perjantai 30. syyskuuta 2016

Huomenna se alkaa!

Nimittäin lihaton lokakuu. Ja viime vuotiseen tapaan tämä näkyy blogissakin. Julkaisen lokakuun jokaiselle päivälle jonkun reseptin teemaan sopien. Ota käyttöön tai inspiroidu!

Viime vuonna syötiin lihaa lihattoman lokakuun aikanakin, mutta panostettiin laatuun. Jauhelihaa tai muuta "helppoa ja halpaa" ei syöty kertaakaan, vaan ne kerrat kun lihailtiin, syötiin kokolihaa tai kalaa. Tänä vuonnakin ajattelin toteuttaa lihattoman lokakuun aikana jotain tiettyä teemaa ja tänä vuonna se olisi vegaaniset reseptit. Tarjoan siis lihattoman lokakuun aikana myös muutaman helpon ohjeen vegaaniseen ruokaan. Tämä on haaste ennenkaikkea mulle itselleni, koska vaikka meillä syödään kasvisruokaa todella paljon, on vegaaninen keittiö ehdottomasti alueena mulle vielä vieraampi. Ehkä isoimmaksi haasteeksi mä koen hunajan poisjättämisen, käytän hunajaa nimittäin ruoanlaitossa makeuttajana todella paljon. Mutta katsotaan mitä tilalle kehitetään... Vegaanisesta keittiöstä voisin muuten ehdottomasti suositella  sellaisen kanavan tilausta youtubesta kuin PS Olen vegaani. Löytyy myös Instagramista.

Nykyäänhän pelkkä kasvissyönti on todella helppoa. Nopeita lihankorvikkeita on tarjolla paljon eikä tarvitse olla oman elämänsä Jyrki Sukula selvitäkseen niiden valmistamisesta. Mä olen kokeillut näitä viimeisimpiä lihankorvikkeita todella vähän mutta ajattelin nekin sisällyttää tänä vuonna lihattoman lokakuun reseptihaasteeseen. Tulossa reseptit ainakin Mifusta ja Härkiksestä. Vaikka olen ihan tohkeissani siitä että näitä vaihtoehtoja on, en itse ole lämmennyt vielä esimerkiksi nyhtökauralle. Musta se paketti on hintaansa nähden melko pieni plus nyhtökaura ei näytä kovin hyvältä. Mä olen todella nirso kokki ja vaikka muuten en olekaan visuaalinen ihminen, niin ruoan suhteen mulle on todella tärkeää miltä ruoka näyttää. Nyhtökaura ei lähtökohtaisesti näytä musta kovin luokseen kutsuvalta. Mutta katsotaan lähtisikö nyhtökaurakin tässä kokeiluun... olen ehdottomasti avoimin mielin mutta toistaiseksi en ole kokenut tarpeelliseksi sitä kokeilla. Vaihtoehtoja kun on muitakin.

Meillä on syöty jo pitkään valtaosaisesti kasvisruokaa. Etupäässä siksi että se on paremman makuista ja heti perässä hyvänä syynä tulee myös eettisyys. Lisäksi ihminen ei tarvitse lihaa ravinnoksi päivittäin. Tässä vuoden sisällä meillä on kiinnitetty tarkasti huomiota lihan alkuperään. Ostamme enemmän ja enemmän lihojamme suoraan tuottajilta. Edelleen meille on tärkeää että liha on kunnon lihaa, ei pelkkää jauhettua mössöä. Meillä maksetaan ihan mielellään ruoasta vähän enemmän, jos sillä taataan laatu. Kananmunat olemme hankkineet jo parin vuoden ajan suoraan kanalasta, paikasta josta tiedämme millaisissa oloissa kanat elävät. En usko että meistä kasvisruokailijoita tulee kokonaan mutta varmasti otamme tavaksi vegaanisetkin ruoat. Näkisin vegaaniset ruoat myös yhtenä osana monipuolista ruokavaliota. Ja ennenkaikkea olen valmis vastaanottamaan hyvät vegaaniset ruoat. Ruoka kun ei meillä ole pelkkää polttoainetta vaan sen pitää maistua hyvältä, antaa elämyksiä ja nautintoa. Nyt kun tässä on vegaanistakin keittiötä mietiskellyt ja kokeillut niin ei se niin vaikeaa ole ollutkaan. Mä luulenkin että syömisen kohdalla meidän mielikuvat ei aina kohtaa sen todellisuuden kanssa. Me luullaan helposti jotain asiaa vaikeammaksi, kuin se onkaan.

Jos me ostetaan kaupasta lihaa, niin ostetaan lähinnä punaliputettuja lihoja ja kaloja. Tämä ruokahävikin takia. Nuo paketit päätyy aina pakkaseen odottelemaan. Ja nuokin pyritään tarpeen tullen valitsemaan luomuna. Laatu on tärkeää! Mulle itselleni on tärkeää miettiä ruoan alkuperää myös siltä kantilta, että miten kaukana se on tuotettu sieltä missä me asutaan. Valitsen oikeasti mielummin sen suomalaisen luomulihan kuin kiinassa kasvatetun soijapavun. Kaikkea ei voi saada kotimaisena ympäri vuoden mutta vähän voi vertailla että mitenkä kaukaa sitä ruokaansa lennättää. Mä tiedän että tätä asiaa saa pyöriteltyä ihan loputtomiin ja mielipiteet riippuu pitkälti siitä, miltä näkökantilta asiaa tarkastelet. Joku toinen kokee tärkeämmäksi kuitenkin sen soijan syömisen, koska se menee suoraan ihmisen ravinnoksi eikä eläinten ruoaksi. Niin tai näin, musta tärkeintä on että ihminen tarkastelee niitä omia ruokailutottumuksiaan ja tekee sen minkä voi. Todennäköisyys takapakeille on, jos asiat tuntuu liian hankalilta. Pienetkin muutokset on parempia kuin ei mitään!

Viime vuonna sain tosi kivaa palautetta tästä, toivottavasti maistuu (ehe ehe) tänäkin vuonna. Viime vuotisiin infopläjäyksiin en nyt tänä vuonna ajanpuutteen vuoksi taivu, mutta oon yrittänyt panostaa reseptiikkaan viime vuotta enemmän. Mainittakoon ennen kamppiksen alkua että olen siis kaikki ainekset ja muut hankkinut ihan itse. Ei yhteistöitä tässä taustalla. Kuukauden aikana tulee nopeita arkiruokia, lisukkeita, pataruokia, lohturuokia ja.... no katsotaan mitä muuta.

Hyvää lihatonta lokakuuta!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kuulumissii

Mun pitäisi täyttää huomiseen kehityskeskusteluun sitä sellaista kuponkia, eli päädyin bloggaamaan. Mä pidän kehityskeskustelun konseptia ihan älyttömän tärkeänä ja hyvänä, mutta tänä vuonna homma tuntuu jotenkin erityisen vaikealta. En ole töissä puhunut kuin parille tyypille mun koulu- ja uranvaihtohaaveista. Mun lähiesimies ei tiedä asiasta ja joka puolelta heitetään neuvoksi että ei kannata kertoakaan ennenkuin koulupaikka on plakkarissa. Enkä mä oikein koe itsekään mielekkääksi mainita asiasta pomoille, mutta en myöskään koe hyväksi tehdä mitään kovin erityisiä kehitys-suunnitelmia tämän nykyisen urani eteen, kun toiveena on kuitenkin päästä pois. Ja huomenna sellaisia suunnitelmia siis pitäisi nyt sitten mennä tekemään. Mulla on huono omatunto siitä, että muhun lähdettäisiin satsaamaan ihmeemmin tässä vaiheessa, kun en kuitenkaan halua jäädä. Kun en kuitenkaan näe itseäni näissä hommissa pysyvästi sitoutuneena. Mun alalla isommat koulutukset ym. maksaa maltaita ja mun pomo tuossa jo aiemmin puhui parista, johon voisin mennä. No sinänsä kyllä kiinnostaa mutta tuntuu että en kehtaa. Mutta mitenkä nyt sitten kieltäydyt ilman että kerrot mitään? Mä olen kuitenkin motivoitunut tekemään töitä mutta en kehittymään. Mielummin soisin sen paikan ja mahdollisuuden kehittyä jollekin toiselle, joka on jäämässä. Asia olisi niin eri jos mulla ei olisi mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Tiedän että tässä pitäisi varmaan vaan suhtautua itsekkäästi ja ottaa vastaan kaikki mitä annetaan muttakun.. ei se ole ihan noin yksiselitteistä mun mielestä. Vaikka en halua nykyiseen työhöni jäädä, olen kuitenkin kiitollinen ja lojaali mun työnantajalle. Oon saanut paljon ja mun työnantaja on tullut vastaan sekä joustanut tarvittaessa. En halua herättää pahaa verta tai polttaa siltoja takanani.

Lisäksi mua mietityttää myös se, mitä kaikkea viitsisi kehityskeskustelussa nostaa esille. Mä näen mun töissä paljonkin epäkohtia joihin ei puututa tai joilta suljetaan silmät. Mua mietityttää mistä kaikesta viitsin nostaa kissaa pöydälle, kun kuitenkin tavoitteena on että vuoden päästä olisin muualla. Haluaisin kehittää vähän vaikka mitä, mutta jos kukaan ei sitten jatka sitä mun hommaa tai ota vastuuta muutoksesta, tuntuu minkään kehittäminen turhalta. Jos ne hommat jää sitten ihan levälleen kun lähden pois. Paljon on muutakin työperäistä mikä mietityttää mutta ne on enempi sellaisia aika näyttää-hommia.

Syksyn yhteishakukin starttasi. Kahlasin vaihtoehtoja läpi tosi tiheällä kammalla ja siellä ei ole vaihtoehtoina mitään mihin lähtisin nyt hakemaan. Eli pitkää pinnaa nyt kysytään, keväälle menee haku.

Meillä on ollut tässä silloin tällöin yksi sukulaisvauva hoidossa. Hänen paijailunsa myötä on tullut kyllä hyvin selväksi että meidän lapsiluku on nyt täynnä. Vauvakuume tuli ja meni, mulla että Siipalla. Päätös on ollut tietynlainen iso helpotus mutta myös yllättävä stressinaihe. Vasektomialleko tässä nyt aletaan vai mitä? Ja mitä jos kuitenkin sattuisi vahinko? Vaikka päätös lapsiluvun täysinäisyydestä oli sinänsä helppo, niin asiaankuuluva ajatusrumba ei todellakaan ollut. Nyt kun aivot on heitetty sinne tiettyyn asentoon niin vahingon sattuessa pitäisikin taas pyöräyttää pää ihan uusille radoille. Ja se tuntuu ihan todella ahdistavalta, pelkkänä ajatuksenakin.

Lisäksi tietysti lähipiirissä ja vähän laajemmassakin piirissä vauvoja tulee oikealta ja vasemmalta. Mikä on tietysti ihanaa. Tämä saa sellaisia hetkittäisiä "mitä jos sittenkin"-ajatuksen puolikkaita, jotka onneksi kuolevat yhtä nopeasti kuin syntyvätkin. Mä en voi riittävästi painottaa miten ihania lapset on. Mutta olisi ihan oikeasti maailmanloppu jos nyt pitäisi vielä aloittaa kaikki ihan alusta. Se olisi mulle kaikkien kriisien kriisi.

Näiden muiden vauvautumisten myötä oon huomannut pari seikkaa, joiden olemassaoloa en aiemmin ole huomannut. Lieneekö niitä ennen ollutkaan. Nimittäin oon kyllä aivan ehdottomasti sitä mieltä, että jos kroppa muuttuu tai ulkoisesti tapahtuu jotain joka herättää ajatuksia, niin se ei ole kuitenkaan kenenkään asia kysellä tai kommentoida mahdollisten vauvauutisten perään. Mutta, tämän viimeisimmän vauvabuumin aikana mulla on osunut vähän silmään sellainen ilmiö, että julkaistaan tai sanotaan jotain jolla ikäänkuin vähän kalastellaan sitä että joku vähän kysyisi. Että olisiko tulossa vai mitä sä tällä tarkoitit. Musta hurjan hankalaa viestintää, jos kuitenkin halutaan pitää yllä sitä, että jokainen päättää itse koska kertoo ja mitä kertoo. Ehkä tämä on osa sitä että kaikki on nykyään julkista kuitenkin eri tavalla?

Käväisin tuossa lauantaina kaverin kanssa leffassa päiväseltään. Haluttiin molemmat ihan ehdottomasti päivänäytökseen, jotta illan saa sitten mölliä rauhassa kotona villasukat jalassa. Mä en edes muista koska olisin viimeiksi ollut kaupungilla tuolla lailla lauantaipäivänä. Heräsin huomaamaan miten älyttömästi mä kaipaisin sellaista haahuilupäivää. Että saisi herätä ihan rauhassa, haahuilla himassa, lähteä kaupungille pyörimään täysin suunnitelmitta, päätyä museeon tai leffaan tai syömään tai kahville tai mihin vaan. Tulla ajoissa kotiin illalla.

Pakko kyllä myöntää että tämän vastapainoksi kaipaisin myös aikuisten ulkoilua. Nyt on eletty taas niin tunnollisesti että olisi ihanaa heilua pilkkuun asti pienessä iloisessa ja illan päätteeksi napata mukaan pizza joka syötäisiin kotimatkalla. Olisipa loppuvuoden aikana paaaaaljon paljon juhlia!

Urkkajutuista vielä senverran että otin ja rakastuin taas kahvakuulailuun. Pysyisipä tämä ihastus pitkäaikaisena, yläselkäkivut pysyvät nimittäin kuulailun jälkeen poissa jopa kaksi päivää... Siinäpä motivaatiota kerrakseen!

Instassa jo huutelinkin että lihattoman lokakuun reseptiikka on kovaa vauhtia työn alla. Ideoita on vaikka mitenkä ja tulossa on myös muutama pomminvarma herkku keittokirjoista. Intoa riittää hurjasti, tässä vuoden aikana kun on tullut kokeiltua ja löydettyä vaikka mitä vegeherkkuja. Jaan tosi mielelläni omat kikat ja vinkit. Osallistutaanko teillä lihattomaan lokakuuhun?

Noniin. Nyt mä en taida enää voida siirtää noita paperihommia vaan on pakko alkaa ahkeroimaan. Kekekekekekekekekeke.

torstai 22. syyskuuta 2016

Lukuhaaste: Naparetki - Minun rakkaustarinani

46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja


No tämäpäs nyt taas oli... Oma jälkikasvuni lukee niin onnettomasti että en saanut heiltä irti tähän kohtaan mitään kivaa. Tarrasinkin otteeni kaverin runsaasti lukevaan teiniin ja hän heitti sitten vinkiksi tämän. 

Naparetki kertoo erään henkilön pakkomielteestä. Tai sellainen maku mulle ainakin jäi tästä kirjasta. Virallisesti se kertoo kolmesta miehestä, jotka yrittivät lentää Pohjoisnavalle vetypallolla vuonna 1897. Perille he eivät päässeet koskaan, sillä he katosivat tällä retkellä. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin miesten jäännökset sekä leiri löydetään. Arktisessa ilmastossa retkikunnan muistiinpanot ja filmit ovat säilyneet. Jopa niin hyvin että valokuvat saadaan kehitettyä. Se, miksi ja miten miehet kuolivat ei sensijaan selviä. Se on mysteeri yhä edelleen, sata vuotta myöhemmin.

Retkikunnan vaiheista kuitenkin tiedetään paljon, kiitos tarkkojen muistiinpanojen. Jo lähdössä jotain meni peruuttamattomasti vikaan. Retkikunta ei kuitenkaan tee pallolla hätälaskua vaan lähtee matkaan. Lähtöä kun on odotettu viikkokausia sopivien tuulien puuttuessa. Seikkailunhalu voittaa järjen ja se koituu lopulta retkikunnan kohtaloksi.

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, jota retkikunnan kohtalo on mietityttänyt jo yli vuosikymmenen. Hän on matkustanut useaan otteeseen Pohjoisnavalle tutkiakseen mitä oikein tapahtui sekä perehtynyt miesten muistiinpanoihin ja jäämistöön. Nyt hän on kirjoittanut myös kirjan aiheesta. Ja kuten jo tuossa alussa sanoin, homma alkaa lähennellä jo pakkomiellettä. Bea ei saa rauhaa ennenkuin tietää miksi miehet kuolivat.

Tämä on hyvin ainutlaatuinen kirja. Ensinnäkin se on tietokirja ja myös pitkälti siihen malliin kirjoitettu. Tarina vuorottelee retkikunnan matkana ja välillä kirjailijan matkana kohti pohjoisnapaa. Tarkkana saa olla että pysyy perässä kumpi on äänessä. Jossain vaiheessa huomaan että siniset sivut ovat kirjailijan ääni. Retkikunnan vaiheita kuvataan hyvin eläväisesti, sitä melkein huitelee itsekin 1800-luvun retkellä.

Kirjassa on huikeita valokuvia, upeita suorastaan. Ne elävöittävät onneksi kokonaisuutta. Tekstiosuus oli nimittäin paikoin aika puista, lisäksi kirjassa kerrataan samaa monta kertaa. Tuntuu että pakkomielle jo sokaisee eikä Bea pysty tarkastelemaan kokonaisuutta kauempaa. Katselen paljon kirjan valokuvia ihmisistä. He näyttävät niin erilaisilta, jopa vähän oudoilta. Kun sadan vuoden päästä ihmiset katsovat kuvia meistä, ollaankohan mekin heidän mielestään oudonnäköisiä?

Kirjan nimi oli mun mielestä vähän omituinen. Kunnes ymmärsin että tämä tosiaan on kirjailijan rakkaustarina. Hän on käyttänyt sievoisen summan rahaa selvittäessään mysteeriä, käyttänyt omaa ammattitaitoaan ja opiskellut vähän lisää jotta retkikunnan kohtalo ratkeaisi, matkustellut paikoissa jossa retkikunnan jäsenet ovat viettäneet aikaa sekä haastatellut retkikunnan elossa olevia sukulaisia. Kirjailijan lähipiiri jo kyselee että mitä väliä kuolinsyyllä ja sillä mitä tapahtui on, tapahtumista on yli sata vuotta aikaa. Kirjailijalle sillä on väliä, koska retkikunnan kohtalo on hänen rakkaustarinansa.

Tämä oli sellainen ihan mukava yhden illan luettava. Enempää aikaa en suosittelisi käytettäväksi tämän lukemiseen. Minun rakkaustarinani tämä ei ollut. Eikä retkikunnan vaiheistakaan tainnut loppupeleissä selvitä mitään uutta. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Ehe ehe.

Lukuhaaste täällä.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Laiskanpulskea liikkuja

Mä olen täällä lupsutellut menemään ennenkin jotain liikkahommia. Vallan jopa ehkä jakanut pari vinkkiäkin. Sillai perinteisesti tietenkin, huudellut kovaan ääneen ne mulle toimivat jutut ja sitten ollut hiljaa kun ne ei ole mulla enää toimineet. Että tehkää niinkuin minä sanon, älkää niinkuin minä teen.

Mä olen ennen ollut kovakin liikkumaan. Vuosi vuodelta huomaan kuitenkin että liikkaa tärkeämmäksi hyvän olon tarjoajaksi mulle nousee hyvä ruoka ja lukeminen. Liikkumatta mä en kuitenkaan selviä koska kroppa ei toimi. Kärsin päivittäisistä niska- ja selkäkivuista. Liikan kanssa ne on vähän siedettävämpiä. Ja on se tärkeää korvienvälillekin. On mielialoja, jotka katoaa mystisesti liikuntaan. Etenkin pimeinä vuodenaikoina se liikunnan merkitys mun mielenterveydelle on jotain mitä en pysty edes selittämään. En pysy ehjänä kokonaisuutena jos ei pulssi nouse.

Kuitenkin, kun liikunnasta ei saa enää irti ihan samanlaista endorfiinikänniä kuin muinoin, on välillä aika hankala motivoitua hommaan. Tässä vuoden sisään oon saanut ehkä aikuisikäni isoimmat ahaa-elämykset liikunnan suhteen. Ja oon huomannut että vuosi vuodelta mä olenkin päinvastaisempi liikkuja, kuin luulin olevani. Musta tuntuu että mun on ihan turha hakea mitään motivaatioita. Ei vaan auta kuin mennä ja tehdä. Nimittäin näyttää vähän siltä että mun mielestä ehdottomasti paras osuus liikunnassa on se, kun voi kaatua reenin jälkeen sohvalle makaamaan.

Mä olen aikaisemmin luottanut vahvasti tilastointiin. Että sen avulla tulee seurattua ja varmistettua että tulee liikuttua riittävästi. No ihan kukkua, ei toimi enää. Mulle on aivan sama kummoista pylpyrää sinne piirtyy tai mikä on vuoden keskiarvo tai monta kilometriä olen juossut. Ei vaan kiinnosta. Poistin heiaheian ja sportstrackerin jo aikoja sitten. Ja kas. Paljon kivempaa liikkua kun siitä ei tarvitse tehdä tiliä. Suunnitelmallisuus ei enää pelaa mulla, ei myöskään tilastointi. Mun liikkuminen täytyy tapahtua ehdasti vain kroppaa kuulostellen. Ja kyllä se kroppa kuuluu viikoittain käskyttävän liikkeelle.


Joskus muinoin mulla oli kalenteriin moneksi viikoksi suunniteltuna liikat. Että tiesi minä päivänä on mimmoisetkin treenit. Ei toimi enää. Ei toiminut enää kolmannen lapsen jälkeen. Aina tulee jotain äkillistä tai joku suunnitelmien muutos tai vähintäänkin joku oksentaa. Liikkumaan mennään kun näyttää siltä että nyt kannattaisi mennä. Aivan sama mitä se kalenteri siinä vaiheessa on mieltä asiasta.

Mä olen aina pitänyt itseäni juoksijana. Olen hankkinut liikkani juoksemalla ainakin kolmentoista vuoden ajan. Mä voisin varmaan sanoa sen nyt tässä ihan ääneenkin että inhoan juoksemista. Se ei ole ollut kivaa enää yli vuoteen. Heitin yhdet juoksukengät jo roskiin, toiset onneksi on sellaiset että niitä voi käyttää lenkkareina muutenkin vaan. Mutta että. Mun juoksijan ura taitaa olla taputeltu. Jos se vielä joskus alkaa tuntumaankin muksalta niin sitten taas mennään mutta sen ihmeempiä peli-liikkeitä en aio asian eteen tehdä.

Mun jutut on tällä hetkellä barré ja hotjooga. Reipas kävely on myös yllättävän kivaa. Samalla voi kuunnella podcasteja tai äänikirjoja. Uiminen uppoaa aina, itseasiassa vesi taitaa olla mulle se kaikista luontaisin elementti. Ja crosstrainerilla viuhtominen, siitä tykkään ihan erityisesti. Vuorottelen intervallia ja mäkitreeniä. Tuskin nämäkään lajit kulkee mukana lopun ikää mutta sitten kokeillaan ja haetaan taas jotain uusia. Lihaskuntoa pitäisi kasvattaa mutta katsellaan sitä sitten vaikka keväällä.

Mä olen liikkuja, joka saa sen hyvän olon vasta joskus ruoan ja suihkun jälkeen. Lähteminen on siis vaikeaa ja liikkuminen se vasta vaikeaa välillä onkin. Less is more pelaa tässäkin. Ja jos joku hikoilu ei huvita niin voi käydä edes kävelemassä. Useimmiten kyllä tykkään siitä että syke nousee. Veri lähtee virtaamaan ja lihasjumit sulaa. Hiki tulee siinä sivussa.

Mulla on nyt muutaman kokeilukerran kortti tankotanssiin. Oon sitä jo aikani puhunut ja Siippa väsähti mun jahkailuun ja maksoi mulle kokeilut. Jahka tässä saadaan arki palautumaan taas ennalleen niin käyn koklaamassa. Mähän haaveilin tätä jo kesälle mutta telottu nilkka siirsi koko touhun myöhemmälle. Vähän mietityttää koko touhu, koska mulla on ollut tanssiin tosi ristiriitainen suhtautuminen muutaman viime vuoden ajan. Tanssi on ehkä laji, jota oon eri muodoissaan harrastanut pisimpään. Mutta viime vuosina se on jäänyt logistisista syistä. Mun on hankala sitoutua johonkin joka on aina samaan aikaan. Ja nyt sitten ne kerrat kun on käynyt tanssimassa, huomaa miten hankalaa se kehon hallinta on. Menee varmasti osittain ikääntymisenkin piikkiin. Koordinaatio ei vaan enää pelaa samalla lailla kuin nuorempana. Huomaan että en saa tanssista enää sitä iloa just sentakia, koska sen eteen joutuu ponnistelemaan aina niin paljon. Se oli aina kivaa just siksi että tekniikka on ollut mulle helppoa ja on voinut vaan pistää täysillä menemään. Nyt se ei enää onnistu kun pitää keskittyä liikaa. Joten hauska nähdä miten tankoilun kanssa käy. Onhan se toki hyvin erilaista eikä oikeastaan tanssia lainkaan.

Liikka tuntuu nyt kuitenkin taas tosi kivalta ja oon innoissani. Kun tiputin sieltä sellaisen turhan suorittamisen ja pakon pois. Kammoan kaikessa pakkoa ja se on mulla se suurin motivaation tappaja ihan kaikessa. Joten laiskanpulskealla linjalla jatketaan.



sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Viikko meiltä

PeNa eli Milla haastoi kertomaan mitä meidän viikkoon on sisältynyt. Mä olen ollut toivottoman huono haasteilija viime kuukausina (vilkutukset vaan Marikalle, työn alla on enkä ole unohtanut!) mutta yritetään. Kuvat ovat satunnaisia räpsyjä viikon varrelta.

Ja anna meille meidän jokapäiväinen taistomme..
Meillä se on hampaidenpesu.

Maanantai
Edelliset kaksi viikkoa on olleet vähän poikkeuksellisia. Siippa on ollut sairaslomalla, mäkin vähän. Tänään on siis ensimmäinen päivä kun arki on taas normaalia. Mulla on vapaapäivä ja tuntuu että aamu alkaa ihan liian aikaisin. Kolmas herää 6.45, en tajua kuopuksen aikaisia aamuja. Tyyppi kun nukahtaa yöunille vasta iltakympin jälkeen ja tosiaan on pystyssä jo ennen seiskaa. Eikä aina nukahda päiväunille. Miten se jaksaa? Tällä hetkellä Kolmas on flunssassa joten olisi aika jees että lepää. Saan vitkuteltua ylösnousua melkein 45 minuuttia. Ehditään moikkaamaan vielä Toka ennenkuin se lähtee kouluun. Ekalla alkaa tässä jaksossa kaikki aamut vasta kympiltä eli hän saa nukkua aamuisin pitkään ja häntä ehtii näkemään enemmän.

Olen enempi vähempi rampa koko päivän. Olin lauantaina Mäkelänrinteessä Kuntostartti-tapahtumassa ja kyllä tietää olleensa. Keho on niin kipeä että haluaisin vaan pötkötellä.
Pistän Kolmosen pilli kourassa Ekan huoneeseen kun herätyskello kuuluu soivan, mutta tyyppiä ei näy. Todella tehokas tapa saada teini ylös!

Bloggaan, kiroan toimimatonta bloggeria joka ei ole päivittänyt instagramia tuohon sivupalkkiin aikoihin ja nyt näköjään muiden blogitkaan ei enää päivity sinne. Olen kuitenkin saamaton enkä jaksa perehtyä asiaan isommin. Käydään Kolmosen kanssa ruokkimassa sorsia ja vähän lähipuistossa pyörimässä.

Aika rauhallisella tempolla mennään tämä päivä, Kolmas saa aamupäivästä jonkun uhmaslaagin joka imee mustakin kaikki mehut. Iltaruokailu hoidetaan noutopizzalla ja ilta pitkälti möllötellään vaan. Mä luen ja otan lasin punaviiniä. Lasten mentyä nukkumaan mietitään Siipan kanssa katseltaisiinko a2 Lisääntymisiltaa mutta päädytään kuitenkin katsomaan jakso sunnuntaina alkanutta Nousuvettä.

Naapuritalo on myynnissä. Osta pois, on suojeltu ja kaikkee. Eikä maksa paljoo, jtn 1 800 000
Tiistai
Vapaapäivä vielä tänäänkin. Nukun hurjan hyvin ja herään aamulla ihan virkeänä. Oon jo ennen aamukahvia aivan pirteä, joka on todella poikkeuksellista. Jaksan jopa vaahdottaa aamukahviin maidon ja ärsytän kaikkia snapchatissa pirteydelläni.
Kolmas on edelleen flunssainen, mutta siitä huolimatta päätetään Kolmosen kanssa käydä kirjastossa ja asukaskahvilalla lounaalla. Arkivapaina hoidan kaikista mieluiten lounaat jossain muualla kuin kotona, jostain syystä tämä vähentää mun ja Kolmosen konflikteja aamupäiviltä ihan huomattavasti.

Nämä mun arkivapaat on jotenkin välillä tosi pulmallisia. En meinaa päästä eroon siitä ajatusrallista, että mun pitäisi täällä kotona erityisesti tehdä jotain kun mulla on vapaata. Meillä ei ole Siipan kanssa kuukaudessa kovin montaa yhteistä vapaapäivää, joten niitä ei viitsisi käyttää ainakaan mihinkään siivoamiseen. En tosin kyllä halua käyttää siihen omia vapaapäiviänikään. Kolmas on mun arkivapaina aina kaverina kotona, se nyt on ihan selvyys. Mutta hän on jo niin iso että kyllä mä tässä saisin tehtyä yhtä jos toista. Mutta haluanko? Vai onko vapaapäivä sitä mitä sen haluan olla eli vapaa. Tästä ajatuspaletista ei taida päästä ikinä täysin eroon.  Mähän ihan oikeasti odotan innolla sitä aikaa kun meillä on neliöitä vähemmän. En odota että lapset muuttaa pois mutta en tykkää kun kunnossapidettävää pinta-alaa on näin paljon. Me ei mun mielestä tarvita näin paljoa tilaa.

Muistan ilmoittaa Kolmosen hoitoajat päiväkotiin ajoissa kerrankin! Vaikka vuoropäiväkoti on mahtava, niin saan aina slaagin näistä hoidontarpeen ilmoitteluista. Ne pitää olla päiväkodilla aina edellisen viikon tiistaina klo 16  mennessä. Arvatkaa miten monta kertaa niitä on paniikissa muistettu lähetellä keskellä yötä, roimasti myöhässä. Samaten panikoin aina että onko ilmoitettu oikein. Ei nimittäin ole kerran eikä toisenkaan, kun on pistetty perään "eikuneikuneikun"-sähköpostia... Päiväkoti on jo tottunut, me ei!

Ruoaksi syödään kesäkurpitsapihvejä (teinit kehui että oli hyviä, woooooot???!!!!), lohkoperunoita ja tsatsikia. Iltapalaksi pannaria.

Erään päivän lounas. Ihan törkeän hyvää, ei yhtään eines.

Keskiviikko
Tänään mulla on iltavuoro. Sen kunniaksi herään jo aamukuudelta ihmettelemään että kello on tosiaan kuusi aamulla. Kolmas toki nukkua losottaa. Täysin ongelmitta. Klo 8.15 on pakko käydä herättämässä ettei tule liian kiire. Kolmosen päiväkotiryhmä seikkailee nimittäin tänään kirjastoon. Juuri ennen lähtöä hoksaan että päiväkodillakin on pakko käydä pyörähtämässä koska kundilla on senverran tavaraa mukana että en kehtaa sysätä niitä hoitajille. Päiväkoti, kirjasto ja meidän koti ei toki ole lähelläkään toisiaan joten aikaa menee yllättävän paljon siirtymisiin, vaikka ei ruuhka olekaan. Huomaan PMS-karkeloiden alkaneen ja muutama mulkku kuski liikenteessä ei ainakaan helpota murhanhimoisuuttani. Toivon pyhästi että tänään ei tarvitsisi olla yhdenkään ihmisen kanssa tekemisissä. Kolmosen räkäisyys tuntuu pahentuneen joten pienen omantunnon piston kanssa jätän pojan kirjastoon ja mietiskelen jo suunnitelma beetä loppuviikoksi, jos koti kutsuu.

Suuntaan vielä himaan ennen töihin lähtöä. Olen taas nukkunut toisen hartiani aivan junttaan, joten vetäisen kissojen ja naapureiden iloksi kotosalla pienet barrét youtuben ohjauksella. Hartiajumi laukeaa, vitutus ei.

Siippa vastaa tänään ruokahuollosta ja puuhaa porukalle spydäriä. Mä saavun puoli kymmeneltä illalla kotiin tyrmistyneenä. En ole kai koskaan tullut iltavuorosta kotiin ilman, että mulle on iltapala odottamassa. Ja tänään, ei mitään! Syön protestina puoli pakettia Keisarinnaa ja panikoin jo edessäolevaa torstaita joka on ainakin paperilla viikon kamalin päivä, nimittäin....

Toka retkeili koulukasvitarhalla. Sain tuliaisia.

Torstai
Aamuvuoro eli ovesta ulos hullun aikaisin. On mun vuoro viedä Kolmas aamulla päiväkotiin ja nämä aikaiset aamuviemiset ei vaan meiltä tahdo sujua. Tällä kertaa kuitenkin saavutetaan joku ihmeellinen kolmannen asteen yhteys ja päiväkotiin vienti sujuu. Heitetään Kolmosen kanssa yläfemmat hyvälle aamulle.

Työpäiväkin sujuu aika kivasti. Torstait on lähtökohtaisesti meillä aina vaikeita työpäiviä, joten ne vaativat todella hyvää suunnittelua ja tarvittaessa raakaa organisointia. Äkillisiä muutoksia tulee ja ne pitää vaan osata hoitaa. Tällä kertaa lähes kaikki sujuu kuin rasvattu. Meille tulee parin viikon päästä taas uusi opetuslapsi muutamaksi viikoksi. Mä olen meidän duunin opiskelijavastaava joten tsekkailen hänelle lähiohjaajat ja mailaan tervetulokirjeen sekä ekat työvuorot. Työkaverin kanssa suunnitellaan että tuossa n. 70-vuotiaana voisi heittää elämän risaiseksi. Alkaa jälleen polttamaan tupakkaa, harrastamaan irtosuhteita, juomaan viinaa ja käyttämään muuntohuumeita. Vähän sellaisessa Absolutely Fabulous-hengessä.

Työpäivän jälkeen saan suunnata suoraan Ekan vanhempainiltaan. Kaikki on uutta ja vierasta, mihin pitää mennä, missä on parkkipaikka, ketä täällä on, koska syödään ja apua happi loppuu!!! Homma venyy kaikenkaikkiaan kolmetuntiseksi (kyllä!!!!!!!) ja olen ihan helvetin poikki kun lopulta pääsen pois. Kahden tunnin jälkeen yritin jo kihnuttaa ranteitani auki pulpetin kulmaa vasten. Kolme tuntia on vaan yksinkertaisesti liikaa, varsinkin oman työpäivän päälle. Mulla on lähes aina ollut vanhempainilloissa todella nuori olo muiden vanhempien seassa, niin tälläkin kertaa. Koen lähes teinimäistä myötähäpeää kun eräs vanhempi sanoo Ekan miespuoliselle ryhmänvalvojalle miten hienoa on että ryhmän opettajana on komea ja charmantti herrasmies. En saa tekstinä välitettyä tätä miten vaivaannuttavaa se oikeasti oli, opettaja myös oli erittäin vaivaantunut. Tarkoitettu varmasti vain kehuksi mutta ei mennyt sinne päinkään.

Siippa on taituroinut makaronilaatikkoa ja lisäksi käydään pikaisesti kaupassa hakemassa iltapala-ainekset itse kullekin.

JES!!!!
Perjantai
Mun ja Siipan yhteinen vapaapäivä, woohooo!!! Odotellaan että isot lapset on lähteneet kouluun ja kiikutetaan Kolmas mummolaan. Ja sitten urku auki ja treffeille! Suunnataan Flamingon kylpylään, aikuisten puolelle toki. Lillutaan ja pyöritään erilaisissa saunoissa pari tuntia. Juodaan jopa drinksut allasbaarissa. Ollaan oltu tuolla pari kertaa aiemminkin, joskin edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi. Aiemmilla kerroilla paikka on ollut ihan täynnä, joten ei ole ollut ehkä ihan kovin kivaa. Nyt paikalla ei ole kuin muutama muu ihminen ja ihan todella pääsee rentoutumaan. Vedessä on ihana kellua ja kuunnella musiikkia ja samalla katsella kattoon heijastuvia revontulimaisia valoja. Lisäksi rakastan sitä 37-asteista allasta. Parituntinen tekee niin hyvää meille molemmille, ollaan oltu todella väsyneitä ja kireitä ja stressaantuneita molemmat. Poistuessa on oikeasti rentoutunut olo.
Ampaistaan vielä Jumbon puolelle syömään ja jälkkäreille. Sitten onkin pakko lähteä noukkimaan Kaksikko ja saatella heidät isilään lähtevään bussiin. Samalla koukataan Rautatientorin Kansainvälisillä suurmarkkinoilla. Mukaan tarttuu kaikkea pientä kivaa, pitänee vielä ensi viikolla käydä koko porukankin kera paikalla. Kaksikko ainakin tykkäsi viime vuonna ihan älyttömästi tapahtumasta!
Käydään vielä ruokakaupassa ja sitten noukitaan Kolmas kotiin. Illalle vielä yksi jakso Narcosia, nukahdan kuitenkin kesken.

Ou kaad tuota järjestystä. Mutta eikö olekin söpö kissa?
Lauantai
Työpäivä, suuntaan iltavuoroon. Olen tositosi väsynyt koko aamupäivän kotona. Kolmosella on lyhyt hoitopäivä, ja mulla oli suunnitelmissa joku liikunnantynkä sitten kun olen hänet vienyt hoitoon. Olen kuitenkin nyt niin poikki että suuntaan suoraan kotiin tunniksi vielä pötköttelemään. Surffaan netissä, luen paria eri kirjaa ja katselen snapchatia. Haen kaupasta eväät töihin ja säädän senverran että myöhästyn kymmenisen minuuttia töistä. Onneksi sillä ei ole kovin suuri merkitys näin viikonloppuisin. Mun töiskennellessä Siippa vie Kolmosen syömään ja lentokentälle katselemaan lentokoneita. Meillä on aloitettu Kolmosen siedätys lentokoneille ja nyt ollaankin "haluuu lentokoneeseen"-vaiheessa.

Tokalla olisi ollut tänään koulupäivä, jonka olen tyystin unohtanut. Vuoden mutsi tässä taas moi! Kaksikko on isilässä eli jokatapauksessa koulupäivä olisi jäänyt välistä, mutta olen siis unohtanut myös ilmoittaa siitä, koska en muistanut koko koulupäivän olemassaoloa. Wilma on jotenkin uusiutunut enkä tajua mistä pääsen kuittaamaan poissaolot kuten siinä vanhassa systeemissä.

Älytön väsy painaa koko työpäivän ajan. Näin viime yönä unta yläasteaikaisesta poikaystävästäni ja tekisi melkein mieli kysyä että mitä kuuluu. Ollaan tosi näkemässä piakkoin pikkujouluissa, joten päätän jättää kuulumiskyselyt ja unikertomukset sinne.

Töissä on tosi hiljainen ilta ja tapan aikaa snapchatissä. Olen totaalisen ihastunut siihen, että Eeva Kolu snäppää. Olen ikävöinyt hänen blogiaan ihan älyttömästi joten on ihanaa saada vähän Eevaa sitten edes snäpin kautta.

Huomaan ikävöiväni Tukholmaan ja Tallinnaan. Molemmissa on kavereita pyörähtämässä viikonloppuna ja kuvat saavat kaipaamaan. Pakotan virolaiset työkaverini puhumaan mulle eestiä että saisin edes vähän jotain slaavilaista huuhtelua sielulleni. Helsinki ja arki tuntuu ihan plööhiltä. Mietiskelen vielä saisinko kuitenkin ympättyä ensi viikolle yhden Skidit-risteilyn... Tukholmassa näkyy ainakin tänä viikonloppuna olevan ihan kesä.

Pyörittelen mielellä myös sitä päätöstä ajatusta että vuoden alusta alkaisin tekemään taas täyttä työaikaa. Tämä vuosi ja nelisen kuukautta on pärjätty hyvin mutta nyt alkaa näyttää siltä että talous menee liian tiukille.

Sovin leffatreffit kaverin kanssa. Vastaanotan myös parit pikkujoulu-save the datet! Woop woop!

Lounaaksi syön kaupan salaattia joka on niin iso etten kykene töissä syömään päivällistä koska olen edelleen ihan täynnä. Siippa on tehnyt iltapalaksi ihanaa kvinoa-tonnikala-fetasalaattia ja sen kylkiäisenä on vielä vähän suurmarkkinoilta ostettua patonkia.

Paita ja peppu
Sunnuntai
Aamuvugihugi. Heräsin viideltä aamulta kiroilemaan. Näitä vuorotyöläisen iloja, täysin sekaisin oleva unirytmi. Nuorempana ei niin haitannut, nykyään syö ja paljon. Takana on kyllä 5,5h täyttä tajuttomuutta mutta se ei vaan riitä. Kello oli soimassa puoli seitsemältä eli puolitoista tuntia arvokasta unta jäi uupumaan. Kiukuttaa.
Vuorotyössä on paljon hyvää, josta mäkin olen kirjoittanut mm. täällä. Mutta jos sulla on univaikeuksia tai olet vaikka herkkäuninen niin älä hemmetissä hakeudu ainakaan vuorotöihin!

Tänään on onneksi aivan rautainen remmi töissä mun kavereina joten työpäivä ei armottomasta väsymyksestä huolimatta tunnu ihan murhalta. Miespuolinen kollegani hauskuuttaa meitä laulamalla All by myselfia Bridget Jones-tyylillä ja ulvomme tälle enempi vähempi koko työpäivän. Lisäksi lanseeraamme uusia Tinder-termejä sinkuille kuten positiivisuusfasisti sekä neutraali tuuppaaja.

Mun piti mennä salille suoraan töistä mutta univelka voitti. Kurvasin tyhjään kotiin, söin kourallisen karkkia ja otin kahden tunnin päikkärit, parasta! Olisi ollut illalla myös pari velvoitetta mutta sain vapautuksen molemmista ja nyt saan loppuillan vaan möllötellä. Jos lukisi vähän. Tai söisi ja menisi sinne salille. Senverran pitää liikkua että käydään lataamassa Kaksikon bussikortit. Osa meistä unohti taas että niistä on jo aika loppunut...

Siippa on ollut koko päivän siivoamassa sisarustensa kanssa appeni kotia. Se on nyt tyhjä ja huomenna avaimet luovutetaan eteenpäin. Yksi iso homma näissä kuolemanjälkeisissä on nyt hoidettu. Siippa tuo mukanaan ison kasan lapsuudenkuvia joita selailllaan puoli iltaa. Kolmas on ihan isänsä kopio! Kolmas on ollut tuon ajan mun äidillä hoidossa ja äiti on lähettänyt meille ruokaa muksun matkassa. Tänään syödään muussia, pihvejä ja salaattia. Jälkkäriksi maistellaan markkinoilta ostettuja italialaisia herkkuja.

Tämä oli itseasiassa aika kiva haaste! Jos haluat blogata viikostasi niin otappa tästä haaste itsellesi.


keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Lukuhaaste: Säädyllinen ainesosa

7. Vihervuosi 2016-sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja


Jälleen sovellan. En nimittäin oikein missään vaiheessa ole tajunnut lukuhaasteen tätä kohtaa. Minusta tuossa yhden haasteen sisällä on tavallaan kaksi eri kohtaa ja sitä myötä kaksi eri haastetta. No ihan sama. 

Säädyllinen ainesosa kertoo 50-luvun Helsingistä. Ja tietyllä tapaa mä koen että se on mun sielunmaisema. En samaistu 50-luvun ajan henkeen, en sodanjälkeiseen mielentilaan, en naisen asemaan (jotka kaikki ovat kirjassa esillä hyvin vahvoina). Mutta samaistun niihin samoihin taloihin ja puistoihin, katuihin ja kujiin jotka yhä edelleen on olemassa. Ja siksi tämä kirja oli minun maisemani.

Kirja kertoo Saarasta, joka muuttaa miehensä ja lapsensa kanssa maalta Helsinkiin. Yläkerrassa asuu kiehtova naapuri Elisabeth, joka kutsuineen ja hienoine ystävineen on jotain ihan muuta, mihin Saara on tottunut. Elisabethin seurassa pääsemme myös Ranskaan ja Ruotsiin, mutta Helsinki on se, joka niputtaa tämän kirjan. Ruoka on myös tärkeässä asemassa kirjan sivuilla, mutta hyvin eri tavalla kuin voisi kuvitella. Nälkä kuitenkin tuli.

Heti ensiksi on sanottava että tykkäsin tästä kirjasta ihan mahdottoman paljon. Suorastaan hotkin sen. Palvoin sitä. Musta tuli heti kättelyssä Leena Parkkisen fani. Tykkäsin tästä niin paljon että ensimmäistä kertaa mä koen jopa vähän vaikeaksi kirjoittaa jostakin kirjasta. Koska tämä oli niin hyvä että haluaisin vaan hautoa sitä itselleni ja pitää salaisuutena sen, että tämä on hyvä. Pitää kaiken omanani. Kirjan juoni oli hyvin erilainen, mitä mä odotin sen olevan. En lukenut mistään mitään paljastuksia etukäteen, enkä halua itsekään nyt paljastaa mitään. Haudon vain.

Tämä muistutti mua muutamasta muusta kirjasta, joita luin joskus teininä ja jotka myös olivat 50-luvun Suomesta. Yhdenkään nimeä en just nyt toki muista mutta sieltä jostain ne lukumuistot kumpusivat. Säädyllinen ainesosa tulee myös jäämään lukumuistoksi, joka toivon mukaan kumpuilee esiin aina välillä. Muistuttaen siitä, mitä tunsin ja mitä ajattelin kun luin. En voinut kunnolla nukkua, en oikein syödäkään. En ennenkuin painoin kirjan kannet kiinni viimeistä kertaa. 

Samaistuin lukemisen aikana vahvasti Saaraan, joka tunsi itsensä sosiaalisissa tilanteissa hyvin ulkopuoliseksi. Mutta Saaran lailla uskon, että mullakin tulee ne hetket jolloin valaistun. Kirjan hahmot olivat niin aitoja ja uskottavia, että tuntuu kuin olisi saanut uusia ystäviä. En uskalla enää jokaiseen haasteen kohtaan tätä huudella mutta menköön vielä nyt tähän, ehdottomasti vuoden paras lukukokemus!

Jostain syystä mä alan tarkastella kirjojen kansia aina vasta sitten, kun olen ne jo lukenut. Niin tälläkin kertaa. Ja nytkin kävi niin että tajuan kannet kun olen lukenut kirjan. Miten paljon kannet kertovat, miten hienoja kannet onkaan.

Huh, vähän hengästyttää. Lisää Leena Parkkista!!!!

Lukuhaaste täällä

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kävin leffassa x 3

Elokuvissa on taas tullut rampattua joka viikko, joten pistetäänpä niistä vähän rapsaa.



Käytiin elokuun loppupuolella vihdoin Kaksikon kanssa katsomassa kovasti odottamamme Suicide Squad. Tätä leffaahan on hypetetty jo useampi vuosi, eikä vähiten Jared Leton Jokerin takia. En tiedä teistä muista mutta mulla ei ollut mitään käsitystä leffasta, ennenkuin näin siitä trailerin tuossa keväällä. Luulin että se olisi joku Batman-hommeli, juurikin tuon Jokerin takia mutta eipäs ollutkaan.

Leffa kertoo super-rikollisista, joista kootaan tiimi taistelemaan pahaa vastaan. Koskaan kun ei tiedä jos seuraava Superman päättääkin tuhota maailman joten on hyvä olla varautuneena. Ja koska tiimi on koottu rikollisista jotka on tuomittu vankilaan istumaan elinkautisia, on heidät helppo eliminoida tarvittaessa.

Heti ensiksi mun on pakko mainita elokuvan musiikit. Nimittäin harvoin on kohdalle osunut elokuva, jonka jokaisen biisin aikana tekisi mieli pompata ylös joraamaan. Mulla vispasi varpaat lenkkareissa koko ajan ja keskityin paikoin enempi musiikilliseen tarjontaan kuin itse leffaan. Todella, todella kova soundtrack! Jopa Eka tykkäsi ja vaikuttui leffan musiikeista. En olekaan menettänyt esikoistani kokonaan EDM:le!

Etukäteenhän tästä leffasta oli hypetetty tosiaan Jared Leton Jokeria. Joka olikin todella, todella huikea. Aivan mieletön roolisuoritus. Mutta, Jokeria nähdään elokuvassa todella vähän. Rooli on todella pieni, jopa surullisen pieni. Tämän elokuvan sensijaan vei ehdottomasti tyttöihastukseni Margot Robbie. Ihana, hullu, mahtava! Tykkäsin! Will Smith sensijaan alkaa olla musta jo vähän väsähtänyt yrittäessään esittää pahista. Mutta onneksi Willin hahmo ei juurikaan noussut sieltä muiden yli.

Elokuvan ikäraja k-12 oli musta todella matala. Jos tämä olisi ollut peli, se olisi varmasti ollut k-16. Koska silkkaa räminää ja räiskettähän tämä oli. Uppoaa kyllä varmasti teineihin ja nuoriin aikuisiin ja kyllä mäkin tästä sinänsä tykkäsin. Musta tuntui että katseli jotain toisen ulottuvuuden Avengersia. Lisäksi tykkään kun näitä leffoja on synkattu yhteen. Suicide Squadissa vilahteli mm. Ben Affleckin Batman muutamaankin kertaan.



Viime torstaina oli taas Mysteerinäytös, johon suunnattiin Kaksikon kanssa. Viime kerrallahan leffana oli Tarzanin legenda, josta tykättiin Tokan kanssa tosi paljon. Ekaa harmitti silloin kun ei päässyt kesätöidensä takia mukaan, joten tällä kerralla halusi ehdottomasti tulla. Elokuvan alkaessa teinit vähän nyrpisteli, TNV:n kutsuvieras-enskari oli nimittäin samaan aikaan kerrosta ylempänä ja Kaksikko meinasi ennen elokuvaa että eivät todellakaan halua nähdä sitä, kun juteltiin leffasta (ja bongailtiin Paula Vesalaa). Vähän säälitti myös meidän edessä istuva pariskunta, joista toinen ei ymmärtänyt suomea. Mä sensijaan olin tosi tyytyväinen että mysteerileffana oli tällä kertaa Tyttö nimeltä Varpu. Oon kaivannut kotimaisia leffoja myös mysteerinäytöksinä.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Varpu-tytöstä. Hän elelee yh-äitinsä kanssa Pohjois-Helsingissä ja on kovaa vauhtia matkalla kohti teini-ikää ja aikuisuutta. Varpu ei muista isästään mitään, mutta on kovin kiinnostunut. Varpu saa udeltua äidiltään isän nimen ja kaupungin ja eräänä huonona hetkenä Varpu saa päähänsä lähteä tapaamaan isää.

Heti ensialkuun täytyy todeta se itsestäänselvyys että Paula Vesala on huikea. Mielettömän luonteva, vahva tulkitsija myös näyttelijänä sekä uskottava hahmo Varpun äitinä. Varpun ja äidin suhde on mun mielestä nimittäin sellainen, että se voisi helposti olla valkokankaalla epäuskottava. Lisäksi pureskelin vähän aikaa sitä lähtöasetelmaa että köyhät ja yh-perheet on taas sijoitettu Pohjois-Helsinkiin. Mulla on pieni henkilökohtainen stigma näitä kaupunginosien stereotypioita kohtaan. 

Mutta sitten itse Varpu eli Linnea Skog. Aivan mieletön!! Oli ensimmäisenä pakko googlata minkä ikäisestä tytöstä on kyse ja ei voi kyllä kuin ihailla 13-vuotiaan taitoja. Toivon menestyksekästä ja pitkää uraa tälle todella vahvalle ja lahjakkaalle tytölle. Ja on muuten ylipäätään aina ilo huomata kotimaisista elokuvista miten vahvoja ja hyviä näyttelijöitä Suomessa on. 

TNV oli hauska, paikoin vähän surullinen mutta ennenkaikkea toivoa ja optimismia täynnä. Meillä aikuiset tykkäsi, teinit jurmotti. Tosin luulen että Toka oikeasti vähän tykkäsi, hänellä on tosi ihanan laaja kenttä elokuvien suhteen. Eka taas tuntuu periaatteesta jurmuttavan jos katseltavana on joku muu kuin Marvelin tai Hollywood-tuotannon leffa. Kuuluu ikään....




Perjantaina suuntasin taas elokuviin tyttöporukalla. Vietimme Ihanien Naisten elokuvailtaa ja sopivin teemaanhan oli tietenkin Todella upeeta. Meidän ikähaarukka osui 35:n ja 43:n ikävuoden väliin, eli tätä on sarjana katsottu teineinä ja nuorina aikuisina. Todella upeeta on ehdottomasti yksi mun kaikkien aikojen sarjasuosikeista joten odotukset oli todella kovat. Ja elokuva lunasti ne täysin!

Elokuva oli sitä taattua Run darling, there's booze after finishline-laatua alusta loppuun. Me naurettiin niin paljon tämän aikana. Ihan mielettömän paljon. Harvoin on komedioita jotka naurattaa alusta loppuun mutta tämä kyllä onnistui siinä. Lisäksi Joanna Lumleyn Patsy on musta ehdottomasti hauskin komediahahmo kautta aikojen. Ylipäätään koko Lumley on niin huikea että olen ihan sanaton kaiken fanitukseni edessä. En keksi parempaa tapaa, miten olisin voinut perjantai-iltani viettää. Harvoin tulee katsottua komedioita leffateatterissa mutta tämä oli kyllä ihan paikallaan juuri siellä, kaverijoukon kanssa.

Luulen että jos tätä ei ole sarjana katsonut niin leffakaan ei välttämättä uppoa. Tai ainakaan siitä ei saa samalla tavalla irti, kuin jos konsepti on jo etukäteen tuttu. Leffaan on nimittäin saatu mukaan suurinpiirtein kaikki sarjassakin esiintyneet hahmot, lähtien Bubblesta ja Magdasta. Cameo-rooleja nähdään myös todella paljon. Jos joku näistä kolmesta edellä mainitusta elokuvasta pitäisi suositella, niin se olisi ehdottomasti Todella upeeta. Varsinkin jos olet ollut teini 90-luvulla.

Nyt ei olekaan suunnitteilla leffareissuja lähihetkille, mutta huvittaisi kyllä pian nähdä ainakin Bad moms, joka on kuulemma vähän kuin Morsiusneidot mutta vielä parempi, sekä Teit meistä kauniin. Joka toivonmukaan on tällaiselle 23 vuotta Apiksen fanityttönä heiluneelle pelkkää mannaa. Juliette Binochen tähdittämä Palaa luokseni vielä vaikuttaa myös huikealta. 

Mielenkiintoisia leffoja on myös tulossa pitkin loppuvuotta. Benedict Cumberbathin tähdittämä Doctor Strange vaikuttaa rainalta, joka uppoaa meidän miesväkeen ja varmasti muhunkin. Samaten vanhana potteristina odotan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvaa suurella uteliaisuudella. Vaikka tykkäsin kaikista Harry Pottereista niin en sinänsä ole jäänyt häntä kaipaamaan. Mutta Tylypahkaa ja koko sitä maailmaa mä kaipaan ja odotankin että tämä elokuva on siksi juuri mua varten. Toivon että syksy pitäisi sisällään myös pari mysteerielokuvaa.

R&A starttaisi tällä viikolla ja vähän mietiskelin että menisikö vai ei. R&A on nimittäin mun mielestä mennyt vuosi vuodelta alaspäin ja festarin leffat pyörii viikkoa myöhemmin telkkarissa. Ehkä säästän rahani tällä kertaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Lukuhaaste: Tuntematon sotavanki

49. Vuonna 2016 julkaistu kirja


Kun tuossa vuoden alussa lueskelin lukuhaasteen eri kohtia, ja huomasin siinä kohdan Vuonna 2016 julkaistu kirja, tiesin heti minkä kirjan siihen sijoittaisin. Enkä ole ehkä yhdenkään lukuhaasteen kohdalla oikeasti odottanut lukemista niin kovin, kuin tätä neljäysiä odotin. Myönnän olevani nyt täysin subjektiivinen intoni kanssa, tämän kirjan on nimittäin kirjoittanut kaverini Ira. Mutta ihan sama, tämä on musta nimittäin niin järjettömän siisti homma että nyt saakin olla innoissaan.

Jo vuosien ajan mä olen vaihtanut Iran kanssa lukuvinkkejä. Jokainen kirja, jonka hän on vinkannut, on ollut silkkaa kultaa. Joten kun kuulin että Ira alkaa kirjoittamaan omaa kirjaa, olin tosiaan melko tohkeissani. Olen myötäelänyt kirjan synnytystä ja todella odottanut sen ilmestymistä. Ira on jaksanut raportoida sekä sukututkimuksen että kirjan vaiheita jo pitkään ja niitä on ollut todella jännittävää ja mielenkiintoista seurata. Mutta nyt yritän fanityttöillä vähän vähemmän ja kertoa lukemastani.

Tuntematon sotavanki kertoo vaietusta salaisuudesta. Iran isoisä on ollut sotavankina Suomessa eikä hänen henkilöllisyyttään tiedä kuin Iran edesmennyt isoäiti. Tai jos joku on tietänyt jotain, on vaikenemisen muuri kuitenkin pitänyt. Isoisän henkilöllisyys on säilynyt mysteerinä. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin Ira alkaa selvittää isoisän henkilöllisyyttä sekä vanhoilla että uusilla metodeilla. Tutuiksi tulee niin mikrofilmien selailu kirjastoissa ja arkistoissa kuin myös nykyaikaiset DNA-testit. Ira huomaa pian että urakka on isompi kuin hän on kuvitellutkaan ja että sukututkimus on todella koukuttavaa puuhaa.

Kirja on hyvin tietokirjamainen mutta lopputulos on kuitenkin seikkailuhenkinen. Hyvin pian tuli olo että kirja on todella koukuttavasti rakennettu ja tarinaa halusi suorastaan ahmia. Ira pilkkoo DNA-osuuksia ja nykyaikaisia tutkimusmenetelmiä auki paljonkin ja ne saattavat paikoin tuntua vähän dadaalta, jos varsinainen tiedepuoli ei kiinnosta. Haploryhmä? Genomilinja? Mitäääh? Vaikuttaa todella mielenkiintoiselta mutta vaikealta asialta. Onneksi DNA-hommelit ei kuitenkaan aiheuta kompastumista lukemiselle. Lisäksi on pakko myöntää että itsellänikin heräsi halu ja mielenkiinto sylkäistä putkeen ja katsoa mitä selviää. Joskin kyllä vielä lämmittelen ajatuksella. Kuten Ira kirjassa mainitseekin, kaikki mitä perimästämme selviää, ei välttämättä olekaan vain hyviä uutisia.

Ira kirjoittaa hyvin seikkaperäisesti mitä kaikkea on tämän matkan varrella tehnyt selvittääkseen isoisänsä henkilöllisyyden. Lukiessa tuli mietittyä useampaan kertaan että voi jösses millainen työ tuossa kaikessa on ollut. En ole ihan varma kestäisikö omat hermot. Lisäksi ainakin lukijana huomaa, että isoisän etsimisen lisäksi Ira tekee myös matkaa omaan minuuteen.

Mä en ole koskaan tehnyt sukututkimusta, joten aihe on mulle vieras. Mulle selvisi tämän lukukokemuksen kautta paljon ihan ehtaa tietoa aiheesta, sekä muutama juttu mitä en olisi osannut kuvitellakaan. Nimittäin pelkkä biologian purkaminen DNA-testein tai ajan uutisten lukeminen mikrofilmeiltä ei riitä. Pitää yrittää ryömiä aikalaisten ihon alle. Pitää yrittää ymmärtää ajan henkeä, silloista kulttuuria ja silloisia tapoja. Jotta voisi ymmärtää asioita ja ratkaisuja, jotka tuntuvat itsestä vaikeasti ymmärrettäviltä peilattuna nykyaikaan. Uskaltaisin väittää että meidän jokaisen perimästä selviää myös jotain sellaista yllättävää, jota voi olla vaikea ymmärtää. Ja koska DNA-rimpsut ei selitä kaikkea, pitää yrittää ryömiä sinne esi-isien mieleen. Ja itseasiassa juuri nämä seikat ja niiden avaaminen olivatkin mun mielestä Tuntemattoman sotavangin kaikista antoisinta luettavaa. Paljon on muuttunut sota-ajoista, paljon on asioita joita ei voi yrittämättä ymmärtää. Suomen historian tietämyksestäkään ei ole haittaa, sitä käydään kirjassa läpi paljonkin ja on hyvin selvää, että sukutukimuksen kohdalla tuota taitoa tarvitaan.

Kirjan luettua löysin itseni miettimästä useammankin kerran miten vaikeaa on määritellä esimerkiksi se että kuka on venäläinen ja kuka suomalainen, kun puhutaan heimokansoista. Määritteleekö sen maantieteelliset rajat vai ihmisen oma identiteetti? Tästä ei kuitenkaan niin kauaa ole kun meitäkin pidettiin venäläisinä vaikka suomalainen identiteettimme on aina ollut vahva.

Seuraavaksi tämä kirja lähtee lukuun mun äidille. Jännä nähdä mitä ajatuksia hänellä herää, tiedän että hän on kiinnostunut sukututkimuksesta. Kiitos Ira että jaksoit pitää meidät uteliaat niin hyvin kartalla kirjan vaiheista, tätä matkaa oli huikeaa seurata vierestä. Jes, sä teit sen!!

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

#silpomaton

Mun piskuinen blogi ei kovin usein vastaanota kutsuja mihinkään tilaisuuksiin tai hommeleihin. Mutta ne harvat kerrat, kun johonkin pyydetään, on onneksi ihan järjettömän mielenkiintoisia ja tärkeitä tapahtumia.


Tällä kertaa pääsin mukaan kuuntelemaan Solidaarisuusjärjestön Silpomaton-kampanjasta. Solidaarisuus on tehnyt jo pitkään työtä tyttöjen ympärileikkausten lopettamiseksi. Silpomaton-kampanja keskittyy Keniaan, jossa silpominen on kielletty laissa. Siitä huolimatta Kenian kisii-yhteisössä jopa 96% tytöistä ympärileikataan. Silpominen tehdään tytöille yhä nuorempina, sillä lapsen on vaikea vastustaa silpomista. Tiiviin ja informatiivisen aamun meille piti Afrikassa silpomisen vastaista työtä johtava Airi Kähärä sekä kuvajournalisti Meeri Koutaniemi.

Tyttöjen ympärileikkaus voi tuntua asiana ja ajatuksena kaukaiselta mutta sitä se ei ole. Tai ainakaan sen ei pitäisi olla. Kyse on nimittäin ihmisoikeuksista ja ne koskevat meistä jokaista. Jokaisella tulisi olla itsemääräämisoikeus omaa kehoa kohtaan. Me täällä länsimaissa ymmärrämme ja tiedostamme tämän ja siksi olemme velvollisia tekemään asialle jotain.
Alkuun pieni infopläjäys tyttöjen ympärileikkauksista:

  • Unicefin mukaan maailmassa on tällä hetkellä n. 200 miljoonaa silvottua tyttöä tai naista (suhteutappa tämä luku vaikka maamme väkilukuun), yli 30:sä maassa. 44 miljoonaa silvotuista on alle 15-vuotiaita.
  • Tyttöjen ympärileikkaus voidaan suorittaa muutamallakin eri tavalla. Kaikista äärimmäisessä ja julmimmassa muodossa tytöltä poistetaan emättimen koko pehmytkudos ja alue ommellaan umpeen. Virtsalle ja kuukautisverelle jätetään vain pienen pieni aukko poistumista varten. Lievemmissä muodoissa koko klitoriksen alue poistetaan tai klitorista nirhaistaan veitsellä. Tehdään silpominen millä tavalla vaan, se on lääketieteellisessä mielessä täysin turhaa eikä siitä ole tytöille tai naisille mitään terveyshyötyjä tai vaikutuksia.
  • Silpominen voi aiheuttaa vakavia komplikaatioita, kuten tulehduksia, verenhukkaa ja kipuja. Hygienia on myös hyvin haasteellista. Silpominen nostaa myös äiti/lapsikuolleisuutta.
  • Silpominen on tytölle erittäin traumaattinen kokemus, jolla on pitkälle kantavia psykologisia sekä sosiaalisia vaikutuksia.
Miksi ympärileikkauksia sitten tehdään? Silpomisperinne juontaa juurensa yli 2000 vuoden taakse. Egyptin faaraoiden aikaisista muumioista on löytynyt jälkiä silpomisesta eli tapa on ajallisesti paljon vanhempi kuin esimerkiksi kristinusko tai islam. Silpomista ei tehdä uskonnon nimissä, vaikka uskontoon välillä vedotaankin.


Syitä silpomisen harjoittamiseen on monia. Ennenkaikkea se on tapa, jonka ajatellaan kuuluvan jokaisen naisen elämään. Kisiit pitävät sitä arvostettuna perinteenä, joka suo naiselle kunnioitusta. Kisiit uskovat että silvotusta tytöstä kasvaa terve ja vahva nainen. Tietyissä yhteisöissä sillä halutaan myös kontrolloida ja vähentää naisten seksuaalista halukkuutta. Sekä Airi Kähärä että Meeri Koutaniemi toivat esille myös yhden tärkeän syyn silpomiselle. Kaikessa julmuudessaan ympärileikkaaminen on myös rakkauden teko. Silpominen on joissakin heimoissa ja yhteisöissä niin vankassa asemassa, että silpomattomia syrjitään. Jokainen vanhempi haluaa lapselleen vain parasta, niin myös ne vanhemmat jotka antavat tyttärensä ympärileikattavaksi. Ympärileikattuja tyttöjä ei myöskään voida raiskata joten sen ajatellaan suojaavan tyttöjä ja naisia. Silpomista pidetään niin vahvana osana naisen elämää, että korjausleikkauksen tehneet naiset eivät välttämättä ole kokeneet enää kehoaan tai identiteettiään omakseen. Pysäyttävää, eikö?


Silpomisen lopettamisen edellytyksenä on tieto. Miten mikään voikaan muuttua, jos muusta ei tiedetä? Kisii-yhteisössä elää halu muutokseen. Silpomaton-kampanja tekeekin työtä juurikin yhteisön sisältäpäin. Muutosvoima kun löytyy kenialaisten omista yhteisöistä ja osaamisesta. Tietoa viedään ruohonjuuritasolta eteenpäin. Paikallisia vanhempia, opettajia, johtajia ja hoitajia koulutetaan aiheesta. Jotta mahdollisimman moni kenialainen tyttö säästyisi silpomiselta. Silpomaton-kampanja tuo yhteen nimenomaan suomalaiset ja kenialaiset muutoksentekijät.

Kampanja myös tukee tyttöjä ja naisia, jotka ovat joutuneet oman turvallisuutensa takia pakenemaan perheidensä ja yhteisönsä luota. Karanneet tekevät itse itsestään orpoja, koska silpomattomuus on perheille suuri häpeä. Tytön arvo avioliittomarkkinoilla laskee, jos häntä ei ole ympärileikattu. Lisäksi perhe myös menettää tai saa ainakin pienemmät myötäjäiset, jotka useimmiten ovat esimerkiksi vuohia tai lampaita. Ja kun puhutaan paimentolaisista, ovat myötäjäisten mukana tulevat eläimet osa elinkeinoa. Silpomisperinteen katkaisu vaatii rohkeutta.

Jos muistatte, niin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistiin pari vuotta sitten Meeri Koutaniemen pysäyttävä mutta rehellinen valokuvasarja tyttöjen ympärileikkauksesta, josta nousi pieni myrsky Suomessa (juttua mm. täällä). Meeri oli siis paikalla dokumentoimassa kahden tytön silpomista. Kysyin Meeriltä, miten vaikea tuo tehtävä oli ja hän kertoi että vaikeinta, mitä hän on elämässään tähän asti tehnyt tai joutunut kokemaan. Enkä epäile tätä yhtään. Kyseessä on ihmisoikeusrikos ja siksi on tärkeää että näitä ihmisoikeuksien polkemisia tuodaan julki meille, jotka voimme auttaa ja vaikuttaa. Muutos on hidasta, mutta se kannattaa. Tuloksia kyllä syntyy, mutta se vaatii aikaa.


Asia on todella tärkeä ja olen tosi otettu että pääsin mukaan kuuntelemaan ihmsiä, jotka tekevät tätä tärkeää työtä. Mulla on koko urani ajan ollut halu kehitystyöhön ja olikin todella antoisaa keskustella ihmisten kanssa, jotka sitä oikeasti tekevät. Mun elämäntilanne ei tällä hetkellä ole sellainen, että voisin nyt lähteä. Kuitenkin koen, että voin tehdä jotain täältä Suomestakin käsin. Ja niin voit sinäkin! Kun riittävän moni keskustelee aiheesta ja jakaa tietoaan, vaiettu perinne nousee ihmisten tietoisuuteen. On tärkeää levittää tietoa tyttöihin ja naisiin kohdistuvista ihmisoikeusloukkauksista, myös täällä länsimaissa.

Silpomaton-kampanjaa voi tukea myös rahallisesti. Lisätietoa täällä. Vaikka et itse voisikaan lähteä paikalle tekemään kehitysyhteistyötä, voit tukea sitä. Voit olla Muutoksentekijä kerta- tai kuukausilahjoittajana. Solidaarisuuden nettisivut löydät täältä. Sosiaalisesta mediasta löydät aiheesta kun laitat tunnisteeksi #silpomaton.

Kuvat ovat upean Meeri Koutaniemen ottamia. Krediitit siis hänelle.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Satunnaisia hajatuksia

Kaikkea pientä vilistelee taas mielessä. Oksentelen ne nyt tähän satunnaisessa järjestyksessä.

Kävin jokunen aika sitten oman brunssiporukkani kanssa Helsingin keskustassa brunssilla. Koska Siipan isä oli silloin huonossa kunnossa, suuntasin paikalle autolla, jotta pääsisin nopeasti takaisin kotiin jos Siipan pitäisi suunnata sairaalalle aiemmin kuin oltiin suunniteltu.

Helsingissä, kuten muissakin kaupungeissa, on jatkuvasti tietöitä ja milloin kaistoja suljettuna ja milloin mitäkin poikkeusjärjestelyjä liikenteessä. Mun lähipiirissä hyvin moni (nainen) inhoaa keskustassa ajamista ja mulle ei ole koskaan oikein auennut että miksi. Tiedän lukemattomia ihmisiä (naisia) jotka oikeasti eivät mistään hinnasta suostu ajamaan Helsingin keskustassa. Joo onhan siellä tosi ärsyttävää mennä kun on paljon yksisuuntaisia katuja tai ei pääse kääntymään tai löydy parkkipaikkaa. Tai jos löytyy niin se maksaa kuukauden palkan verran. Mutta noin muuten. Ajamistahan se vaan on, tapahtui se kaupungissa tai missä vaan. Samat liikenne- ja ajosäännöt ne on, olet ratin takana missä vaan. Vieraassa paikassa ajaminen kuumottelee aina mutta eihän ne paikat muutu tutuiksi jos ei mene ja aja. Jos ei edes kokeile.

Jotenkin haluaisin kuitenkin taipua ajattelemaan, että tämän ei tarvitsisi olla mikään sukupuolittunut juttu. Mutta en voi kuitenkaan olla miettimättä miksi naiselle on "sallitumpaa" piiloutua sen oman sukupuolensa alle, kun eteen tulee jotain epämukavaa? Miksi se menee aina niinpäin että esimerkiksi keskustassa ratin takana onkin mies. Miksi naiset tykkäävät piiloutua niin mielellään nimenomaan sen sukupuolensa alle, jos eivät osaa jotain? Siinä on ihan hillitön sävyero että sanotko tai esitätkö ettet osaa jotain koska olet nainen vai että sanot suoraan jos et osaa jotain koska et ole opetellut.

Sitten mietiskelin että miksi me tunnetaan myötähäpeää? Mitä ne jutut, jotka sitä myötähäpeää synnyttää, meille kuuluu? Minkä on sen tunneilmiön funktio? Ja voisiko olla että joskus myötähäpeän sijaan olisikin osuvampaa tuntea myötätuntoa?

Toki tässäkin nyt sitten on se kolikon toinenkin puoli. Tokihan vaikka esimerkiksi huono käytös on ihan omiaan herättämään myötähäpeää. Ja sen tyyppisissä tilanteissa se myötähäpeä on ihan aiheellistakin. Mutta ehkä tuossakin tilanteessa sen myötähäpeän (joka useimmiten tapahtuu kuitenkin hiljaisesti) ratkaisuna voisi toimia että sanoo toiselle, että nyt muuten käyttäydyt huonosti. Ja onko se noissa tilanteissa oikeastaan edes myötähäpeää?

Mä olen itse kokenut myötähäpeää mm. siitä että vauvoja tai pieniä lapsia, jotka eivät vielä ymmärrä homman funktiota, on puettu vaikka jonkun lätkäjengin vaatteisiin ja sitten niistä räpsitään valokuvia ja pusketaan some täyteen. En ole itse penkkiurheilija joten en ymmärrä sitä että lapset varustetaan urkkalogoilla. Mutta mitä sillä on oikeasti väliä? Ei yhtään mitään. Ne on vain vaatteita ja niiden käyttötarkoitus on pitää ihmisiä lämpimänä. Ja sen ne tekee, logoilla tai ilman.

Ylipäätään jos miettii monia juttuja niin mitä väliä milläkin yksityiskohdalla on? Miksi ne on juuri ne yksityiskohdat jotka kiinnostaa niin paljon? Ihminen on utelias luontaisesti joo, mutta eikö sellainen yleinen taso riitä tyydyttämään sitä uteliaisuutta? Tiedän tuohon vastauksen kyllä itsekin, ei se riitä. Mutta mua mietityttää että mistä se meidän pohjaton uteliaisuus kumpuaa? Ja oon huomannut sen että kun tiettyjen ihmisten uteliaisuutta ruokkii niin se on ihan loputon oravanpyörä. Sensijaan, kun pysyttelee yleisellä tasolla, ei joudu myöskään niin paljoa uteluiden kohteeksi. Ainakaan niin intensiivisen uteliaisuuden.

Tässä kun luin näitä viime kuukausien ja viikkojen pohdintojani, niin tuli kyllä jännä fiilis. Miten paljon asioiden kirjoittaminen ja pohtiminen, kommenttien jälkeenkin, selkiyttää sitä omaa ajatusmaailmaa. Lisäksi huomaan, että mitä enemmän luen toisten blogeja, sen enempi inspiroidun näiden omien juttujeni kanssa. Tosin huomaan kyllä sen, että joku filtteri saa olla omassa päässä aika herkästi käytössä. Ettei unohdu se että sitä näkee vain sen, mitä kirjoittaja on päättänyt mun nähdä. Ja se sama filtterihän on ihan tarpeellinen tuolla interwebsin ulkopuolellakin. Sielläkin me nähdään pääsääntöisesti vain se, mitä toinen päättää näyttää. Tai tuoda julki itsestään. On jännää huomata että kaikesta sosiaalipornosta huolimatta ihmiset on aika simpukoita.

Sitten olen ihan hurjan iloinen siitä, että viime aikoina vuodesta toiseen on säilynyt se että hiukset voi kiinnittää sillä lailla sotkuisesti. Nimittäin mä olen viimeinkin saanut kasvatettua omani siihen pituuteen, että ne saa kiinni. Pidin silloin muutama vuosi sitten rastoja aina kiinni, joten sitten kun pätkäsin locksit pois, meni pitkään että halusinkin kuontalon jota ei pidetä kiinni. Mutta nyt pidempi malli on taas superkiva ja tekisi mieli kokeilla kaikkea kiinnityshommeleita. Mun hiukset on aina olleet sellaiset, että niitä ei vaan saa kiinnitettyä siististi ja sileästi. Ei edes ammattilaiset. Joten on ihan mahtavaa että se sottaisuus, jota mä olen harjoittanut ihan aina, onkin nykyään semmoista päiden valtavirtaa.

Oon hakenut sopivaa postausta, johon mahduttaisin radiossa soineen Black eyed peasin biisissä kuuluneen "I'm so 2008, you're so 2000 and late"-pätkän. Olin unohtanut tuon kokonaan ja se on yksinkertaisesti niin nerokkaan hauska, että otan kyllä heti käyttöön. Tästä tuli nyt sitten se postaus, johon tämä aivoitus tuli. 2008 oli muuten aivan mahtava vuosi!

Koska muuten saa laittaa joulukuusen esille? Illat on jo tosi pimeitä ja kynttilät ei nyt jotenkin tehoa. Huomaan kaipaavani sitä kuusenkoristeiden ja -kynttilöiden komboa pimeässä illassa. Ja jos ei kuusta saa vielä laittaa niin glögin korkkaan kyllä ihan just heti kohta. Keittiötä tonkiessani huomasin että meillä on pari avaamatonta glögiä viime vuodelta sekä yksi hehkuviini. Lisäksi himoiltiin jo Siipan kanssa vähän Tuomaan markkinoita. Päästin jouluhulluuteni jo ihan valloilleen Pinterestissä. Joululomakin on jo mallailtu kalenteriin. Harmi ettei Jouluradio jo pelitä. Jostain syystä mulla on muuten hyvin vahva fiilis että tätä lukiessa mun lukijoista erityisesti Sinkkis pyörittelee tällä hetkellä silmiään aika reippaasti. Pus!

Nyt mä jatkan töitä sekä haaveilua lasillisesta valkoviiniä.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Vaateoksennus

Mä tulen hulluksi.

Oon pitkästä aikaa yrittänyt löytää itselleni vaatteita. Ja sehän on siis mulle silkkaa vesikidutusta. Inhoan vaateostostelua itselleni. Ihan todellatodellatodella inhoan. Ihan kamalaa hommaa. En yleensä jaksa kovin ihmeellisesti miettiä toisten preferenssejä tai mikä ketäkin kiinnostaa, mutta en ihan oikeasti ymmärrä miten kukaan voi tykätä vaateostelusta. En vaan pysty ymmärtämään. Mikä siinä on niinkuin se kiva osuus?


Oon siivonnut vaatekaapista pois vaatteita, joita en oikeasti käytä syystä tai toisesta. Lisäksi osa suosikeista on yksinkertaisesti käytetty loppuun. Mutta, mun vartalomalli on jotenkin tosi hankala. Varmaan jokainen potee samaa fiilistä vaatteita etsiessään että sinänsä en luule olevani yksin. Mulla on tosi kapeat ja pienet hartiat mutta vastavuoroisesti isot tissit. Yläosien löytäminen on ihan mahdotonta! Ellen verhoudu huppareihin ja säkkeihin. Tyköistuva on mun päällä yhtäkuin porno.

Mä olen säilönyt vaatekaapissa muutamia farkkuja, jotka on joskus olleet mun suosikkeja. Fakta on että en ole mahtunut niihin enää vuosiin, en Kolmosen syntymän jälkeen. Vaikka olen tässä painanut vähemmän kuin niitä farkkuja ostaessa, ne jämähtää reisien kohdalle. Mä olen kuitenkin säilönyt niitä, koska olen visusti päättänyt että ne vielä joskus menee. Kunnes nyt heräsin hokaamaan että mä en enää edes tykkää farkuista. Korkeintaan boyfriend-mallisista mutta en noista matalavyötäröisistä pilleistä. Pois pois!

Sensijaan haluaisin kaappeihin lisää kivoja neulemekkoja ja paitamekkoja. Ne on molemmat monikäyttöisiä ja näyttää sekä tuntuu päällä kivoilta. Ribbimekot ja trikoomekot on ihan ehdoton nounou, koska ne ei mulle istu. Samaten liian lyhyet tai tissivakomekot on myös pois listoilta. Haluan syys- ja talvivaatetta. Mitkä toimisi kotona mutta näyttäisi ihan kivalta muuallakin.

Haluaisin kaikenmaailman sifonkipaitoja ja siistimpiä paitoja ja kauluspaitoja, vaan kun ei istu. Onneksi nykyään tuo boyfriend-mallisuus sallii aika paljon ja ylipäätään isot vaatteet on nyt joku juttu. Ei sillä että nyt ihan hirveästi olisin sisällä siinä, että mikä milloinkin on ns. muotia, mutta tässä nyt on ollut yhtä sun toista tilannetta jolloin olisi ollut ihan kiva omistaa sellaistakin vermettä, jotka päällä jotenkin istuu siihen kokonaisuuteen eikä aina hypi sieltä silmille. Terveisin nimimerkki Rakastan värejä.

Löysin kuin löysinkin jonkun ihmeen kautta nyt muutaman tosi kivan yläosan, pari siistimpää ja neutraalimpaa vaihtoehtoa ja sitten pari rakastamaani värioksennusta. Oon tykästynyt taas pitkiin tunikoihin, vähän sellaisiin liehuvan mallisiin jotka menee mekostakin. Heittäydyin niin villiksi että ostin yhden tunikamekkosen, joka on pääsääntöisesti valkoinen. Katsotaan kuinka kauan on.

Nyt sitten pitäisi ihmetellä alaosia. Mähän rakastan verkkareita mutta alaosiinkin kaipaisin nyt ehkä jonkun siistimmänkin vaihtoehdon. Mekkoja ja hameita kyllä löytyy, mutta housuista on oikeasti pula. Ylipäätään mun filosofia vaatteisiin on että määrällisesti vähempi on parempi, mutta ehkä olisi ihan jees jos omistaisi kuitenkin kaiken varalta parit ehjät ja siistit housut. Lasketaanko legginsit sellaisiksi?


Mä ostan vaatteita itselleni senverran harvoin, että aika moni vaate tulee sitten kulutettua ihan loppuun asti. Sama homma kenkien kanssa. Koska inhoan sitä etsimistä niin helpommalla pääsee kun antaa tuotteelle täyden elinkaaren. Mutta, silti nämä ostelut on musta jotenkin tosi hankalia juttuja. Koska mä en yksinkertaisesti halua sijoittaa omiin vaatteisiini juurikaan rahaa. Mä en näe niitä tällä hetkellä ainakaan elämässäni sellaisina sijoituksina, joihin haluaisin ihmeemmin investoida. Mun kiinnostuksen kohteet on ihan muualla. Kuitenkin, laatu näkyy useimmiten hinnassa. Mutta mitä jos ei nyt välttämättä halua tai tarvitse niinkään laatua? Jos on ihan tyytyväinen vähän rupuisemmassakin.

Toki mäkin kannan huolta esimerkiksi lapsityövoimin tuotetuista vaatteista. Mutta mun on kyllä pakko sanoa että musta tuntuu että se eettisyyden miettiminen nyt on vaan sellainen the thing mikä pitää olla mukana hommassa. Kun mietit vaatteiden hankkimista. Että se nyt vaan kuuluu tällä hetkellä tähän skeneen ja hyväosaisuuteen. Enkä sano että se on huono asia mutta myönnän suhtautuvani aika isollakin varauksella paasaukseen. Tulee välillä olo että asia on tapetilla vain siksi, että sen pitää siellä olla.

Mutta että niin. Tämä eettisyyden mietintä tekee hommasta vaikeaa, kun tosiaan kelpaisi sellainen rupuisempikin. Ja kun inhoaa sitä kaupasta toiseen juoksemista ja sovitusrumbaa, niin on hankala punnita että mikä nyt vaakakupissa painaa eniten. Helppous ja vaivattomuus vai se hiton eettisyys. Kirpparit ja second hand on hyvä ja vahva vaihtoehto, vaan ei aina. Ja jos lähdet jotain tiettyä hankkimaan käytettynä niin sehän se vasta hermoja kysyykin! Eikä käytettynä hankittu tee itse vaatteestä välttämättä yhtään sen eettisempää.

Mun vinkkelistä täydellinen maailma olisi ihan oikeasti sellainen, jossa ei tarvitsisi koskaan ikinä enää hankkia vaatteita. Siihen asti alistun vesikidutukselle.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Lukuhaaste: Pieni kirjapuoti Pariisissa

6. Kirjastosta kertova kirja


Mä olen aiemminkin soveltanut lukuhaasteen kohtia ja niin tälläkin kertaa. Pieni kirjapuoti Pariisissa ei nimittäin kerro kirjastosta, mutta ei se mitään. Se kertoo kuitenkin kirjakaupasta ja se on melkein sama joten siksi tämä menee haasteen tähän kohtaan. Tai oikeastaan kirja ei kerro kirjakaupasta vaan kirja-apteekista. Ja juuri sellaisena mä miellän kirjastotkin, kirja-apteekkeina. Sieltä löytyy lääke ihan kaikkeen, ihan aina!

Tämä kirjakauppa, tai siis kirja-apteekki, ei ole mikä tahansa pulju. Se nimittäin sijaitsee laivalla. Kauppias Jean Perdu osaa valita jokaiselle asiakkaalleen juuri oikean kirjan kulloiseenkin sielunmaisemaan tai mielentilaan, juuri oikeaan aikaan. Hän itse nimittää kirjakauppalaivaansa kaunokirjallisuusapteekiksi. Vaikka Perdu osaa lukea muista ihmisistä mikä on vialla, omaa rikkinäistä sydäntään hän ei saa ehjäksi. Se on särkynyt jo kauan sitten, nuoruuden rakastetun kanssa. Eräänä päivänä Perdu lukee tämän entisen tyttöystävänsä kirjoittaman kirjeen, joka muuttaa kaiken. Ja sitten mennään!

"Lukeminen on päättymätön matka. Pitkä, niin, oikeastaan ikuinen, ja sen kuluessa tullaan armollisemmaksi ja rakastavammaksi ja suvaitsevammaksi."

Kirjan sävystä tuli tosi nopeasti mieleen Siilin eleganssi. Tämä ei ole yhtään samanlainen mutta joku tai jokin kirjassa sai ekana miettimään Siilin eleganssia. Joka oli sinänsä hauska juttu, koska kyseiseen kirjaan viitataan tässä tarinassa pariinkin otteeseen. Mä alan itseasiassa tulla siihen lopputulemaan, että Ranskaan sijoittuvissa kirjoissa on kaikissa jotenkin samanlainen sävy. Ihan sama onko kirjailija itse ranskalainen vai ei. Se sävy on sellainen, että lukijan päässä alkaa soimaan haitarimusiikki, aurinko paistaa, lasissa on punaviiniä, tuoksuu laventeli, viltillä on pikniktarpeet, puistossa on perheitä ja päässä juoksee vain filosofisia asioita.

"Luvallanne, sillä, mitä luette, on pidemmän päälle paljon enemmän merkitystä kuin sillä, kenen kanssa menette naimisiin."

Tämä oli varsinainen hyvän mielen kirja, alusta loppuun. Se otti hellästi syliin, lohdutti ja piti kädestä kiinni kaiken aikaa. Tarina koukutti tasaisesti, mutta varsinkin ihan lopussa se iski otteensa lukijaan kaksin käsin, eikä päästänyt irti. Ihana, ihana, ihana kirja. On ihan parasta että maailmassa kirjoitetaan tämänkin kaltaista kaunokirjallisuutta. Jonka jokainen sivu on silkkaa mannaa sielulle, olematta kuitenkaan ihan hömppää.

"Perdu halusi, että Anna tuntisi olevansa kuin pesässä. Että hän havahtuisi loputtomuuteen, jota kirjat tarjosivat. Niitä olisi aina riittävästi. Ne eivät koskaan lakkaisi rakastamasta lukijaansa. Ne olivat luotettavia kaikessa arvaamattomassa. Elämässä. Rakkaudessa. Kuoleman jälkeenkin."

Vaikka kirjan lähtötilanne osuu Pariisiin ja Seineen, sijoittuu kirja isoksi osaksi eteläiseen Ranskaan. Kirjailijalla on ihan hillitön taito osata kuvata tarinaa ympäröivä miljöö. Minä vietin tämän ansiosta juuri muutaman päivän tällä viikolla Provencessa. Ja jos edellinen ikäväni Ranskaan ehti hieman lieventyä, niin nyt se on taas päällä ihan täysillä. Olisipa kevät, olisipa keväällä Ranskassa.

"K:n kohdalle hän on juuri kirjoittamassa: Keittiölohtu. Se tunne, kun liedellä porisee jotain herkullista, ikkunaruudut huurtuvat, ja rakastettu aivan kohta istahtaa seuraasi pöydän ääreen ja kahden lusikallisen välissä vilkaisee sinuun tyytyväisenä. (Tunnetaan myös nimellä: Elämä)."

Tarina oli täynnä kerroksellisuutta ja täynnä pieniä opetuksia. Se summasi yhteen monta mun elämänfilosofiaa, kuten "saan henkeä vain kuin luen". Tietyllä tapaa mulla jäi tästä myös hieman Paolo Coelhomainen maku. Ehkä se oli juurikin se filosofisuus ja sellainen tietynlainen sen mukana tuleva kiiltokuvamaisuus. Huomasin että mun piti monessa kohdassa karistaa se itselleni tyypillinen kyynisyys hetkeksi pois, jotta tämä ei olisi ollut liian purkkaa. Mutta ei tämä sentään sellaiseen coelhomaisuuteen sortunut. Eli jos brassien suurin nykyfilosofi ei uppoa niin ei huolta, tämän kyllä uskaltaa lukea.

Rakastin kirjan loppua! Jos tykkäsit Siilin eleganssista, tämäkin uppoaa suhun. Jonkun mielestä tämä saattaisi olla liian yksioikoinen, mutta tämä nimenomaan mun mielestä vaati lukijalta jopa vähän naiivin mielentilan. Tartu tähän silloin kun syksyn melankolia painaa ja ikävöit kesää.

Kaikki kursivoidut lainaukset kirjasta.

Lukuhaaste täällä