perjantai 12. elokuuta 2016

Onnenkantamoisia

Onnellisuus on puhuttanut blogistaniassa tällä viikolla. Homman starttasi Krista eli nyt ensin kannattaa klik klik käydä lukemassa se postaus. Tsekkaa ainakin eudaimonisen ja hedonisen onnellisuuden ero.

Mä en ole elänyt sellaista kovin itsekästä aikuisuutta koskaan, koska mulla on ollut lapsia niin nuoresta lähtien. Mä en ehtinyt elää sellaista kovin itsenäistä aikuisuutta ja muuta hirveän pitkään ennenkuin sain lapsia. Toki asuin omillani ja kävin töissä mutta se aikuisuuden arki ja muu vasta muodostui, se ei ollut jo rutiininomaista. Hain vielä paljon paikkaani ja sitä omaa identiteettiäni ja sitten olinkin jo raskaana. Mutta nyt, mä huomaan että joku itsekkyys nostelee päätänsä pinnan alta, kun jälkikasvusta kaksi kolmesta on jo tosi isoja. Se sellainen, että mietin asioita paljon lähtökohtaisesti itseni kautta. En välttämättä nykyhetken juttuja mutta esimerkiksi tulevaisuutta.

Oon monesti pyöritellyt sitä ajatusta, että mitä jos olisinkin saanut lapset vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Ja olisi ehtinyt kasvaa se sellainen aikuisuuden itsekkyys, ne omat tavat ja kuviot. Mitkä jokaiselle tulee ajan kanssa kun itsenäistyt. Miten vaikeaa olisi ollut sitten lapsen myötä luopua asioista pakon sanelemana? Koska hei let's face it, kyllä joudut luopumaan. Ja varmasti osa luopumisesta tapahtuu pakon sanelemana eikä mitenkään luontevana vanhemmuuden jatkumona. Kun tulee ekan kerran vanhemmaksi, ei edes vielä älyä sitä kuviota ja vastuuta tai mihin täytyy sopeutua. Ei vaikka niistä kuinka puhuttaisiin etukäteen. Se täytyy kokea ja koska me ollaan erilaisia luonteita, toisille se tie on kivisempi kuin toisille.

Mä olen monesti miettinyt että jos en olisi saanut noita isoja lapsia nuorena, niin voi olla että mulla olisi jäänyt lapset kokonaan yrittämättä. Koska en usko että olisin kovin helpolla pystynyt luopumaan kaikesta niistä jutuista, joita aikuisuuden myötä tulee. Se mun hedoninen onnellisuus olisi varmasti ollut todella isona tekijänä elämässä. Mä olen oikeasti pohjimmiltani senverran itsekäs ja mukavuudenhaluinen että jos en olisi tässä samalla ollut vanhempi niin uskon että olisin valinnut helpon tien ja ollut mielummin lapseton. Tai jos olisin saanut lapsia niin se todennäköisesti olisi ollut mulle aivan valtava kriisi. Toki ei voi tietää miten oikeasti kaikki olisi mennyt mutta mä luulen hyvin vahvasti näin. Tunnen itseni. Mä en ajattele oikeastaan juurikaan aikaa ennen lapsia, koska tavallaan sellaista ei ole. Tai siis toki on mutta sellaista pidempää aikuisuuden jaksoa ennen lapsia ei ole. Mutta sensijaan mä ajattelen aikaa kun lapset on omillaan. Toki kun sitä ei ole vielä elänyt niin se ei ole ihan samanlainen vertailukohta, mutta niinpäin mä näitä juttuja pyöritän.

Mä koen tällä hetkellä ihan luontevaksi sen, että nyt annan sille mun itsekkyydellekin enemmän tilaa kuin aiemmin. Mulla on onneksi kumppani joka suht hyvin ymmärtää, tai ainakin tajuaa että tämä on nyt osa tätä mun kasvua ja kehitystä. Osittain sitä sellaista mun kasvamista irti noista isoista lapsista. Että nyt on päästettävä niitä mun juttuja voimakkaammin esille ja annettava niille tilaa tai muuten käy kehnosti. Hänen aikuisuuden kaari on niin erilainen kuin mun. En tiedä onko kyse tasapainosta vai minkä alle tän voisi laittaa mutta näin meillä. Kun mä olen onnellinen, muutkin on onnellisia.

Kuitenkin sitten eudaimonista onnea koettuaan sitä on miettinyt näitä juttuja myös vähän toisesta vinkkelistä. Onnellisuus on juttu joka selvästi on nyt viime vuosina ollut länkkäreillä vahvana teemana. Tehdään me mitä vaan niin sen pitää tähdätä siihen että ollaan onnellisia. Mua aina välillä mietityttää että riittäisikö vähempikin? Että täytyykö sitä olla jatkuvasti onnellinen isolla oolla vai voisiko sieltä päästää jotain muitakin tunteita välillä päällimmäiseksi? Voiko olla niin että elämässä on tilanteita ja jaksoja kun ei koekaan välttämättä olevansa onnellinen, mutta niistä ei tarvitse sen ihmeemmin räpiköidä pois tai reagoida, koska tietää että ne on ohimeneviä juttuja. Jos me aletaan liian tarkasti vahtimaan niitä omia tunnetiloja, niin voiko sitä jopa vähän sokaistua ja ymmärtää itseään väärin? Mua aina välillä mietityttää että annetaanko sille onnellisuudelle, oli se eudaimonista tai hedonista onnellisuutta, liikaa painoarvoa.

Jos nyt katsotaan onnellisuutta puhtaasti vain vanhempifiltterin läpi niin mä koen että en ole onnellisimmillani. En tässä vaiheessa kun perheessä on pikkulapsi. Mä luulin aina olevani hyvä pienten lasten äiti mutta nyt kun mulla on se kontrasti aikaan ilman Kolmosta isojen lasten kanssa, niin on kyllä hyvin selvää että mun juttu vanhemmuudessa on sieltä kouluikäisestä eteenpäin. Kun lapset on itsenäisempiä, selkeitä persoonia. Mä olen huono perushoidossa ja tulkitsemaan ristiriitaisia signaaleja. Mä olen kyllä nytkin toki onnellinen mutta en onnellisimmillani.

Tämä ajatusralli ei ehkä ole ollut ihan helppoa käydä läpi ja hyväksyä. Koska jotenkin vanhempana pitäisi olla vaan onnea täynnä. Mutta nyt olen kuitenkin tosi sinut asian kanssa. Mä en koe että lapset olisi avain onneen. He ovat kyllä rakkainta mitä mun elämässä on, without a doubt. Enkä mä vaihtaisi mitään pois. Mutta en mä koe että rakkaus, tai sen määrä korreloisi välttämättä suoraan onnellisuuden kanssa. Toki ne risteää mutta ainakin tässä vanhemmuushommassa mä huomaan selkeitä sävyeroja onnellisuuden ja rakkauden kanssa. Riippuen minkä ikäisiä lapset on. Rakastan lapsia ihan aina, sen määrä ei vaihtele. Mutta en ole koko ajan itse tasaisesti samalla tavalla onnellinen, vaan sen määrä heittelee.

Mä en halua enkä ole koskaan halunnut miettiä onnellisuuttani vain sen vanhemmuuden kautta. Musta silloin jää aika iso osa elämästä elämättä jos kaikki onni ja onnellisuus nivoutuu vaan lapsiin. Sinne vanhemmuuden roolin alle on jotenkin tosi helppo piilottaa se, että ei välttämättä olekaan onnellinen. Täyttää vaan lasten tarpeita ja unohtaa se oma minä. Toki toiset saa elää ja tuntea miten haluaa mutta mun juttu tuo ei ole. Musta on ihanaa kun lapset kasvaa. Ihanaa!!! Ja vastavuoroisesti mä en myöskään halua ammentaa onneani pelkästään parisuhteesta. Mulle on tärkeää että parisuhde on onnellinen mutta koen tosi isoksi asiaksi sen että mä olen lähtökohtaisesti minuna onnellinen, enkä vain silloin kun olen osa parisuhdetta.

Just tällä nimenomaisella hetkellä mä olen todella onnellinen. Oon yksin kotona, vapaat alkoi aamulla. Sain tehdä itselleni hyvän aamupalan rauhassa, juoda kahvia rauhassa. Käydä kirjastossa ja farmilla rauhassa. Siippa ja lapset kotiutuu joskus alkuillasta ja siihen asti mä saan kuunnella podcasteja rauhassa, snäppäillä ja blogata rauhassa, lukea rauhassa. Mutta kyllä musta tuntuu myös todella onnelliselta tietää, että illalla ollaan kaikki himassa. Siippa ja Kolmas leipoo, mä ja Kaksikko voidaan mietiskellä mitä tehtäisiin viikonloppuna. Meillä ei ole mitään suunnitelmia. Musta tuntuu myös onnelliselta nähdä mun perhe onnellisena. Jos jollain on jotain murheita, ei mustakaan tunnu onnelliselta. Musta tää kuulostaa siltä, että jutut on aika hyvällä mallilla ja tasapainossa. Ja että mä olen onnellinen sekä eudaimonisesti että hedonisesti.

6 kommenttia:

  1. Asiaa <3! Ja painavaa sellaista.
    Lue, jos aikaa ja energiaa riittää: svend brinkman pysy lujana, elämä ilman selfhelpiä.
    Siinä puhutaan onnellisuudesta ja muista tunteista, hyvin painavaan sävyyn

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3
      Mä meen heti laittamaan tuon kirjastosta varaukseen. Pelkkä nimi jo sanoo että tuo ois just nyt aika käypää luettavaa.

      Poista
  2. "Oon monesti pyöritellyt sitä ajatusta, että mitä jos olisinkin saanut lapset vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Ja olisi ehtinyt kasvaa se sellainen aikuisuuden itsekkyys, ne omat tavat ja kuviot. Mitkä jokaiselle tulee ajan kanssa kun itsenäistyt. Miten vaikeaa olisi ollut sitten lapsen myötä luopua asioista pakon sanelemana? Koska hei let's face it, kyllä joudut luopumaan. Ja varmasti osa luopumisesta tapahtuu pakon sanelemana eikä mitenkään luontevana vanhemmuuden jatkumona. Kun tulee ekan kerran vanhemmaksi, ei edes vielä älyä sitä kuviota ja vastuuta tai mihin täytyy sopeutua. Ei vaikka niistä kuinka puhuttaisiin etukäteen. Se täytyy kokea ja koska me ollaan erilaisia luonteita, toisille se tie on kivisempi kuin toisille."

    Runkkaan tätä tekstiä! (Puoliso just valitti, kun oon kirjoitellut "komppaan tätätekstiä" niin usein viime aikoina että pyysi korvaamaan komppaa sanan runkkaa-sanalla).

    Paljon tosiaan samoja ajatuksia - sillä erotuksella et se mun esikoinen menee nyt "vasta" eskariin.

    Mulla tosin oli niin paha vauvakuume etten olis selvinnyt pidemmälle ilman sitä (yrittämättä kun oli puoliso joka halusi samaa). Mutta jos olisi ollut selvittävä, uskon todella että se luopuminen omasta ajasta, urasta(?), olidi ollut paljon vaikeampaa. Ehkä siyä olisi lykännyt ja lykännyt -kunnes on liian myöhäistä.

    Jotenkin tuo kaikki iski vasten kasvoja, kun olin tampereella psri viikkoa sitten. Lapsuuden ystävät olivat valmistuneet muurama vuosi sitten yliopistoista hyviin ammatteihin ja hyväpalkkaiseen työhön. Oli puoliso, rahaa, ystäviä, harrastuksia, aikaa syödä, istua ulkona, matkustaa, jne. Ei lapsia. Melkoinen kontrasti omaan elämään.

    Yksi odotti esikoistaan. Kaikki edessä. Ja niin paljosta luopuminen. Tai kun ajatuksena ei ollut luopumimen vaan että lapsi sujahtaa siien elämään. Hetki poissa töistä ja alle vuoden päästä takaisin.

    Samalla taas myistin ja ymmärsin kuinka onnellinen olen siitä että on saanut lapset nuorena, on ollut aikaa olla koyona ja kasvaa ihmisenä ja äitinä samalla

    Tokihan se lapsi muutti silloin kaiken. Se muutti minut ja pakotti tutustumaan itseensä. Pakottavat edelleen yhä uudelleen ja uudelleen. Huomaa että elämäni on tässä ja onneni on tässä. Vaikka kaipaan elämään muutakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt heti ekana nousen seisomaan ja annan sun puolisolle aplodit. Ihan mahtava ilmaisu, pöllin heti käyttöön!

      Mä luulen että en mäkään olisi ilman vauvakuumetta selvinnyt. Mutta luulen että mitä pidemmälle lasten yrittäminen olisi siirtynyt, sen varmemmin olisin hannannut koko touhusta, vauvakuumeesta huolimatta. Varsinkin kun omassa kaveripiirissä on vedetty näitä alle kouluikäisten juttuja aika realistisesti ja säästelemättä niin voi olla että olisin kernaasti jättänyt omalta kohdalta koko homman väliin. Itseasiassa, muutama mun hyvä ystävähän ihmetteli kun alettiin Kolmosta odottamaan että mitä me nyt enää aletaan lapsia lisää saamaan, kun edelliset on jo niin isoja ja hyvässä iässä. En ymmärtänyt silloin mitä ne tarkoitti, ymmärrän kyllä nyt. En tietenkään vaihtaisi Kolmosta mihinkään mutta se on jännä miten mieli unohtaa tietyt jutut, oli miten monta lasta vaan.

      Mä olen oikeastaan tuota kontrastia huomannut vasta nyt. Toki sen on nähnyt ja tajunnut aiemminkin mutta kunnolla se on iskenyt vasta nyt. Toki mullakin on Kolmas, muttakun valtaosa kavereista elää nyt sitä pikkulapsi-vaihetta ilman isoja lapsia, niin mä olen vasta nyt herännyt ajattelemaan sitä kontrastia, kun mulla on nuo teinit. Että miten erilaista se mun elämä on, riippuen minkä ikäisiä lapset on. Ja tuon myötä mulla heräsikin se itsekäs polte omiin juttuihin, uraan, matkusteluun, kaikkeen. Kun seuraan vierestä miten kaverit nyt luopuu lasten takia niistä jutuista.

      Mä uskon sinänsä että on ihan mahdollista perustaa perhe niin, että lapsi vaan sujahtaa sinne. Mutta se vaatii molemmilta vanhemmilta vahvaa perhekeskeisyyttä (siis hommien jakamista tasaisesti), todella poikkeuksellisen vahvaa tukiverkostoa, työelämän joustoja sekä helpot lapset jotka nukkuu hyvin eikä koskaan sairasta. Siihen en usko että lapsi vaan tuosta noin sujahtaisi kaiken sekaan. Siis lähtökohtaisesti.

      Tiedätkö, pakko sanoa että se on nimenomaan onnellisuuden kannalta aika huumaava hetki kun jonain päivänä huomaa että ei vitsit noi lapset on jo noin isoja ja nyt ei ihan jokaista jumppaa tai lenkkiä tai viinilasillista tai elokuviin menoa tarvitse aina miettiä lapset edellä. Se tuntuu ihanalta kun sellainen tietynlainen ex tempore palaa takaisin elämään :)

      Poista
  3. Minä olen saanut lapset "vanhana", olin 33 kun esikoinen syntyi ja 37 vuotiaana olinkin sitten jo kolmen pojan äiti. Tunnistan kyllä sen, että omasta ajasta ja tavallaan myös omasta persoonastakin luopuminen lasten tarpeiden takia, aiheutti ajoittain kipuilua. Mutta toisaalta sitten se hedonistinen onni oli siinä elämänvaiheessa aika lailla nähty, itseään ja haaveitaan oli saanut toteuttaa jo pidempään.

    Miehen kanssa olemme usein miettineet sitä, että olisimme varmaan laittaneet molemmat aivan liikaa aikaa ja energiaa työhön ilman lapsia. Kumpikaan meistä ei ole sellaista uraohjustyyppiä, joten tuskin olisimme saavuttaneet mitään upeaa urakaan, olisimme vaan iskeneet ihan hurjasti tunteja tavanomaiseen asiantuntijahommaan. Nyt tunnit menevät paljon arvokkaampaan asiaan.

    Minulla on nyt superhyvä vaihe perhe-elämässä. Alakoululaisten kanssa jää jotain ajanmurusia, tai joskus ihan viipaleita, itsellenikin, mutta lapset pyörivät silti koko ajan kodin ympärillä ja ovat vielä halukkaita tekemään asioita yhdessä. Toisaalta aika usein aikaisemminkin olen todennut, että on hyvä vaihe perhe-elämässä :)

    Minusta muutkin olotilat kuin onnellisuus ovat tarpeellisia. Minut ainakin onnellisuus saa laiskaksi :) Olen sellaista tyyppiä, että tarvitsen jostain sellaisen pienen kipinän, että asiat alkavat tapahtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun miehellähän on justiinsa noin että hän sai esikoisensa yli kolmekymppisenä (toki Eka ja Toka tässä oli ja oltiin perheenä mutta vähän eri juttu kun perheessä on vauva ja kun se on vielä biologisestikin oma) ja hänellä oli sitä hedonista onnea takana jo kauan. Uskon että tämä on pitkälti luonnekysymys myös, hän on tosi helposti sopeutuva oikeastaan kaikkeen. Mä taas en.

      Mäkään en ole uraorientoitunut enkä usko että olisin sellainen vaikka lapsia ei olisikaan. Sensijaan voisin hyvin kuvitella että eläisin melko juuretonta elämää. Reissaisin paljon, asuisin milloin missäkin, singahtaisin vapaaehtoistöihin, viettäisin talvet jossain ihan muualla kuin täällä jne. Irtonaista elämää, joka ei ehkä perheelliselle pidemmän päälle sovi.

      Mun mielestä sellaiset "onnellisuutta ei osaa arvostaa jos sitä ei joskus ole onnetonkin"-tyyppiset heitot on ihan shaibaa mutta en myöskään tosiaan ymmärrä tätä länsimaista onnellisuuden tavoittelua ja tarkastelua. Ainakaan ihan kokonaan.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?