sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukuhaaste: Aika suuri hämäys

17. Kirjassa juhlitaan


Lueskelin tuossa muutaman kirjan lukuhaasteen ulkopuolelta. Kovasti hypetetyt Mustosen Ruokarouva, Williamsin Stoner ja Westmanin Syliin on nyt luettu. Melkein luin Williamsilta myös Butcher's Crossingin, mutta tuntui että toinen Williams melkein heti perään on liikaa. Eikä mua napannut justiinsa mikään länkkärihenkinen. Williamsia kyllä kannattaa lukea, Stoner on todellakin unohdettu klassikko!

Mä olen itseasiassa lukenut tänä vuonna varmaan enempi kirjoja, jotka ei ole päätyneet lukuhaasteeseen, kuin haastekirjoja. Nyt on vaan ollut niin paljon kaikkea mitä on halunnut lukea. Ja kaikkea ei tähän saa ympättyä ja oikeastaan hyväkin niin. Mutta nyt väliin vähän lukuhaastettakin. Halusin ehdottomasti tämän mukaan lukuhaasteeseen, koska.... no lukekaa itse miksi, tuosta alta se selviää.

Aika suuri hämäys ei ole mikään varsinainen bilekirja. On siinä bileitäkin ja muita kekkereitä ja kokkareita, mutta mitään yksittäisesti korostettuja juhlia tässä ei ole. Sensijaan monta pientä juhlantynkää eri vuosikymmeniltä ja siksi tämä nyt on kirja, jossa juhlitaan.

Kirjassa ei ole varsinaisesti yhtä tai kahta päähenkilöä. Vaan iso lauma henkilöhahmoja, osa näkyvämpänä ja osa enemmän statistina. Lähes jokaista hahmoa kuitenkin avataan, edes kappaleen verran. Ja juuri se on tämän kirjan juju. Egan kuljettaa tarinaansa näiden kappaleiden kautta mikroskooppisiin osiin ja tavallaan tarinan sisälle muodostuu tarina. En välttämättä lumoutunut niinkään itse juonesta, vaan nimenomaan tyylistä jolla juoni kerrottiin.

Näissä mikrotarinoissa, erillisissä kappaleissa luvun sisällä, käydään läpi hahmon kannalta jokin merkittävä elämäntapahtuma. Osa näistä tapahtumista on mikroskooppisia, suoranaisia silmänräpäyksiä. Ja osa taas maanjäristykseen verrattavissa. Tämä saa lukijan mielikuvituksen valloilleen ihan uudella tavalla. Välillä kun kyseessä on kokonaisuuden kannalta niin pienen pieni sivuhahmo, että tarina saa aivan uusia sävyjä, kun näitä sivuhahmojakin avataan isommaksi.

Tarina hyppii San Fransiscosta Mombasaan, New Yorkista aavikolle. hahmosta toiseen, vuosikymmeneltä toiselle. Lukiessa on välillä vähän sekava olo ja lukijan täytyy huolehtia itse, että kirja pitää otteessaan. Tarina kun ei kaiken aikaa sitä tee. Kaikki kyllä pysyy suht yhtenäisenä mutta kokonaisuus ei solju kaiken aikaa.

Vaikka kirjan juoni on välillä vähän löyhä, tarinankerronta on kuitenkin hyvin nerokas ja poikkeuksellisen omalaatuinen. Silkkaa kultaa! Mun teki monta kertaa mieli jättää tämä kirja kesken mutta kerrontatapa piti otteessaan. Joskin tämä tapa myös venyttää kirjan pitkäksi. Hahmot eivät luo tämän kirjan taikaa vaan Egan itse. Tarina on itseasiassa paikoin vähän groteski, ei kuitenkaan täysin kuvottavalla tavalla. Tulee vähän mieleen Irvine Welsh.

Esimerkki mind map-luvusta.
Yhden luvun Egan on kirjoittanut täysin poikkeuksellisella tavalla. Yhden lapsihahmon luku on koottu eräänlaiseksi mind mapiksi, se esitetään lukijalle taulukkomaisena. Tuota lukua oli aluksi vähän vaikea lukea, mutta kun siihen tottui, ei voinut lopettaa ihmettelemistä miten nerokas tapa se olikaan. Mind map toi lukemiseen vähän erilaista kerroksellisuutta. Ja tuota lukua lukiessa tuli olo että tekisi mieli itsekin piirtää kirjan hahmoista mind map ja seurata mitä kautta he olivatkaan yhteydessä toisiinsa.

Vaikka tykkäsin tästä kokonaisuutena, en oikein missään vaiheessa hahmottanut että onko tämä kirja lintu vai kala. En aina ymmärtänyt miksi kirjailija vei tarinaa siihen suuntaan kuin vei. Jäi tämä kuitenkin plussan puolelle. Eli jos haluat lukea vähän erikoisemmalla tavalla kootun kirjan, eikä tarinalla ole niin väliä, niin tässä olisi vahva ehdokas.

Lukuhaaste täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?