maanantai 26. syyskuuta 2016

Kuulumissii

Mun pitäisi täyttää huomiseen kehityskeskusteluun sitä sellaista kuponkia, eli päädyin bloggaamaan. Mä pidän kehityskeskustelun konseptia ihan älyttömän tärkeänä ja hyvänä, mutta tänä vuonna homma tuntuu jotenkin erityisen vaikealta. En ole töissä puhunut kuin parille tyypille mun koulu- ja uranvaihtohaaveista. Mun lähiesimies ei tiedä asiasta ja joka puolelta heitetään neuvoksi että ei kannata kertoakaan ennenkuin koulupaikka on plakkarissa. Enkä mä oikein koe itsekään mielekkääksi mainita asiasta pomoille, mutta en myöskään koe hyväksi tehdä mitään kovin erityisiä kehitys-suunnitelmia tämän nykyisen urani eteen, kun toiveena on kuitenkin päästä pois. Ja huomenna sellaisia suunnitelmia siis pitäisi nyt sitten mennä tekemään. Mulla on huono omatunto siitä, että muhun lähdettäisiin satsaamaan ihmeemmin tässä vaiheessa, kun en kuitenkaan halua jäädä. Kun en kuitenkaan näe itseäni näissä hommissa pysyvästi sitoutuneena. Mun alalla isommat koulutukset ym. maksaa maltaita ja mun pomo tuossa jo aiemmin puhui parista, johon voisin mennä. No sinänsä kyllä kiinnostaa mutta tuntuu että en kehtaa. Mutta mitenkä nyt sitten kieltäydyt ilman että kerrot mitään? Mä olen kuitenkin motivoitunut tekemään töitä mutta en kehittymään. Mielummin soisin sen paikan ja mahdollisuuden kehittyä jollekin toiselle, joka on jäämässä. Asia olisi niin eri jos mulla ei olisi mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Tiedän että tässä pitäisi varmaan vaan suhtautua itsekkäästi ja ottaa vastaan kaikki mitä annetaan muttakun.. ei se ole ihan noin yksiselitteistä mun mielestä. Vaikka en halua nykyiseen työhöni jäädä, olen kuitenkin kiitollinen ja lojaali mun työnantajalle. Oon saanut paljon ja mun työnantaja on tullut vastaan sekä joustanut tarvittaessa. En halua herättää pahaa verta tai polttaa siltoja takanani.

Lisäksi mua mietityttää myös se, mitä kaikkea viitsisi kehityskeskustelussa nostaa esille. Mä näen mun töissä paljonkin epäkohtia joihin ei puututa tai joilta suljetaan silmät. Mua mietityttää mistä kaikesta viitsin nostaa kissaa pöydälle, kun kuitenkin tavoitteena on että vuoden päästä olisin muualla. Haluaisin kehittää vähän vaikka mitä, mutta jos kukaan ei sitten jatka sitä mun hommaa tai ota vastuuta muutoksesta, tuntuu minkään kehittäminen turhalta. Jos ne hommat jää sitten ihan levälleen kun lähden pois. Paljon on muutakin työperäistä mikä mietityttää mutta ne on enempi sellaisia aika näyttää-hommia.

Syksyn yhteishakukin starttasi. Kahlasin vaihtoehtoja läpi tosi tiheällä kammalla ja siellä ei ole vaihtoehtoina mitään mihin lähtisin nyt hakemaan. Eli pitkää pinnaa nyt kysytään, keväälle menee haku.

Meillä on ollut tässä silloin tällöin yksi sukulaisvauva hoidossa. Hänen paijailunsa myötä on tullut kyllä hyvin selväksi että meidän lapsiluku on nyt täynnä. Vauvakuume tuli ja meni, mulla että Siipalla. Päätös on ollut tietynlainen iso helpotus mutta myös yllättävä stressinaihe. Vasektomialleko tässä nyt aletaan vai mitä? Ja mitä jos kuitenkin sattuisi vahinko? Vaikka päätös lapsiluvun täysinäisyydestä oli sinänsä helppo, niin asiaankuuluva ajatusrumba ei todellakaan ollut. Nyt kun aivot on heitetty sinne tiettyyn asentoon niin vahingon sattuessa pitäisikin taas pyöräyttää pää ihan uusille radoille. Ja se tuntuu ihan todella ahdistavalta, pelkkänä ajatuksenakin.

Lisäksi tietysti lähipiirissä ja vähän laajemmassakin piirissä vauvoja tulee oikealta ja vasemmalta. Mikä on tietysti ihanaa. Tämä saa sellaisia hetkittäisiä "mitä jos sittenkin"-ajatuksen puolikkaita, jotka onneksi kuolevat yhtä nopeasti kuin syntyvätkin. Mä en voi riittävästi painottaa miten ihania lapset on. Mutta olisi ihan oikeasti maailmanloppu jos nyt pitäisi vielä aloittaa kaikki ihan alusta. Se olisi mulle kaikkien kriisien kriisi.

Näiden muiden vauvautumisten myötä oon huomannut pari seikkaa, joiden olemassaoloa en aiemmin ole huomannut. Lieneekö niitä ennen ollutkaan. Nimittäin oon kyllä aivan ehdottomasti sitä mieltä, että jos kroppa muuttuu tai ulkoisesti tapahtuu jotain joka herättää ajatuksia, niin se ei ole kuitenkaan kenenkään asia kysellä tai kommentoida mahdollisten vauvauutisten perään. Mutta, tämän viimeisimmän vauvabuumin aikana mulla on osunut vähän silmään sellainen ilmiö, että julkaistaan tai sanotaan jotain jolla ikäänkuin vähän kalastellaan sitä että joku vähän kysyisi. Että olisiko tulossa vai mitä sä tällä tarkoitit. Musta hurjan hankalaa viestintää, jos kuitenkin halutaan pitää yllä sitä, että jokainen päättää itse koska kertoo ja mitä kertoo. Ehkä tämä on osa sitä että kaikki on nykyään julkista kuitenkin eri tavalla?

Käväisin tuossa lauantaina kaverin kanssa leffassa päiväseltään. Haluttiin molemmat ihan ehdottomasti päivänäytökseen, jotta illan saa sitten mölliä rauhassa kotona villasukat jalassa. Mä en edes muista koska olisin viimeiksi ollut kaupungilla tuolla lailla lauantaipäivänä. Heräsin huomaamaan miten älyttömästi mä kaipaisin sellaista haahuilupäivää. Että saisi herätä ihan rauhassa, haahuilla himassa, lähteä kaupungille pyörimään täysin suunnitelmitta, päätyä museeon tai leffaan tai syömään tai kahville tai mihin vaan. Tulla ajoissa kotiin illalla.

Pakko kyllä myöntää että tämän vastapainoksi kaipaisin myös aikuisten ulkoilua. Nyt on eletty taas niin tunnollisesti että olisi ihanaa heilua pilkkuun asti pienessä iloisessa ja illan päätteeksi napata mukaan pizza joka syötäisiin kotimatkalla. Olisipa loppuvuoden aikana paaaaaljon paljon juhlia!

Urkkajutuista vielä senverran että otin ja rakastuin taas kahvakuulailuun. Pysyisipä tämä ihastus pitkäaikaisena, yläselkäkivut pysyvät nimittäin kuulailun jälkeen poissa jopa kaksi päivää... Siinäpä motivaatiota kerrakseen!

Instassa jo huutelinkin että lihattoman lokakuun reseptiikka on kovaa vauhtia työn alla. Ideoita on vaikka mitenkä ja tulossa on myös muutama pomminvarma herkku keittokirjoista. Intoa riittää hurjasti, tässä vuoden aikana kun on tullut kokeiltua ja löydettyä vaikka mitä vegeherkkuja. Jaan tosi mielelläni omat kikat ja vinkit. Osallistutaanko teillä lihattomaan lokakuuhun?

Noniin. Nyt mä en taida enää voida siirtää noita paperihommia vaan on pakko alkaa ahkeroimaan. Kekekekekekekekekeke.

2 kommenttia:

  1. Tykkään tällaisista kuulumispostauksista. Tykkään myös siitä, että en ole ainoa joka saa vastareaktion vauva-ajatuksiin - vaikka tietty ikuisesti ehkä sellainen "mitä jos" pyörii takaraivossa niin nyt olo on kyllä varma, että ei enää uutta kierrosta. Ikinä. :D Vielä toki ehtii muuttaa mielensä.

    Ja lihattomalle kannustan kovasti. Meillä mummin keittiönvaltaus on aiheuttanut sen, että perheessä kuluu järjettömästi lihaa - tämä on onneksi vain väliaikaista ja kohta taas ituhippimutsi aiheuttaa lapsille traumoja tarjoamalla pelkkää soijarouhetta, hähää. Odotan raportointiasi aiheesta, mutta hyviä vinkkejä ei kauheasti ole - meillä ainoa lapsille uppoava kasvisruoka on soijamakaronilaatikko, pizza ja pinaattiletut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tykkään kanssa kuulumispostauksista. Näitä omia on hauska lukea varsinkin joskus parin vuoden päästä.

      Mä todella toivon ja oikeastaan uskonkin että mä en muuta mieltä vauvojen suhteen. Pienin on ollut uhmansa kanssa niin haasteellinen että lähinnä itken onnesta sen ajatuksen suhteen että kohta se täyttää jo neljä. Ja kun on nuo teinit vertailukohtana niin tuntuu niin mahtavalta kun heidän kanssaan ei tarvitse käydä pikkulapsitaistoja. Ne on nyt niiiiiin nähty!

      Meillähän tehdään normistikin melko paljon kasvisruokaa ja nyt viime aikoina on meidän nuorison makuaisteissakin tapahtunut jotain mullistavaa, kun tuntuu että tykkäävät vegeruoista aina vaan enemmän ja enemmän. Monta vuotta se vaati mutta nyt korjataan sitä satoa kun päivittäin joku lapsista kehuu miten hyvää ruokaa on. Mä en täysvegeilyyn ole siirtynyt takaisin mutta syön lihaa määrällisesti vähän ja oon vaihtanut maidon kasviperäisiin maitoihin omasta ruokavaliosta. Tässä kyllä terveyshommelitkin taustalla.. Juustoa syön silloin tällöin sekä hapanmaitotuotteita mutta sen isoimman kulutuksen, eli maidon, oon vaihtanut kasviperäisiin.

      Toivottavasti sä saisit mun vinkeistä jotain teidänkin ruokapöytään ;) meillähän ei soijaa syödä juuri lainkaan koska ei tykätä sen mausta. Onneksi nykyään on mahtavan paljon vaihtoehtoja!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?