanin Syliin on nyt luettu. Melkein luin Williamsilta myös Butcher's Crossingin, mutta tuntui että toinen Williams melkein heti perään on liikaa. Eikä mua napannut justiinsa mikään länkkärihenkinen. Williamsia kyllä kannattaa lukea, Stoner on todellakin unohdettu klassikko!

Mä olen itseasiassa lukenut tänä vuonna varmaan enempi kirjoja, jotka ei ole päätyneet lukuhaasteeseen, kuin haastekirjoja. Nyt on vaan ollut niin paljon kaikkea mitä on halunnut lukea. Ja kaikkea ei tähän saa ympättyä ja oikeastaan hyväkin niin. Mutta nyt väliin vähän lukuhaastettakin. Halusin ehdottomasti tämän mukaan lukuhaasteeseen, koska.... no lukekaa itse miksi, tuosta alta se selviää.

Aika suuri hämäys ei ole mikään varsinainen bilekirja. On siinä bileitäkin ja muita kekkereitä ja kokkareita, mutta mitään yksittäisesti korostettuja juhlia tässä ei ole. Sensijaan monta pientä juhlantynkää eri vuosikymmeniltä ja siksi tämä nyt on kirja, jossa juhlitaan.

Kirjassa ei ole varsinaisesti yhtä tai kahta päähenkilöä. Vaan iso lauma henkilöhahmoja, osa näkyvämpänä ja osa enemmän statistina. Lähes jokaista hahmoa kuitenkin avataan, edes kappaleen verran. Ja juuri se on tämän kirjan juju. Egan kuljettaa tarinaansa näiden kappaleiden kautta mikroskooppisiin osiin ja tavallaan tarinan sisälle muodostuu tarina. En välttämättä lumoutunut niinkään itse juonesta, vaan nimenomaan tyylistä jolla juoni kerrottiin.

Näissä mikrotarinoissa, erillisissä kappaleissa luvun sisällä, käydään läpi hahmon kannalta jokin merkittävä elämäntapahtuma. Osa näistä tapahtumista on mikroskooppisia, suoranaisia silmänräpäyksiä. Ja osa taas maanjäristykseen verrattavissa. Tämä saa lukijan mielikuvituksen valloilleen ihan uudella tavalla. Välillä kun kyseessä on kokonaisuuden kannalta niin pienen pieni sivuhahmo, että tarina saa aivan uusia sävyjä, kun näitä sivuhahmojakin avataan isommaksi.

Tarina hyppii San Fransiscosta Mombasaan, New Yorkista aavikolle. hahmosta toiseen, vuosikymmeneltä toiselle. Lukiessa on välillä vähän sekava olo ja lukijan täytyy huolehtia itse, että kirja pitää otteessaan. Tarina kun ei kaiken aikaa sitä tee. Kaikki kyllä pysyy suht yhtenäisenä mutta kokonaisuus ei solju kaiken aikaa.

Vaikka kirjan juoni on välillä vähän löyhä, tarinankerronta on kuitenkin hyvin nerokas ja poikkeuksellisen omalaatuinen. Silkkaa kultaa! Mun teki monta kertaa mieli jättää tämä kirja kesken mutta kerrontatapa piti otteessaan. Joskin tämä tapa myös venyttää kirjan pitkäksi. Hahmot eivät luo tämän kirjan taikaa vaan Egan itse. Tarina on itseasiassa paikoin vähän groteski, ei kuitenkaan täysin kuvottavalla tavalla. Tulee vähän mieleen Irvine Welsh.

Esimerkki mind map-luvusta.
Yhden luvun Egan on kirjoittanut täysin poikkeuksellisella tavalla. Yhden lapsihahmon luku on koottu eräänlaiseksi mind mapiksi, se esitetään lukijalle taulukkomaisena. Tuota lukua oli aluksi vähän vaikea lukea, mutta kun siihen tottui, ei voinut lopettaa ihmettelemistä miten nerokas tapa se olikaan. Mind map toi lukemiseen vähän erilaista kerroksellisuutta. Ja tuota lukua lukiessa tuli olo että tekisi mieli itsekin piirtää kirjan hahmoista mind map ja seurata mitä kautta he olivatkaan yhteydessä toisiinsa.

Vaikka tykkäsin tästä kokonaisuutena, en oikein missään vaiheessa hahmottanut että onko tämä kirja lintu vai kala. En aina ymmärtänyt miksi kirjailija vei tarinaa siihen suuntaan kuin vei. Jäi tämä kuitenkin plussan puolelle. Eli jos haluat lukea vähän erikoisemmalla tavalla kootun kirjan, eikä tarinalla ole niin väliä, niin tässä olisi vahva ehdokas.

Lukuhaaste täällä

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Mysteerinäytös 7.7.2016

Käytiin teinien kanssa viime viikolla leffassa katsomassa Suuri puhallus 2 (törkeän hyvä, paljon parempi kuin 1) ja bongattiin samalla että tällä viikolla olisi taas näytännössä Mysteerileffa. Mehän käytiin tammikuussa edellisen kerran, jolloin mysteerileffana oli Carol. Jota tuskin olisi tullut käytyä omatoimisesti katsomassa, mutta joka oli todella vaikuttava.

Tämä on aina yhtä kutkuttava vaihe, kun vielä odotellaan saliin pääsyä eikä ole yhtään tietoa mitä nähdään.
Jos joku nyt ei tiedä Mysteerileffan konseptia, niin aina silloin tällöin Finnkino järkkää teattereissaan mysteerinäytöksiä, jonka leffaa ei etukäteen paljasteta. Samaan kellonaikaan, sama leffa, eri puolella Suomea. Ja aina sellainen leffa, joka ei ole ollut vielä ensi-illassa. Meidän perhe on aivan ihastunut tähän konseptiin, joten nappasin mulle ja Tokalle liput heti kun hokasin että nyt olisi tätä taas tarjolla.

Tämänkertainen mysteerileffa oli viikon päästä ensi-iltansa saava Tarzanin legenda. Joka oli todella, todella positiivinen yllätys! Toka arvasi jo ekoilla sekunneilla mikä leffa oli kyseessä, ihanaa että mun lapset on myös niin leffoihin hurahtaneita että tsekkailevat etukäteen trailereita ja ovat kartalla sen suhteen, mitä leffoja on tulossa. Mä en olisi itse arvannut ekojen minuuttien perusteella mikä leffa on kyseessä. Alku nimittäin ei viitannut millään lailla Tarzaniin. Tällä kertaa maltoin etukäteen olla tutkimatta liikaa, mikä leffa saattaisi mysteerinäytöksenä olla, joten elokuva oli mulle yllätys.

Hyvin selkeässä pääosassa tässä elokuvassa oli Alexander Skarsgårdin vatsalihakset. No, leikki sikseen. Tykättiin tästä ihan vilpittömän oikeasti ja aidosti! Kun kuulin aikanaan että taas tulee uusi elokuva Tarzanista, niin kuvittelin että jälleen kerran yksi uudelleenfilmatisointi ja versio. Että voihan plääh. Mutta kuulkaas tämä oli ihan eri juttu kuin aiemmat Tarzanit. Tämä nimittäin sijoittui aikaan, kun Tarzan on pois viidakosta. Kun Tarzan on naimisissa Janen kanssa ja asuvat Englannissa. He kyllä palaavat Afrikkaan syystä x ja Tarzanin aiempia vaiheita käydään läpi muistoina ja muistikuvina. Mutta tämä on kokonaisuutena ihan eri tarina kuin ne aiemmat Tarzanit. Mikä oli tosi hyvä yllätys. Tässä päästiin taas niiin lähelle sitä mysteerielokuvien herkkua. Leffa, josta ei tiedä mitään ja jota tuskin tulisi mentyä katsomaan ilman mysteerinäytöstä. Nyt kun mä olen tämän nähnyt niin voin suitsuttaa että oli ihan törkeän kova leffa! Kannattaa mennä katsomaan.

Tykkään tästä nykyleffojen suuntauksesta. Että naishahmot voivat ilmentää sitä rajumpaa puoltaan ja mieshahmot taas näyttää omaa herkkyyttään. Perinteisestihän Tarzan on ollut se äijien äijä ja Jane avuton neito, joka pitää pelastaa. No ei tuota näkökulmaa täysin oltu nytkään hylätty, mutta sitä oli kuitenkin vähän rikottu ja pehmennetty kulmista. Jane ei ole enää ihan niin avuton hahmo, eikä Tarzan apinaan rinnastettava sosiaalisesti kömpelö köriläs. Margot Robbien ilmensi voimakkaasti itsenäistä Janea ja Alexander Skargårdin Tarzan oli poikkeuksellisen herkkä ja älykäs hahmo. Samuel L. Jackson heitti melko perinteisen funny sidekick-tyyppisen roolin ja Christoph Waltz vakuutti leffan pahiksena.

Elokuva oli luokiteltu k-12. Ihan herkimpiä en kyllä veisi tuota katsomaan, elokuvan äänimaailma oli paikoin vähän pelottava ja tarina raaka. Muuten tuo k-12 oli kyllä hyvin osuvasti rajattu. Puvustus ja maski oli ensiluokkaista, ihastelin jo heti elokuvan ekoilta sekunneilta miten autenttisen näköistä 1800-luvun maailma oli. Varsinkin Djimon Hounsou oli todella upeasti maskeerattu. Nykyleffoissa on vähän vaikea tietää mikä on täysin aitoa ja mikä taas digitaalisesti luotua tai retusoitua mutta ehkä sen ei tarvitse liikaa antaa häiritä. Nauttii vaan siitä kokonaisuudesta, joka aukenee elokuvien myötä.

Tulossa on muuten myös mielettömästi kiinnostavia elokuvia. Suicide squad on leffa, jota koko meidän perhe on odottanut tutisten jo monta kuukautta. Vielä pitäisi kuukausi jaksaa odottaa.
Da Vinci-koodin ystäviä hemmotellaan jälleen, kun Tom Hanksin esittämä Robert Langdon palaa valkokankaalle. Inferno saa ensi-iltansa tämän vuoden puolella. Tässä on hyvää aikaa lukea kaikki kolme kirjaa pohjille (Da Vinci-koodi, Enkelit ja demonit, Inferno) tai tehdä kuten me, katsoa ne kaksi edellistä leffaa.
Syksyn elokuvatarjonnasta mä odotan eniten kotimaista Tulen morsian-elokuvaa, joka sijoittuu 1600-luvulle ja kertoo Ahvenanmaan noitavainoista. Sen traileri oli itseasiassa niin hyvä, että linkitän sen erikseen, mene ja katso!

Mulla on ollut vähän leffaväsy tässä, mutta nyt oon taas todella innoissani. Elokuvien maailma on ihan ensteks parasta!



Ps. Kiitos kaikki sympatiavyörystä ed. postaukseen <3 it means a lot! Ja moi uudet lukijat!

torstai 7. heinäkuuta 2016

Fuck

Tämä kevät ja alkukesä on ollut tosi raskas. On ollut isoja juttuja, jotka on osuneet enemmin tai vähemmin meidän perheeseen tai muhun (mm. kaksi äkillistä kuolemantapausta lähipiirissä), mutta jotka jätän yksityiskohdilta blogin ulkopuolelle. Mainittakoon kuitenkin että henkiset paukut on hurjan vähissä näiden tapahtumien takia. On ihan tosi uupunut olo. Ei ole tarkoitus tässä vetää mitään kerron mutta en kerrokaan. Vaan raapaisen nyt vähän pintaa ja sanon näin, koska tietysti kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mun uupunut olo liittyy ihan suoraan siihen, että mun on tosi hankala käsitellä pettymyksiä ja muita vastoinkäymisiä tällä hetkellä. Ja meinasin rustata nyt vähän juurikin niistä pettymyksistä.


Instasta pystyikin jo sen bongaamaan tuossa jokunen aika sitten että mä en päässyt kouluun. Olin ja olen tosi pettynyt itseeni ja itseasiassa tämä kolautti itsetuntoa paljon isommin kuin kuvittelin. Jostain syystä kun mä olen törmännyt niin älyttömästi tarinoihin, joissa kouluihin on menty ihan heittämällä sisään. Mä taas tein töitä enkä siltikään päässyt, en lähimainkaan. Muutaman päivän kieriskelin olenpa tyhmä-fiilareissa ja sitten päätin että pitänee tehdä uusia suunnitelmia. Tässä nyt pyörittelen vaihtoehtoja avoin yliopisto, avoin amk, syksyn yhteishaku, jokumuumikä? Tyhmä kun tahtoo kouluun.


Kun on ollut niin rankkaa ja raskasta, tuntui että nyt olisi kiva saada edes jotain hyviä uutisia. Toivoin myöntävän koulupaikkapäätöksen olevan sellainen. Ja kun ei sitäkään nyt sitten tullut niin on kyllä tullut ryömittyä tosi syvissä vesissä. Mutapainittu henkisesti. Varsinkin kun musta tuntuu että kaikki muut tutut ja kaverit, jotka haki tänä keväänä opiskelemaan, pääsi. Joka helvetin tyyppi. Kaikki paitsi minä. Ajattelen just tasan noin lapsellisesti tällä hetkellä. Ja siitä on tosi vaikea nyt pyristellä eroon ja eteenpäin. Liikaa huonoja uutisia liian lyhyen ajan sisään. Vaikka tokihan tämä nyt ei tietenkään ole verrattavissa vaikka siihen että joku kuolee. Mutta ehkä tajuatte kuitenkin sen mun punaisen langan tässä? Vähän meinaa olla ilmassa sellaista taisteluhengettömyyttä, tekisi mieli vaan kiukutella ja vetää kaikki ihan läskiksi. Ihan sama!


Faktahan on myös se, että mä haluaisin tosi malttamattomasti jo elämässä eteenpäin. Noin niinkuin uran kannalta. Ja se vaatii ehdottomasti opintoja, koska mulla on tähtäimessä alanvaihto. Tuntuu tositositosi hankalalta nyt vielä odottaa kun on itse niin varmana sen suhteen mitä haluaa. Juttelin tänään tovisen erään ystävän kanssa aiheesta ja sen keskustelun jäljiltä yritän nyt kääntää tämän koko koulukuran niin, että tämä oli ihan hyvä juttu. Että en päässytkään opiskelemaan monimuotoisesti alaa, jota haluaisin. Koska se päiväopetus olisi todennäköisesti kuitenkin mulle se parempi. Se nyt toki sotkee koko meidän talouden ja ehkä kaiken mutta mitä sitten. Ei se ole pysyvä tila. Monimuotoisuus saattaisi tässä elämäntilanteessa olla kuitenkin liian vaativa tapa opiskella.


Vedin rankat vitutuskännit ja sitten tuntui että alan olla tämän kouluasian kanssa sinut. Hain opiskelemaan paikkaan, johon haki satoja muitakin (396 hakijaa, 32 aloituspaikkaa. Ja näköjään päiväopetukseen mun pisteet olisi riittäneet). Tietysti aina osan pitää jäädä ulkopuolellekin ja tällä kertaa se olin sitten mä, joka jäi ilman koulua. Vaikka vielä vähän räpiköin sen ajatuksen kanssa että miksi mä en voinut olla siellä mukaan päässeiden seassa, niin ehkä voin vähän jo paukuttaa henkseleitä sen suhteen että mua edellä ei ollut järjettömästi ihmisiä. Toki kaikki he, jotka opiskelupaikan tuosta koulusta sai, mutta varasijoilla mun edellä ei ihan älytön määrä muita hakijoita ole. Toki senverran että mun on turha haaveilla opiskelupaikasta. Mutta noin kokonaisuutena ajateltuna, aika hemmetin moni jäi myös mun taakse. Ei kai kovin huonosti ensikertalaiselta ja ihmiseltä, jolla ei ole mitään työ- tai opiskelukokemusta tuosta alasta.


Näiden koulujuttujen alhossa on tullut painittua vähän senkin takia, koska Eka ei päässyt haluamiinsa kouluihin. Hän pääsi sinne vikaan vaihtoehtoon, joka oli laitettu koko yhteishakuun vain ja tasan sillä ajatuksella, että varmasti pääsee edes johonkin. Mä en oikein tiedä että miten paljon voin ja edes haluan kertoa ja kirjoittaa Ekan koulujutuista, ainakaan luvatta. Katsotaan rustaanko jotain yleistä sitten kun koulut on alkaneet. Mä olin oikeasti vähän järkyttynyt, miten avoimesti omassa kaveripiirissä lasten vanhemmat tuossa kesäkuun puolivälissä julistivat lastensa syksyisiä opiskelupaikkoja. Musta se on vähän eriasia, että lapsi antaa luvan siihen että nimi julkaistaan oppilaitoksen sivuilla sitten kun opiskelijavalinnat ilmoitetaan. Versus siihen että vanhemmat kertoo omassa sosiaalisessa mediassa julkisesti missä mennään. Toki jos lapsi on antanut siihen luvan niin sitten. Mietityttää vaan että miten moni kysyi onko ok? Nojoo, ehkä tämä on eri keskustelu. Mutta siis pähkinänkuoressa, meidän perheessä ei nyt ihan putkeen mennyt nämä kouluhommelit.


Ei huvittaisi koko lomaa kuitenkaan masistella. Ainakaan näiden koulujuttujen takia. Koska ainahan on uusi mahis hakea. Se ystävä, jonka kanssa juttelin aiheesta, muistutti että mulla oli kuitenkin silloin hakuvaiheessa vielä aika iso epävarmuus homman suhteen. Vaikka halusin, niin kuitenkin tuntui että haenko sittenkään? Se kaikki konkretisoitui ja varmistui vasta sitten, kun luin pääsykokeisiin ja olin pääsykokeissa. Että joo, kyllä tämä olisi se mun juttu. Ehkä se jollain tasolla olikin parempi että en nyt päässyt. Nyt voin vielä viilata kokonaisuutta ja hakea sitten opiskelemaan useampaan paikkaan. Jos sitten vuoden päästä olisi mun aika? En uskalla edes ajatella sitä että mitä jos sittenkään en pääse kouluun.

Mutta silti. Vittuvittuvittuvittuvittuuuuuh!!!!

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Keittobanaanicurry

Oho, onpas hurahtanut aikaa siitä kun oon blogin puolelle mitään ruokajuttuja laittanut. Instagram on tainnut vähän korvata pohjaa, johon ruokajutut postaan ja sitten on tietysti se kuuluisa aika. Insta on niin nopea ja vaivaton ja toimii ainakin mulle parempana tietopankkina syömisten suhteen kuin blogi. Joskus nimittäin kun on mieli ihan solmussa ja sormi suussa syömisten kanssa niin selaan omasta instasta että mitä on syöty. Jos ei muualta niin sieltä saa inspiraatiota ja ideoita.

Nyt kuitenkin satuin kokkaamaan niin hyvää ruokaa toissapäivänä, että on pakko pistää ylös ihan blogiinkin asti mitä siinä oli. Teinitkin nimittäin tykkäsi ja jos ne jotain syö noin hyvällä ruokahalulla niin sitä ei parane unohtaa. Kolmas toki ilmoitti että en syö ruokaa mutta sen mielipidettä ei nyt huomioida koska se ei muutenkaan söisi mitään muuta kuin mansikoita.

Meidän lähikaupassa on jo muutaman viikon ajan ollut myynnissä keittobanaaneita. Mä olen niitä toki joskus syönyt, mutta en ole koskaan itse valmistanut niistä mitään. Kiehtonut on toki. Keittobanaanihan näyttää melkein semmoiselta tavisbanskulta, mutta ei kuitenkaan ole sellainen. Keittobanaani on kasvis ja se vaatii kypsentämisen ennen syömistä. Maku on tosi mieto ja koostumus vähän sellainen kiinteän perunamainen. Nappasinkin yhden yksilön matkaani kauppareissulla ja laitoin googlen laulamaan. Pienen tuumailun jälkeen syntyi tämä resepti keittobanaanicurryyn.


Tarvitset:

yhden keittobanaanin
yhden munakoison
(paahtamiseen suolaa, öljyä ja chilihunajaa)
kesäsipulia
2-3 valkosipulinkynttä
öljyä
pari kourallista pähkinöitä
1 rkl currya
puoli tl kurkumaa
puoli tl juustokuminaa
kuivattua chiliä maun mukaan (mä laitoin muutaman hiutaleen, säätele tulisuus chilillä)
puoli tl korianterinsiemeniä (oon tykästynyt näihin täysin, tykkään kun syödessä tulee korianterin maku sellaisina sykäyksinä, eikä tasaisena)
tölkillinen (400ml) kookosmaitoa
suolaa ja pippuria
kevätsipulia
tuoreita yrttejä (esimerkiksi korianteria tai persiljaa)

riisiä tai nuudeleita

Pakko huikata heti kättelyssä että tähän ruokaan olisi muuten sopinut ihan älyttömän hyvin esimerkiksi kaffirlimen lehdet. Tai vaikka linssit. Varsinkin belugalinssit. Ne tosin kannattanee keitellä erikseen ja lisätä vasta valmiina, koska tähän ei tule muuta nestettä kuin tuo kookosmaito. Eivät turhaan ime niitä vähiä nesteitä currysta itseensä kypsyessä. Mä olisin tykännyt että tämä olisi saanut olla vieläkin tulisempaa ja valkosipulisempaa mutta koska pienin ei välitä liian stydistä, otin maltillisesti. Tosin kun ei se kuitenkaan syö niin ihan sama. Ens kerralla teen vaffaa.

Mun mielestä ainoa oikea tapa valmistaa munakoisoa on paahtaminen. Niin tälläkin kertaa. Kuutioin munakoison ja levitin pellille. Päätin että keittobanaani paahdetaan myös, en tiennyt onko se mahdollista koska google ei kertonut mutta aattelin että kokeillaan. Kannatti!!! Keittobanaani on vähän kettumainen kuoria mutta ei mahdoton. Mä puolitin banaanipötkylän pitkittäin, leikkasin kärjet pois ja sitten aloin ujutella peukaloita kuoren ja kasviksen väliin. Ja sitten siivutin höskän. Munakoison ja keittobanaanin valelin öljyllä, chilihunajalla ja suolalla ja sitten nakkasin 225 asteiseen uuniin. Paahdoin kunnes ottivat väriä, sitten vähän kääntelin ja annoin vielä olla jonkun tovin.

Silppusin kesäsipulin ja valkosipulin ja kuullotin heitä isolla pannulla. Nappasin mausteet perään ja annoin niiden vähän ottaa lämpöä pannulla. Mausteista tulee ihan eri makuisia kun niitä vähän paistaa mutta varovainen pitää olla ettei ne pääse palamaan. Sitten kaadoin perään kookosmaidon ja annoin sen lämmetä. Vähensin vähän tehoja liedestä ja lisäsin paahdetut keittobanaanit ja munakoisot ja pähkinät. Lopuksi maustoin suolalla ja pippurilla ja annoin vielä vähän aikaa tekeytyä. Ennen tarjoilua voi päälle silputa kevätsipulia sekä tuoreita yrttejä. Aika vaivaton ape valmistaa siis.

Tarjoa kypsän riisin tai nuudelien kanssa.

Tästä nyt ei täysin näy, mutta keittobanaani on vähän oranssiin taipuvan värinen,
ei keltainen kuten makea sisaruksensa.