tiistai 20. syyskuuta 2016

Laiskanpulskea liikkuja

Mä olen täällä lupsutellut menemään ennenkin jotain liikkahommia. Vallan jopa ehkä jakanut pari vinkkiäkin. Sillai perinteisesti tietenkin, huudellut kovaan ääneen ne mulle toimivat jutut ja sitten ollut hiljaa kun ne ei ole mulla enää toimineet. Että tehkää niinkuin minä sanon, älkää niinkuin minä teen.

Mä olen ennen ollut kovakin liikkumaan. Vuosi vuodelta huomaan kuitenkin että liikkaa tärkeämmäksi hyvän olon tarjoajaksi mulle nousee hyvä ruoka ja lukeminen. Liikkumatta mä en kuitenkaan selviä koska kroppa ei toimi. Kärsin päivittäisistä niska- ja selkäkivuista. Liikan kanssa ne on vähän siedettävämpiä. Ja on se tärkeää korvienvälillekin. On mielialoja, jotka katoaa mystisesti liikuntaan. Etenkin pimeinä vuodenaikoina se liikunnan merkitys mun mielenterveydelle on jotain mitä en pysty edes selittämään. En pysy ehjänä kokonaisuutena jos ei pulssi nouse.

Kuitenkin, kun liikunnasta ei saa enää irti ihan samanlaista endorfiinikänniä kuin muinoin, on välillä aika hankala motivoitua hommaan. Tässä vuoden sisään oon saanut ehkä aikuisikäni isoimmat ahaa-elämykset liikunnan suhteen. Ja oon huomannut että vuosi vuodelta mä olenkin päinvastaisempi liikkuja, kuin luulin olevani. Musta tuntuu että mun on ihan turha hakea mitään motivaatioita. Ei vaan auta kuin mennä ja tehdä. Nimittäin näyttää vähän siltä että mun mielestä ehdottomasti paras osuus liikunnassa on se, kun voi kaatua reenin jälkeen sohvalle makaamaan.

Mä olen aikaisemmin luottanut vahvasti tilastointiin. Että sen avulla tulee seurattua ja varmistettua että tulee liikuttua riittävästi. No ihan kukkua, ei toimi enää. Mulle on aivan sama kummoista pylpyrää sinne piirtyy tai mikä on vuoden keskiarvo tai monta kilometriä olen juossut. Ei vaan kiinnosta. Poistin heiaheian ja sportstrackerin jo aikoja sitten. Ja kas. Paljon kivempaa liikkua kun siitä ei tarvitse tehdä tiliä. Suunnitelmallisuus ei enää pelaa mulla, ei myöskään tilastointi. Mun liikkuminen täytyy tapahtua ehdasti vain kroppaa kuulostellen. Ja kyllä se kroppa kuuluu viikoittain käskyttävän liikkeelle.


Joskus muinoin mulla oli kalenteriin moneksi viikoksi suunniteltuna liikat. Että tiesi minä päivänä on mimmoisetkin treenit. Ei toimi enää. Ei toiminut enää kolmannen lapsen jälkeen. Aina tulee jotain äkillistä tai joku suunnitelmien muutos tai vähintäänkin joku oksentaa. Liikkumaan mennään kun näyttää siltä että nyt kannattaisi mennä. Aivan sama mitä se kalenteri siinä vaiheessa on mieltä asiasta.

Mä olen aina pitänyt itseäni juoksijana. Olen hankkinut liikkani juoksemalla ainakin kolmentoista vuoden ajan. Mä voisin varmaan sanoa sen nyt tässä ihan ääneenkin että inhoan juoksemista. Se ei ole ollut kivaa enää yli vuoteen. Heitin yhdet juoksukengät jo roskiin, toiset onneksi on sellaiset että niitä voi käyttää lenkkareina muutenkin vaan. Mutta että. Mun juoksijan ura taitaa olla taputeltu. Jos se vielä joskus alkaa tuntumaankin muksalta niin sitten taas mennään mutta sen ihmeempiä peli-liikkeitä en aio asian eteen tehdä.

Mun jutut on tällä hetkellä barré ja hotjooga. Reipas kävely on myös yllättävän kivaa. Samalla voi kuunnella podcasteja tai äänikirjoja. Uiminen uppoaa aina, itseasiassa vesi taitaa olla mulle se kaikista luontaisin elementti. Ja crosstrainerilla viuhtominen, siitä tykkään ihan erityisesti. Vuorottelen intervallia ja mäkitreeniä. Tuskin nämäkään lajit kulkee mukana lopun ikää mutta sitten kokeillaan ja haetaan taas jotain uusia. Lihaskuntoa pitäisi kasvattaa mutta katsellaan sitä sitten vaikka keväällä.

Mä olen liikkuja, joka saa sen hyvän olon vasta joskus ruoan ja suihkun jälkeen. Lähteminen on siis vaikeaa ja liikkuminen se vasta vaikeaa välillä onkin. Less is more pelaa tässäkin. Ja jos joku hikoilu ei huvita niin voi käydä edes kävelemassä. Useimmiten kyllä tykkään siitä että syke nousee. Veri lähtee virtaamaan ja lihasjumit sulaa. Hiki tulee siinä sivussa.

Mulla on nyt muutaman kokeilukerran kortti tankotanssiin. Oon sitä jo aikani puhunut ja Siippa väsähti mun jahkailuun ja maksoi mulle kokeilut. Jahka tässä saadaan arki palautumaan taas ennalleen niin käyn koklaamassa. Mähän haaveilin tätä jo kesälle mutta telottu nilkka siirsi koko touhun myöhemmälle. Vähän mietityttää koko touhu, koska mulla on ollut tanssiin tosi ristiriitainen suhtautuminen muutaman viime vuoden ajan. Tanssi on ehkä laji, jota oon eri muodoissaan harrastanut pisimpään. Mutta viime vuosina se on jäänyt logistisista syistä. Mun on hankala sitoutua johonkin joka on aina samaan aikaan. Ja nyt sitten ne kerrat kun on käynyt tanssimassa, huomaa miten hankalaa se kehon hallinta on. Menee varmasti osittain ikääntymisenkin piikkiin. Koordinaatio ei vaan enää pelaa samalla lailla kuin nuorempana. Huomaan että en saa tanssista enää sitä iloa just sentakia, koska sen eteen joutuu ponnistelemaan aina niin paljon. Se oli aina kivaa just siksi että tekniikka on ollut mulle helppoa ja on voinut vaan pistää täysillä menemään. Nyt se ei enää onnistu kun pitää keskittyä liikaa. Joten hauska nähdä miten tankoilun kanssa käy. Onhan se toki hyvin erilaista eikä oikeastaan tanssia lainkaan.

Liikka tuntuu nyt kuitenkin taas tosi kivalta ja oon innoissani. Kun tiputin sieltä sellaisen turhan suorittamisen ja pakon pois. Kammoan kaikessa pakkoa ja se on mulla se suurin motivaation tappaja ihan kaikessa. Joten laiskanpulskealla linjalla jatketaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?