torstai 25. elokuuta 2016

Uskottavuusongelmia

Mä poden jotain jatkuvaa, ikään liittyvää huijarisyndroomaa joka ulottuu reilusti työelämän ulkopuolelle. Yleisestihän naisten huijarisyndroomana pidetään sitä, että ei usko voivansa menestyä tai että voisi olla osaava duunissa ja omalla alallaan. Poden mä tietyissä paikoissa tuotakin, mutta eniten poden huijarisyndroomaa duunin ulkopuolisessa elämässä. Koitanpa vähän avata.

Vaikka mä ihan ehdasti ikäkriiseilenkin, niin huomaan että eniten mulla yhdistyy omaan ikään sellainen tietynlainen uskottavuusongelma. Että miten voin täyttää 36 kun en vaan ole yhtään 36. Ei ole kyse mistään sellaisesta "apua miten voin olla jo 36"-tyylisestä vaan pikemminkin sellaisesta, millainen pitäisi olla tämän ikäisenä. Koska yksinkertaisesti en koe istuvani siihen muottiin, mihin jo "pitäisi". Vaikka miten saa olla sellainen kuin haluaa ja tuntea itsensä sen ikäiseksi kuin haluaa niin kyllä kuulkaa vaan sekä itsellä että muilla on tiettyjä odotuksia, joita kuvittelee saavuttavansa tai saavuttaneensa kun on tietynikäinen.

Mä en myöskään ikäkriiseile vain itsestäni. Vaan esimerkiksi lapsuudenkavereista. Satuin tuossa jokunen tovi sitten törmäämään erään lapsuudenkaverin blogiin. Hän on henkilö, jonka kanssa emme ole olleet teini-iän jälkeen tekemisissä. Joten mun muistikuva hänestä on lähinnä sellainen helvetin ärsyttävä ja turpaanvetämisellä uhkaileva siideripissis. Kyllä kieltämättä tuli hierottua silmiä parikin kertaa kun blogin kautta paljastui rauhallinen, aikuinen, hyvin älykäs ja sanavalmis henkilö. Ja näköjään hyvinkin menestyvää blogia ylläpitävä nainen. Ja koska tosiaan mä tarkastelen häntä sieltä parinkymmenen vuoden takaisen putken läpi, en vaan meinaa uskoa että tässä välissä hän on kasvanut aikuiseksi. Olen tätä samaa potenut muutaman muunkin ihmisen kohdalla, mutta en yhtä vahvasti kuin nyt tällä kertaa. Ja tuo on yksi niistä reiteistä, jota kautta poden omalla kohdalla uskottavuusongelmaa.

Meillä varmaan jokaisella oli koulussa samalla luokalla tai kaveripiirissä heitä, jotka syntyivät keski-ikäisinä. Joiden aikuistumista ei edes huomannut missään välissä, koska he ovat olleet sellaisia aina. Mutta sitten on justiinsa nämä, jotka olivat ihan kauhuja kun oltiin nuoria ja nyt yhtäkkiä ovat ihan aikuisia. Menestyviä, varmoja, aikuiseksi kasvaneita. Mulle sanotaan aina silloin tällöin että "et oo muuten muuttunut yhtään". Mä oon vasta viime aikoina alkanut miettimään että mitä se tarkoittaa? Tarkoittaako se että mä olen edelleen ihan samanlainen kuin teininä, mikä ei ole musta hyvä juttu. Vai tarkoittaako se sitä että oon edelleen se sellainen tuttu minä ja persoona? Vai tarkoittaako se sitä että mä näytän samalta enkä ole juurikaan vanhentunut?

Ikäkriiseilen myös ihan ventovieraita ihmisiä. Esimerkiksi täällä blogimaailmassa. Joku mua vuosia nuorempi postaa jatkuvasti äärimmäisen jäsenneltyjä, nokkelia ja näpäköitä juttuja. Ja itse sitä pohtii että pitäisiköhän noi kirosanat tuolta napata pois. Mä hyvin harvoin mietin että millaista kuvaa annan itsestäni mutta nyt tämän uskottavuuden tai sen puuttumisen myötä on tullut mietittyä sitäkin. Onko sillä väliä? Ja missä tilanteissa sillä on väliä? Ja onko se parempi antaa hyvä vaikutelma vai olla oma itsensä? Ja voiko nuo kaksi olla sama asia?

Mulla ei todellakaan ole hinkua olla mikään ikuinen teini. En kriiseile naaman ryppyjä tai sitä että en näytä enää parikymppiseltä. Kuitenkin kun katselee ympärilleen ja varsinkin hiljentyy kuuntelemaan muita, tuntuu siltä että on itse ihan teini ja keskenkasvuinen. Että mitenkä mulle ensinnäkään on annettu jotain lapsia kasvatettavaksi kun olen itsekin ihan lapsi. Ja omista lapsista sitä vasta huomaakin sen ikääntymisen. Tai ainakin ajan kulumisen. Mun esikoinen täyttää kahden vuoden päästä kahdeksantoista. Kahden vuoden!!!!! Mitä helvettiä?? Jos mulla on kohta täysi-ikäisiä lapsia niin koska musta sitten tulee aikuinen? Mitä se aikuinen edes tarkoittaa?

Mulla ei ole mitään luottomeikkejä eikä luottovaatteita tai ajattomia klassikoita. En todellakaan koe että mulla olisi jotenkin oma ja varma tyyli vaikka nyt pukeutumisen suhteen. En osaa ommella nappia takaisin paikalleen tai koe luoneeni uraa. Mulla ei ole säästöjä, ei edes eläketiliä. Ei treeniohjelmaa tai laatuhuonekaluja. Ei omaa asuntoa eikä kovin erityisiä tulevaisuudensuunnitelmiakaan. Ei viherkasveja tai kesämökkiä. Mä en omista edes käsilaukkua, vaan kannan tavaroitani taskuissa tai kangaskassissa. En silitä mitään koskaan enkä omista kuivausrumpua. En ole elämäntilanteessa jossa voisin ostaa mitä mieli tekee katsomatta tai vertailematta hintoja. Millä sitä aikuisuutta mitataan?

Ikäkriiseilen myös sen suhteen että mitä pitäisi. Musta tuntuu että kaikki ikätoverit, siis nimenomaan naiset, on kiinnostuneet jostain sisustuksesta ja Jari Sillanpäästä. Ja mä vaan en saa näistä kiinni. Saan itseni jatkuvasti kiikkiin siitä, että yritän potkia itseäni siihen suuntaan että kyllä nyt pitäisi. Kun  kerta nuo muutkin, jotka on samanikäisiä. Tuntuu aika monesti että olisi helpompaa mennä valtavirran mukana, olla sitä mitä odotetaan. Joskus, kun avaa suunsa samanikäisten kanssa, kerää kyseenalaisia katseita todella paljon. Se ei tunnu kivalta.

Ja tässä ei nyt ole kyse yhtään siitä että mulla olisi paineita vaikka siitä että mitä muut ajattelee. Se on ihan eri juttu. Eikä tämä liity mitenkään sukupuolirooleihinkaan, että naisten pitäisi olla tämänikäisinä tietynlaisia jne. Mutta kun tässä seuraa näitä omia ikätovereita niin tietyt riitit näkyy menevän aika samalla tavalla ja samassa järjestyksessä huolimatta siitä kuka on kyseessä. Paitsi mulla. En tavoita niitä. Eikai pitäisikään mutta se saa mut miettimään että oonko mä vaan joku muka-aikuinen.

Mä katselen tätä kaikkea sieltä aikuisuuskuplan ulkopuolelta. Muut ikätoverit on siellä kuplan sisällä. Musta tuntuu että katson luupin läpi niitä muita jotka on siellä "missä pitäisi" ja mä meen jossain ihan eri maailmassa. Tai ainakin ulkopuolella.

Ikään liittyväksi kriisiksi lasken myös etääntyneet kaverit. Ihmiset, joiden kanssa on luullut olevansa läheinen, ovat ajautuneet jonnekin ties minne. Tätähän olen ennenkin täällä pohtinut ja Riimi joskus heittikin hyvin että yksipuolinen yhteydenpito on parempi kuin ei yhteydenpitoa ollenkaan. Ja olen ehdottomasti aivan samaa mieltä. Miten älyttömän hyvä olo itselle tuleekaan vaatimattomasta mitä kuuluu?-kysymyksestä. Mutta mitä jos se välimatka ja etääntyminen onkin enempi henkistä? Että erilleen ajautumisen takana ei olekaan arki ja kiireet tai fyysinen välimatka, vaan yksinkertaisesti se, että toisen kanssa ei enää ole mitään yhteistä? Onpa muuten aivan kamala ajatus. Ollaan kliseisesti kasvettu toisistamme erilleen. Siitä toisesta on tullut riittävän aikuinen ja toisesta ei.

Musta tuntuu etten ehkä itsekään saa ihan kiinni siitä punaisesta langasta, joka tämän ajatuksen takana on. En vaan koe itseäni uskottavaksi keski-ikäiseksi. Tuolla tuon kai saa summattua. Yhteen lauseeseen. Help!!!

Tähän loppuun läpät ajan kulumisesta ja siitä, miten on jälleen voinut yksi vuosi mennä ohi näin vauhdilla!!?


15 kommenttia:

  1. 36-vuotias EI ole keski-ikäinen. Sori :D Terveisin 44-vuotias joka on juuri niitä jotka syntyivät tällaisina täti-ihmisinä *muah hah hah*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö? :D Mä luulin että keski-ikä alkaa kolmekutosesta. "Virallisesti". Kehitänkö mä nyt sitten kriisin siitä että mä en voikaan vielä potea keski-iän kriisiä? :P

      Poista
    2. No ei voi alkaa! MÄkään en kuulemma vielä ole keski-ikäinen, vaikka mun mielestä olen ehkä juuri nyt keskellä mun ikääni.

      Poista
  2. Olen sua 9 vuotta vanhempi ja minua ei kiinnosta sisustus ja vielä vähemmän Jari Sillanpää. Usein toivon, että tässä perheessä olisi äiti, joka tulisi ja hoitaisi kaikki tylstä rutiinihommat kerralla kuntoon. Niin ja mähän olen siis lähempänä 5- kuin 4-kymppiä.

    Minulla on uskottavuusongelma naisena. Yli puolet elämästä miesporukassa on ajanut minut siihen, että tiedä mm. äänentoistosta, kännyköistä, autojen ja liikenteen verotuksesta enemmän kuin ihonhoidosta ja meikkauksesta. Tässä iässä homman pitäisi olla ehdottomasti toisinpäin!! Puhumattakaan siitä, että kun joku sanoo sanan shoppailu, niin minun selkäni on nopeammin tuskanhiessä kuin mieheni ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei eli vika on selvästi mun kavereissa :D Toisaalta oon huomannut että noiden lapsuudenkavereiden suhteen mä olen jämähtänyt sinne jonnekin meidän nuoruuteen. Siis sillä tavalla jämähtänyt että toki ymmärrän ajan kulumisen mutta en jotenkin yhtään osaa sisäistää sitä että ajan ja kasvun myötä ihmisten mielenkiinnonkohteetkin muuttuu. Onhan ne muuttuneet mullakin mutta en osaa mieltää että niin on käynyt muillekin. En vaan jotenkin yhtään osaa ajatella esimerkiksi erästä ystävääni Jari Sillanpään fanikuntaan, koska olen niin vahvasti mieltänyt hänet grungen kuuntelijaksi. Vaikka niistä ajoista on se kaksikymmentä vuotta. Tämä on niin omituista....

      Ja joo mulla on myös usein äitiä ikävä. Mähän itsekseni monesti kiukuttelenkin sitä että miksi helvetin takia mun pitää tässä nyt olla jonain aikuisena kun en halua. En ainakaan halua olla sellainen aikuinen, millaiseksi se aikuisuus yleisesti mielletään. Koen vaikeaksi sellaiset "odotetut rutiinit" kuten esimerkiksi siivouspäivä, nukkumaanmenoaika ja lapsiperherutiinit. Jotka on kuitenkin sellaisia joita yhteiskunta ja kaikki odottaa että ne on. En ole yhtään omalla mukavuusalueellani täällä aikuisuudessa.

      Aergh ihonhoito ja meikkaus... no ihonhoidosta mä tiedän työni puolesta väkisinkin. mutta en sellaisesta ja sellaisena kuin se ehkä mielletään. Oon käynyt ehkä kahdesti elämäni aikana kosmetologilla, jotka on molemmat kauhistelleet mun ihonhoitorutiineja. Nyt oon vähän skarpannut ja löytänyt mielekkäitä tuotteita mutta en siltikään jotenkin ehkä ymmärrä ideaa ihonhoidon taustalla. Mutta se nyt olisi jo lähestulkoon oma postauksenaiheensa. Arkimeikki multa hoituu mutta annas olla jos pitäisi vaikka jotain iltameikkiä tehdä.... arkimeikillä mennään silloinkin :)

      Shoppailusta, joka on myös mun inhokki, on myös postaus tulossa :D Jokunen postaus sitten kirjoitin meidän puuttuvista verhoista. Ne puuttuu edelleen koska mä mielummin pesen vaikka ruumiita kuin paneudun aiheeseen. Lohduttauduttiin tässä miehen kanssa että pimeä vuodenaikahan tässä on aluillaan, mitään verhoja tässä tarvita ennen kevättä..

      Poista
  3. miten onnistutkin sohaisemaan oikeaan kipupisteeseen?

    Ei siltsua, ei sisustusta, miten mun lapsi voi keväällä tulla täysi-ikäiseksi, miksi entiset luokkakaverit ovat mössähtäneet tai kaljuuntumassa tai molempia (minä en, enkä harmaannu), minäkö muka käyn säännöllisesti töissä ja en to-del-la-kaan halua shoppailla tai siemailla skumppaa ja keskustella ihonhoidosta (tai siis tietysti haluan, mutta en tunne oloani hyväksi silloin).

    Ikäkriisi! Aargh!

    nimim. 43,5v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kyllä menee nää kriisit ja kipupisteet ihan käsikädessä. Versus ne taannoiset työ- ja opiskelukuviot. Ja se tuntuu musta tosi lohdulliselta että en ole ainoa. Koska en ole huomannut noissa irl-kavereissa vastaavaa, ne vaan sisustaa onnellisena!!



      Poista
  4. No siis ekana että KENEN BLOGI HÄH!?!?
    Ja sitten että joo. Joo joo joo. Mä otan oikeudekseni kolmekymppisenäkin samaistua tosi vahvasti noihin tunteisiin - jos katson mun "ikätovereita" niin suurin osa spedeilee vielä ihan entiseen tapaan eli sen suhteen ei suurta kriisiä, mutta jos ajattelen itseäni sen päällimmäisen roolin, äitiyden, kautta niin tuntuu, että olen ihan kakara ollakseni kolmen lapsen kasvattaja. Puuttuu tosiaan kaikki aikuisuuden merkit, ainakin sellaiset materiaaliset symbolit. Vanhenemisen näen naamasta, varsinkin viimeiset pari vuotta on tehneet tehtävänsä, mutta en silti tunne itseäni hirveän aikuiseksi tai vanhaksi. Varsinkin tuolla ruotsinkurssilla mistä kirjoitin niin mulla on oikeasti ihan hauskaa kaksikymppisten kanssa ja mietin vaan, että onpa ne nykyään fiksuja ja kypsiä, harmi että itse olin ihan asshole kakskymppisenä.
    (Ja joo, tämä henkinen kasvu edes sentään, sain juuri tosi tylyn feedbackin siitä miten vittumainen ihminen olen ollut kymmenen vuotta sitten. Sitä oli tosi vaikea puolustella koska olin ollut ko. ihmiselle aika mulkku, joskaan ei hän aivan niin viaton ollut kun antoi ymmärtää, mutta erityisesti koska ihan kuin se olisi ollut joku eri ihminen kuin nykyinen minä.)
    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös huomannut että nuoret ja nuoret aikuiset on nykyään järjettömästi fiksumpaa sakkia, mitä itse ainakaan oli ja mitä oma kaveripiiri aikanaan oli. Ja se tuntuu kyllä tosi hyvältä jutulta. Ja en mä sinänsä koe että mulle iskisi mikään täti-olo itseäni nuorempien kanssa. Vaan se on justiinsa tää oma ikäkunta, joiden kanssa tulee monesti vähän ulkopuolinen olo. Ei tokikaan kaikkien kanssa mutta monesti ainakin heidän, ketä ei ole nähnyt pitkään aikaan. Eihän se todennäköisesti liity edes mitenkään mihinkään materiaan tai ikään tai muuhun, vaan henkilökemioihin. Voihan nekin muuttua vuosien myötä. Mutta se justiinsa onkin ollut hassua huomata, että asiat voi muuttua myös sillä saralla. Että vaikka miten olisi ollut vahva suhde joskus, se ei välttämättä seuraakaan mukana samanlaisena. Sitä en ole vielä saanut analysoitua että voiko siihen millä seikoilla vaikuttaa. Koska juurikin, meistä jokainen voi olla hyvinkin erilainen ihminen nyt, kuin mitä on ollut joskus vuosia sitten.

      Viikonloppuja sinnekin!

      Poista
  5. Sä oot kyllä ihana just noin.
    Mulle aikuistuminen on aina ollu vähän sellanen kirosana.
    Koska on tiettyjä piirteitä, jotka liitetään siihen "aikuisuuteen".
    Sellanen vakavuus, tyylikkyys ja hillitty olemus.
    Eikä vaan sovi meikäläiseen, ei sitten mitenkään.
    Eikä tuu koskaan varmaan sopimaankaan.

    Rentun ja sen siskon + lapsien kanssa kun oltiin Särkänniemessä, niin sovittiin ihan just yksiin teini-ikästen nuorten kanssa. Tyttö sanoki jossain vaiheessa, että "te ootte kyllä ihan lapsellisia", varmaan siinä vaiheessa kun näytin miten kaiteen ympäri heitetään sellanen taidokas kuperkeikka (mun telinevoimistelutaidot jää siihen).

    Ja sen reissun jälkeen itseasiassa sanoinki Rentulle, että mua saa vedellä korville sinä päivänä, kun en osaa lähtä leikkimään lasten kanssa tai en osaa heittäytyä hulluttelemaan. Että jos sanon, että "oon liian vanha" tai "ei noin voi tehdä".

    Mulla on työkaverina yks sellanen jo (mun silmissä) elämänsä elänyt kolmekymppinen.
    Kolmekymppinen, joka varmaan on laatinu listan, että mitä ruokaa se minäkin päivänä kuukaudesta syö, mihin aikaan se menee nukkumaan ja monta sukkaa se tässä kuussa kutoo.
    Kun sen touhua olin jonkun aikaa kattonut, julistin kaikille, että mun elämääni ei koskaan tuu mitään säännöllisiä rutiineja :D Just sitä halvatun siivouspäivää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja kyllä mä ihan ihanana itseäni pidänkin. Tuntuu vaan että mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampaa on oikeasti olla sitä mitä on. Eikä sitä mitä odotetaan tai mitä "pitäisi".

      Mä kyllä sinänsä tykkään aikuistumisesta. En kaipaa esimerkiksi niitä about parikymppisen vuosia yhtään. Täällä nykyajassa on varmemmilla vesillä. Ja mä tykkään kyllä siitä että olen itse esimerkiksi rauhoittunut melkoisesti. Se repiminen on aika rankkaa :D Mutta sitten justiinsa tulee aina välillä hetkiä kun tulee olo että onko sitä kasvanut riittävästi. Koska täytyyhän meidän kaikkien kasvaa. Ei vaan voi olla parikymppinen aina. Mutta mitkä on niitä juttuja, mistä kasvaa ja kehittyy? Mä huomaan että nuo on ne mitä mä kipuilen.

      Musta on just hyvä että sä elät noin. Niin pitääkin! Hulluttelu on vallan mukavaa. Mäkin ehkä joskus mietin että en koskaan sitä tai en koskaan tätä. Nykyään oon vähän yrittänyt päästä siitä eroon koska niin monta kertaa on tullut huomattua että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan :D

      Poista
  6. Ihana kirjoitus! Siis aitoudessaan ja herkkyydessään ja rehellisyydessään. Olen itse toki joitain vuosia nuorempi ja keski-ikäisyydestä ei voida vielä puhua (ei tosin minusta sinunkaan kohdallasi vielä!), mutta jotenkin selvästi kavereissa ja tuttavissa on karkeasti ottaen kahta lajia aikuistumisen suhteen. Osa "kolmikymppistyy" - heillä on omistusasunto ja koira, lapsi(a) tai sellainen lähitulevaisuuden suunnitelmissa, vieraillessa aina siistiä (tai siistimpää joka tapauksessa kuin meillä). Itse kriiseilen, koska meillä on kotona suoraan sanottuna kauhea kaaos jatkuvasti, eikä minkäänlaista tahtotilaa sen selvittämiseen ja tulevaisuuden suunnitelmat maantieteellisestikin ihan eri maailmoista. Toisella puolella ovat iästään riippumatta yhä reippaasti "kaksikymppistelevät", joilla kysymys ei ole siitä, onko tänä viikonloppuna jotkut bileet, vaan missä ne minäkin päivänä ovat ja asuntolainan saaminen vaikuttaa yhtä mahdottomalta kuin astronautin ura. Meikkaamisista sun muista pikkuasioista nyt en voi edes keskustella, nimim. omistin viimeksi ripsivärin yli 10 vuotta sitten ja leikkaan omat hiukseni.

    Mutta todellisuudessa yleensä kaikilla paitsi zeneistä zeneimmillä on jokin homma levällään. Tai jollei millään elämän osa-alueella ole akuuttia kriisiä, niin on kehitellyt sellaisen työnsä, parisuhteensa, perheensä, kotinsa tai vapaa-ajanviettotapojensa tiimoilta. Ja lähempää tarkasteltuna kukaan ei solahda helposti vain toiseen näistä lokeroista vaan kukin ystävistä ja sisaruksista on joiltain osin aikuistuneempi ja toisilta keskenkasvuisempi, kuin itse olen. Onhan teikäläiselläkin siellä kuitenkin selvästi kypsää vanhemmuutta, pienviljelyä, laadukasta kotiruokaa ja muita aikuisuuden merkkejä! Samoin kuin itselläni on ainakin heikko yritelmä suunnitelmataloudeksi, melko kalkkikset viikonloppuviettotavat ja mielummin vietän juhlapyhäni äidin kanssa kuin kaveriporukalla ryypiskellen (tämä saattaa tosin olla toisaalta vaan aivan ultimaattinen epäkypsyyden muoto..) Henkistäkin laatua kypsyyttä tai epäkypsyyttä on annosteltu ripotellen sekä itseen että lähipiiriin, harvemmalle on kauhakaupalla annettu vain toista lajia. Aina välillä tulee äitiä ikävä itse kullekin!

    Ei tässä kellään niin kauhean hyvin mee! Niillä harvoilla ja valituilla, joilla menee, on yleensä takanapäin isojakin kriisejä ja joka tapauksessa voi luottaa siihen, että jossain vaiheessa elämää tulee itse kunkin polulle kompastuskiviä muodossa tai toisessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Tuo sun kuvailema kahden lajin aikuisuus kuulostaa _todella tutulta_. Mä olen huomioinut ihan saman omassa kaveripiirissä siinä n. kolmenkympin korvilla. Ja se oli jotenkin ihan tosi outoa huomata miten samaa polkua nuo kuviot menee. Suurinpiirtein: valmistuminen - vakiduuni - oma kämppä - avioituminen pitkäaikaisen poikaystävän kanssa - lapsia. Toki välissä jotain uniikkeja nyansseja, mutta noin yleisesti ne päälinjaukset meni kaikilla just noin. Saman janan pystyisin vetämään esimerkiksi matkailusta. Tietynikäisinä, kaikki reissasi samoja paikkoja. Kaikki!!!

      Musta olisi ihan parasta oppia leikkaamaan omia hiuksiani. Satunnaisesti mun blogia lukeva kampaajani varmaan repisi omat hiuksensa päästään tuossa vaiheessa, mutta se olisi musta oikeasti taito jonka haluaisin osata.

      Tuota zeniäkin oon monesti miettinyt. On elämänalueita, jossa ihan ehdottomasti haluan tavoittaa zenin tai edes tavoitella sitä. Mutta musta kyllä tuntuu että sellaista täyttä rauhaa, ihan jokaisella saralla ja solulla mä en halua tavoittaa. Vaikka tietyt jutut syö niin jollain tapaa osasta jutuista saa energiaa jos hommat on vähän levällään. Mä en halua väkisin mitään kriisejä kehitellä, ei siinäkään musta järkeä ole. Mutta jotain pientä säpinää on ihan hyvä olla.

      Nuo lokerot istuu muuten yllättävän tiukassa. Mikä on musta tosi hassua tässä ajassa missä me eletään. Jossa sitä jokaisen itsemääräämisoikeutta, yksilön parhautta jne korostetaan tosi paljon. Silti ne lokerot siellä on ja niitä odotuksia tulee enempi vähempi suoraan ja epäsuoraan, joissa odotetaan että sä solahdat niihin.

      En toivo kenellekään mitään pahaa tai kamalia kriisejä mutta olen kyllä sitä mieltä että satunnaiset kompastuskivet elämässä on oikein jees. Sellainen oman elämän kehityskeskustelu silloin tällöin on ihan hyvä juttu meille kaikille.

      Poista
  7. Mielenkiintoista, mielenkiintoista! Mä olen sua vähän vanhempi, mutta oma tuttavapiirini taitaa olla niin heterogeeninen, ettei oikein ole mitään yhtä tai kahta selkeää "aikuisuustyyppiä", johon verrata. On niin monenlaista tallaajaa... Ja siksipä ei tule mitään paineitakaan siitä, että pitäisi olla tietynlainen. Uskon, että tuttavapiiri vaikuttaa tässä asiassa omiin fiiliksiin monilla melko paljon.

    No joo, kyllä mua välillä ällistyttää, että asun täällä keskiluokkaisella omakotitaloalueella ja ajan farmariautoa ja säilön omenoita ja mulla on eläkesäästötili ja teini-ikäinen esikoinen. Mutta mikäpä siinä, itse valittuja asioita kaikki. Ja kuitenkin pohjimmiltani olen ihan se sama taivaanrannanmaalari kuin 18-kesäisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en mäkään nyt sanoisi että kaikki menee vaan siihen yhteen tai kahteen tyyppiin. Ja toki persoonaltaan löytyy hyvinkin erilaisia ääripäitä, mutta ne sellaiset tietynlaiset kulmakivet tuntuu olevan ja löytyvän, olit millainen tahansa. Mutta se on varmasti totta että se oma lähi- ja tuttavapiiri vaikuttaa tosi paljon. Koska kyllähän sitä peilaa itseään ympäristöönsä.

      Mä en oikein edes muista millainen olin 18-vuotiaana. Onkohan se hyvä vai huono?

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?