keskiviikko 3. elokuuta 2016

Rutkuttelua

Mulla ei ole mikään kiire töihin. Lomailu ei kyllästytä yhtään enkä kaipaa työarkea. Nyt itseasiassa loman loppuessa huomaan että taas pikkasen pistää harmittelemaan että se koulupaikka ei auennut. Oon tottakai asian käsitellyt ja se sellainen harmiharmi on ohi, mutta huomaan että on tosi vaikea löytää se sellainen mielekkyys työstä. Nimenomaan nykyisestä työstä. Ja myöntyä sille että loma loppuu ja työt jatkuu. Tuntuu että opiskelu työn ohella olisi ollut se riittävä juttu, josta löytyisi se ilo ja motivaatio myös duuniin. Tuntuu ikävältä palata alalle joka ahdistaa. Mutta näillä mennään nyt.

Mä uskon että harmi ja paha mieli helpottuu kun ne sanoittaa. Puhuu ääneen (tai tässä tapauksessa kirjoittaa blogiin) ne asiat mitkä ottaa päähän ja sitten ne solmut alkaa aukeamaan ja olo helpottuu. Tämä pätee yleensä mulla tosi hyvin mutta tämä kouluhomma nyt on vaan sellainen juttu jonka kanssa en vaan meinaa päästä sinuiksi. Se kalvaa ja harmittaa jossain muodossa koko ajan. Ja mua ärsyttää se nyt ihan valtavasti että en pääse siitä ärtymisestä eroon. Se helpottaa toki joskus joo mutta tuntuu että tarviin nyt jonkun ihan eri metodin tämän kanssa. Perinteiset ei pelaa. Enkä jaksaisi harmitella ja vatvoa asiaa mille en voi yhtään mitään.

Vaikka mulla ei ole kiire töihin niin en kyllä meinaa malttaa odottaa että pienimmän päiväkoti alkaa. Voi jumalauta mikä riiviö tuo on! Mä olen kyllä niin paljon parempi teinien äiti kuin noiden alle kouluikäisten. Kolmosen kanssa mikään ei luista tällä hetkellä. Kaikki on järjettömän vääntämisen takana. Me ollaan vielä melkoisen hyviä huijaamaan ja pitkämielisiä ja kaikkea mutta tällä hetkellä tuntuu että mikään ei oikein tepsi pienimmän kanssa. Sillä on mun kova pää ja isänsä riiviömäinen luonne. Mehän on Siipan kanssa tunnettu lapsesta asti ja valehtelematta Kolmas on ihan isänsä lapsuuden kopio. Muistan, valitettavasti! Terrible two's jatkuu meillä hyvin täällä lähempänä neljää ikävuotta. Osaa tyyppi onneksi olla ihana sydämensulattajakin. Mutta syömiset, nukkumiset, kaikki pakollinen on ihan helvetistä tällä hetkellä. Saattaahan tuo ikävöidäkin ja reagoida siksi noin mutta silti tämä kysyy taas taitoja joita mä en omaa.

Alkukesän juttuja.
Teineistä puheenollen Eka kotiutui vihdoin. Jännä mimmoinen mielenrauha tuli itsellekin kun esikko on kotona. Tosin ei sitä ihan hirveästi ole tässä kotona nyt näkynyt kun se huitelee kylillä kavereiden kanssa. Muutkin kun alkaa olla takaisin kaupungissa kesän jäljiltä. Ja huomenna se suuntaa loppuviikoksi Assemblyyn. Tuossa mietiskelin että saa nähdä miten uudet koulut tulee vaikuttamaan noihin kaverisuhteisiin. Ainakin itsellä kävi tosi pian peruskoulun jälkeen niin, että iso osa niistä monivuotisista kavereista jäi kun ei enää oltukaan samassa koulussa. Tuon ikäisenä se vaikuttaa vielä ihan älyttömästi eikä sitä näe ehkä samalla tavalla että voi pysyä kavereina vaikka ei joka päivä enää näkisikään. Ja Ekan kavereista aika moni on menossa eri kouluun kuin Eka. Ihan älytöntä että ensi viikolla se on taas menoa. Vastahan koulut päättyi??!!

Eka ja Toka on ollut toisistaan erossa tänä kesänä aika monta viikkoa. Välillä ovat nähneet parin päivän ajan mutta tänä kesänä ovat olleet erossa toisistaan enemmän kuin koskaan ennen. Ja on ollut ihana kuulla ja nähdä että ne ikävöi toisiaan. Koska niin usein ovat ihan kissa ja koira. Silloinkun Toka oli kotona ja Eka kesätöissä, Toka harmitteli tosi paljon sitä että Eka ei ole kotona. Että on niin ikävä. Ja nyt kun Eka on ollut alle viikon takaisin kotona, on hän jo monta päivää puhunut miten älytön ikävä on Tokaa. Että voi kun se olisi kotona. Että ei jaksaisi aina lähteä hakemaan kavereista seuraa vaan haluaisi olla veljen kanssa. Hahaa, onneksi mulla on tässä näin nyt mustaa valkoisella ylhäällä aiheesta. Että ensi kerralla kun ne taas kähyää maailman typerimmistä asioista niin voi muistella tätä ikävöintiäkin.

Mulla on vähän mökkikuume. Kelithän nyt otti ja viileni ainakin Helsingissä samantien kun kuu vaihtui, mutta huomaan että tänä kesänä on ekaa kertaa ollut sellainen olo että voi kun meillä olisi oma mökki. Missä voisi olla vaikka ei nyt niin hellettä enää olisikaan. Ei liian kaukana, ei liian iso. Pitäisi päästä helposti uimaan ja pitäisi olla oma rauha. Mä näen jo miten meidän lapsetkin relaisi siellä ihan eri tavalla kuin tässä kotikulmilla. Puhumattakaan musta ja Siipasta. Pitäisköhän se alkaa mökkikaupoille..

Käytiin loman loppumisen kunniaksi luovuttamassa verta viime viikolla. Tällä kertaa meinasi käydä niinpäin että mä sain luovuttaa mutta Siippa ei, mun hb oli reippaasti yli vaaditun alarajan ja Siipalla taas meinasi olla turhan matala. Hänestäkin sitten lopulta saatiin näyte, jossa hb oli riittävän korkea ja päästiin luovuttamaan. Tuli kyllä taas tosi hyvä mieli, tästähän on jo lähemmäs vuosi kun olen edellisen kerran päässyt luovuttamaan. Ensin taudit siirsi ja sitten huhtikuussahan mun hb oli kahta vaille liian matala ja en saanut luovuttaa. Tuohan on siitä pöljä systeemi että jos hb on liian matala niin siitä tulee se sama kolmen kuukauden karenssi, kuin jos olisit luovuttanut. Mä ymmärrän että matalalla hb:la ei luovuteta mutta jos se on noin likellä kuin mulla oli niin se kolmen kuukauden odotus on musta vähän ylivarjelua. Mutta onneksi nyt tällä kertaa veriarvot oli kunnossa, olin kyllä tankannutkin etukäteen reippaasti rautaa. Ja mulla kävi kerrankin niin että ei vaikuttanut oloon mitenkään. Yleensä oon seuraavana päivänä vähän väsy ja vetämätön mutta nyt ei oikein mitään. Sensijaan Siippa uuvahti ja oli tosi poikki seuraavana päivänä.

Ekahan missasi tosiaan kaikki kesän reissut sekä täällä meillä että Isilän päässä. Tehtiinkin sitten hänen kanssaan päiväreissu Tallinnaan ostoksille. Eka elää tällä hetkellä vaihetta, jolloin ei todellakaan kiinnosta pätkääkään mikään museoissa tai muissa juoksentelu, joten skipattiin kaikki tuollainen ja vietiin tyyppi Rocca al Mareen. Sinne piti mennä jo keväällä kun käytiin Tallinnassa mutta jäätiin silloin Kalamajaan pyörimään ja Rocca jäi. Tyyppi tarvitsi vähän yhtä sun toista uutta joten päivä vietettiin pääsääntöisesti vaatekaappeja täydentäen. Tehtiinkin tosi hyviä löytöjä ja todettiin että uudestaankin voisi vastaavan visiitin tehdä. Musta kyllä tuntuu että mun laivalla matkustamiset on taas hetkeksi tässä.

Siipan isä on ollut vähän huonompana. Hänellä on pitkäaikaissairaus jonka kanssa hän on elänyt vuosikymmeniä eli mikään uusi tilanne tämä ei ole. Nyt kuitenkin sairaus on taas edennyt ja aletaan olla siinä tilanteessa että hän tarvitsee apua tosi paljon. Jostain syystä mulla on sattunut viime aikoina silmiin tosi paljon tekstejä ja juttuja siitä, miten jokainen päivä pitäisi elää täysillä. Kun koskaan ei tiedä mikä päivä on se viimeinen. Mun on pakko sanoa että tuo on musta ihan hirveää shaibaa.  Jokainen meistä kuolee joskus joo mutta silti mun mielestä ei tarvitse elää joka päivä täysillä. Vaan ihan normaalisti. En tajua miksi kaiken pitäisi aina olla jotenkin sata lasissa. Normaali on ihan riittävä. Ei tarvitse olla yhtään enempää ja täysiä ei ainakaan tarvitse mennä. Ei se elämä ole yhtään sen kokonaisempaa vaikka huiskisitkin menemään täysillä. Lisäksi se, että pitäisi aina elää täysillä on aika kuluttavaa. Ja älytöntä itsensä kusetusta moinen. Mun mielestä tollanen kielii vain ja ainoastaan siitä että ei ole tyytyväinen siihen normaaliin ja omaan arkeensa. Toki se sata lasissa varmasti sopii ehkä joillekin mutta ei kuitenkaan ole musta mikään käypä elämänohje. Ja ärsyttää että sitä viljellään niin älyttömästi. Tietenkään ei pidä elää tyytymätöntä elämää vaan sitten pitää hakea ratkaisuja jotta olisi tyytyväinen mutta tuo ei musta sitten taas liity kuolemiseen tai mihinkään täysillä vetämiseen mitenkään. Musta on tainnut tulla vähän sellainen rutkuttava keski-ikäinen.

Loppuun vielä täysin vähäpätöinen juttu. Mähän olen totaalisen rakastunut Michael Cunninghamin kirjoihin. Hehkutin esikoistani vuosi sitten täällä ja sittemmin olen lukenut muutaman Cunninghamin lisää. Rakkauteni ei ole vähentynyt yhtään vaan päinvastoin ihailen entistä enemmän. Ja nyt mulle selvisi että ollaan synnytty samana päivänä! Eri vuonna toki mutta samana päivänä. Fanityttö täällä näkee tämän selvänä kohtalona! Mille, sitä ei tarina vielä kerro..

2 kommenttia:

  1. Harmi sen koulupaikan kanssa. Mulla taas on vähän sellainen... ahdistus tuon oman koulujutun suhteen. Tuntuu jotenkin epätoivoiselta. Mutta ehkä se siitä, kun pääsee jälleen alkuun.

    Jäin miettimään tuota "sata lasissa"- juttua. Minustakin normaali on ihan riittävä, eikä joka päivää tarvi elää ns. sata lasissa. Musta siihen, että elää "täysillä" riittää ihan ne normaalit asiat. Ei siihen välttämättä vaadita kummempaa; ihan yhtä täyttä elämäähän se on kuin joku asioiden ylenpalttinen kokeminen tai kokeileminen tai miksi tuo täysillä eläminen nyt sitten mielelletään. Ja toisaalta hidas elämä on joskus ihan paikallaan, minä en ainakaan jaksa koko ajan olla repimässä hampaat irvessä itseäni johonkin suuntaan tai piiskaamassa itseäni äärirajoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua risoo nyt vielä jotenkin ihan ekstrapaljon myös se, että näyttää vähän siltä että tässä syksylle ei ole mitään vaihtoehtoista mitä voisin lähteä lukemaan. Pitää vielä syventyä enempi mutta ainakin ne mun tiedossa olevat koulutusohjelmat ei ole mukana syksyn yhteishaussa plus jopa avoimen kautta on yllättävän huonohko tarjonta. Ja avoimen kanssa on aina se että niitä opintopisteitä ei voi hyödyntää kuin siinä kyseisessä koulussa, jonka avointa olet käynyt. Toki tieto hyödyttää aina mutta kyllä mä haluaisin että saisin ne luetut opintopisteet hyväksiluettua. Ärsyttää että on vaan ärsyttäviä piirteitä nyt koko touhu täynnä.

      Musta on jotenkin tosi surullista jos joka päivä pitää olla ja elää niin, että illalla on sellainen olo että on elänyt päivän täysillä. Musta se ei ole edes inhimillistä. Tuo on vaan yksi esimerkki siitä että ihmisten pitäisi osata ja voida olla itselleen armollisia ilman että siitä tarvitsee syyllistyä tai potea mitään. Nimenomaan, täyttä elämää se normaalisti meneminenkin on.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?