sunnuntai 28. elokuuta 2016

Yksi enkeli lisää

Maailmankaikkeus ei nyt ihan kuullut toiveitani kesää ja kevättä helpommasta syksystä. Appeni eli Siipan isä nimittäin sairastui vakavasti heti arjen alettua elokuussa. Menneet viikot on siis eletty niin sanotusti löysässä hirressä säikähtäen jokaista puhelinsoittoa.

Mä olen vain ärsyttävästi maininnut että kesä ja kevät on olleet rankkoja, sen isommin avaamatta yksityiskohtia. Appeni kohdalla teen nyt poikkeuksen koska mainitsin hänestä ja hänen huonontuneesta voinnistaan eräässä postauksessa jo aiemmin. Lisäksi terapioin tässä itseäni. Minä kun kotona olen nyt tämän asian tiimoilta kuitenkin se tukipilari. Tällä kertaa tuntuu että haluan kirjoittaa asiasta. Koen tämän nyt erityisen koskettavana myös itselleni siksi, että tunsin Siipan isän lähes kolmekymmentä vuotta. Ajalta kauan ennen Kolmosta tai yhteistä elämää Siipan kanssa.

Apella oli ollut jo pitkään perussairaus, joka eteni kesän aikana siihen pisteeseen, että hän tarvitsi apua kaikessa jo todella paljon. Lisäksi hänen perussairautensa oli parantumaton ja sellainen, että loppuvaihe on todella ikävä. Eutanasiasta voi olla mitä mieltä tahansa mutta appeni tuntien tiedän että hän mielummin lähtisi maailmasta vähän arvokkaammin.

Sairaalaan appeni joutui kuitenkin ihan muista syistä. Tämä elokuinen sairastuminen ei liittynyt millään lailla hänen perussairauteensa. Toki sekin siellä takana kummitteli ja vaikutti mutta sairaalaan hänet vei ihan muut syyt. Hyvin pian oli aika selvää että tämä saattaisi jäädä viimeiseksi reissuksi. Lapsilla (eli Siipalla ja hänen sisaruksillaan) oli toive, että voisivat olla paikalla kun isä kuolee. Ymmärrän homman mutta käytännössähän tuo on todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Kukaan kun ei tiedä koska se lähtö tulee. Jos elät samalla normiarkea, et mitenkään voi olla sairaalassa koko ajan. Sairaalan henkilökunnalla oli myös tiedossa lasten toive. Oli sovittukin, että he soittavat kun tilanne näyttää todella huonolta. Viikon sisällä niitä puheluita tuli aika monta.

Odottaminen oli ihan kamalaa. Kovin ihmeellisiä suunnitelmia ei jotenkin haluttanut tehdä jos täytyy sitten kuitenkin perua. Lisäksi tuntui todella raskaalta selitellä joka suuntaan. Odottaminen oli myös raskasta sentakia, että koskaan ei tiennyt millainen reissu sairaalaan suuntautui. Onko tapahtunut käänne huonompaan vai parempaan. Kumpaa vaihtoehtoa sitä itse toivoisi? Sydän pysähtyi joka kerta kun sairaalan numero vilkkui puhelimen näytöllä. Aika pian sovittiin että eivät enää soita sairaalalta. Että käydään kun käydään ja seuraava soitto joka tulee, on se viimeinen. On nimittäin henkisesti todella raskasta käydä hyvästelemässä ihminen muutaman päivän välein ja pelätä että ehtiikö edes paikalle ajoissa.

Tuli myös tosi huono omatunto omasta surusta. Kun oli olo että ei jaksa tätä arjen pyöritystä nyt yhtään. Ei jaksaisi käydä töissä tai hoitaa mitään velvoitteita. Tuli myös huono omatunto äkillisesti muuttuneista suunnitelmista. Kun oli koko päivän sinnitellyt sen voimin, että illalla pääsee liikkaamaan ja sitten ei päässytkään. Mieli toimii joskus tosi kummasti kriisitilanteissa. Suru ja stressi purkautuukin kiukkuna.

Viikonloppuna appeni sitten nukkui pois. Tuli se viimeinen puhelu. Kamalan vaikeaa pukea sanoiksi miltä tuntuu. Surulliselta sekä helpottuneelta. Kamalalta että hyvältä. Ei tarvinnut kärsiä, ei tarvinnut olla kipeä. Sai lähteä suhteellisen nopeasti ja helposti. Ennen kuin perussairaus runteli täysin, ennenkuin oli täysin muiden autettavana. Uskon että hän ymmärsi itsekin sairaalaan joutuessaan, että tuo oli nyt se viimeinen matka. Monesti sanotaan että parhaat lähtevät liian aikaisin. Joskus on kuitenkin hyvä että ne parhaatkin pääsevät pois.

Siippa hoitaa suruaan aina toiminnalla. Hautajaiset ja muut oli suurinpiirtein yhdessä päivässä selvät. Hän on googlannut käytännön jutuista lähes koko interwebsin läpi. Hänellä on seuraaville viikoille hyvin selkeät toimintasuunnitelmat. Mä taas aina lamaannun. Selviän juuri ja juuri elämän perustoiminnoista. Lamaantumisen lisäksi tuntuu ettei saa henkeä. Ja että on ihan puutunut. Taivaltaa sumun sisällä.

Tuntuu siltä että saako nauraa. Tuntuu siltä että ei oikein jaksaisi nyt surra. Taas. Ihan vielä suru ei kunnolla ole edes iskenyt päälle mutta kyllä se sieltä tuntuu jo aaltoilevan. Aikamuodot on vaikeita. Että pitäisi puhua menneessä aikamuodossa. Tunneskaala menee nyt jotenkin liian laajalla alalla. Kapeampaa olisi helpompi hallita.

Siipalla jäi onneksi kauniit muistot isästään, päällimmäisenä muistikuvana se, miten isä muutamaa päivää ennen kuolemaansa vielä kyseli miten Kolmas voi. Vaikka näimme appeani vielä tuonkin jälkeen, siinä vaiheessa kun hän oli jo tajuttomana, on viimeinen muistikuva nimenomaan juuri tuo. Ja se tuntuu hyvin lohdulliselta. Ja että ehti hyvästellä.

Erittäin oudolta tuntuu nyt se, että toisella meistä ei ole enää vanhempia elossa. He eivät siis olekaan kuolemattomia? Lapset ei vielä tiedä. En tiedä koska kerrotaan. Surettaa pienet lapsenlapset, joille tuskin jää vaaristaan mitään muistikuvia. Mummiaanhan ei yksikään ehtinyt koskaan tavatakkaan. Elämä on kummaa. Jos oma aikuisuus pelottaa, niin vielä pelottavammalta tuntuu se, että on jo senikäinen että omat vanhemmat ei välttämättä elä enää kauaa.

Mutta. Kolmas kuolemantapaus lähipiirissä neljän kuukauden sisään. Raskaalta tuntuu.

8 kommenttia:

  1. Halauksia. Teillä on ollut todella rankka kevät, kesä ja alkusyksy. Minä itse muistan niin tuon elämänvaiheen, kun joka ainut puhelu pelotti.

    Minulla on selvästi tänään tunteet pinnassa. Aamupäivällä itkin Särkänniemen delfiinejä, nyt tätä postausta. Huomaan, että minulla on edelleekin jäljellä käsittelemätöntä surua isäni kuoleman jälkeen.

    Tuntuu lattealta kirjoittaa, mutta jaksamista ja voimia. Anna surun tulla ja olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Musta tuntuu että saakohan sitä läheisten kuolemaa koskaan käsiteltyä sellaiseen pisteeseen, että tulisi sellainen olo että se suru on nyt käsitelty? Eikä sitä kai sellaiseen pisteeseen tarvitsekaan saada.

      Poista
  2. Voimia sinne kaikille, vaikka sillä tavalla tuntemattomia olettekin. Minun vanhempani kuolivat 7 vuotta sitten. Omat ajatukseni sairastamisen loppuvaiheista oli juurikin ne samat kuin sinulla: väsytti, huoletti, mietitytti ja harmittikin oma kiire ja väsymys ja epätietoisuus. Suurin oli tietysti kamala pelko ja pelko nimenomaan siitä että kauanko kärsimys jatkuu. Sitten yhtäkkiä olikin vaan tyhjää. Yksi ihminen oli lakannut "olemasta" mutta silti oli niin kovasti ja selkeästi meidän kaikkien mielissä ja muistoissa. Todella... kummallistahan se on, kuolema. Toisaalta kaikki loppuu, mutta ei lopukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Tuo on just se outous. Että kaikki loppuu mutta sitten ei lopukaan. Samalla lailla arki rullaa, aurinko nousee ja laskee, pitää käydä kaupassa jne. Kaikki ei pysähdykään vaikka siltä tuntuu.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?