maanantai 10. lokakuuta 2016

Pakko lukea

Nyt meinaa painaa vähän kirjoituslukko. Reseptien naputtelu vaikuttaa varmasti asiaan mutta tuntuu muutenkin nyt siltä että asiaa olisi mutta ne ei vaan kirjoittaudu. Availlaan lukkoa helpolla ja varmalla eli kirjajutuilla. Kun tekee kuitenkin mieli jotain jutustella.

Lukuhaasteen lisäksi mä olen jatkuvasti lukenut paljon kirjoja myös lukuhaasteen ulkopuolelta. Tuntuu työläältä kirjoittaa niistä jokaisesta omaa postausta, joten ymppään muutama hyvän kirjan nyt tähän yhteen ja samaan postaukseen. Nämä on olleet lukukokemuksia, jotka ansaitsevat maininnan.
Kaikki ovat suht tuoreita kirjoja eli nyt äkkiä kirjastoon jonottamaan!


Katri Lipsonin Detroitin luin jo kesälomalla. En muista miksi mulla heräsi mielenkiinto tästä kirjasta, luin jostakin varmaan ylistävän arvion. Lähtökohdat ei nimittäin yhtään ole sellaiset, että tämäntyyppiset mua kiinnostaisi.
Detroit kertoo nuorista jääkiekonpelaajista. Mitä tapahtuu kun ura äkillisesti katkeaa? Lipson on kietonut vakavan aiheen ympärille yllättävän tempaavan tarinan. Kepeytensä kirja saa vähän nuorisokirjamaisesti kirjoitetusta ulkoasusta. Mutta se toimii. Kirja on raaka mutta humaani. Tämä kertoo ystävyydestä ja epätyypillisestä rakkaudesta joka voi olla puolin ja toisin vain epätoivoista.


Noniin, tässäpä mannaa kaltaiselleni Downton Abbeyn rakastajalle! Belgravia on Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin hengentuotos ja voi pojat, kylläpä se helli lukijaansa.
Kirja sijoittuu 1800-luvulle eli reippaasti aikaan ennen Downton Abbeyta. Tämä oli kuitenkin jollain tapaa Downtonin peili mutta kuitenkin ihan oma juttunsa. Jos tykkäsit Downton Abbeysta niin tykkäät kyllä tästäkin. Montakohan kertaa vielä sanon Downton Abbey?
Kirjassa kerrotaan muutaman perheen tarinaa. Käydään tanssiaisissa, seurataan Lontoon kasvamista, eletään vähän sellaista upstairs/downstairs-eloa. Lukiessa mä loin tätä koko ajan mielessäni tv-sarjaksi. Ehkä, jospa, kunpa??


Mä olen aina tykännyt lukea kirjoja kotimaisista taiteilijoistamme. Oli ne kirjoitettu fiktiona tai faktana. Raija Orasen Ackté päätyi tietysti siis luettavaksi.
Nokkelimmat varmaan jo hokasivat, että tämä kertoo oopperalaulaja Aino Acktésta. En ole aiemmin lukenut hänestä kuin sivuhahmona muiden kirjoissa, joten oli mielenkiintoista lukea itse diivasta. Ja tämäpä olikin erittäin tempaava ja lennokas. Mikä oli totta, mikä ei? Kirjaa on kirjoitettu paljon huhujen perusteella, mutta seassa on varmasti ihan oikeastikin tapahtuneita asioita. Googlailin kirjan luettuani paljon eri henkilöitä ja heidän historiaansa. Tämä jäi mieleen pitkäksi aikaa. Sanoisin että tämä ei varmastikaan ollut parasta Orasta, mutta Ainosta johtuen tämä oli ehdottoman viihdyttävä.



Tiranan sydäntä mä olen odottanut siitä lähtien kun luin Kissani Jugoslavian. Koska tuo nyt olikaan, vajaa pari vuotta sitten? Annan Tiranalle ihan ehdottoman vilpittömän lukusuosituksen, kannattaa lukea. Kuitenkin mun on sanottava että tykkäsin Kissasta enemmän. Sitä on hankala muodostaa mielipiteeksi, että miksi näin. Kissa oli niin erilainen ja yllättävä, jotain mitä en osannut yhtään odottaa. Tiranaa aloittaessa mulla oli todella kovat odotukset, Kissa pääsi taas lukukokemukseksi puhtaalta pöydältä. Tirana on tykki, mutta se ei haasta lukijaansa ihan samalla tavalla kuin Kissa. Tirana on älyttömän hyvä mutta mulle jäi vähän olo että tajusinkohan mä sitä kuitenkaan. Takakannessa lukee että "henkeäsalpaava romaani tarpeesta tulla nähdyksi". Ja sitä tämä kyllä oli.
Kissakin tuntui aikanaan herättävän eri versioita tarinasta, riippuen miten kokonaisuutta tarkasteli. Tirana tekee saman ja onkin tosi mielenkiintoista keskustella tästä sitten kun ihmiset on lukeneet Tiranankin.




Kaunokaiset on hirvein ja pelottavin kirja mitä olen vähään aikaan lukenut. Hyi ja yäk! Lue se silti. Tämä on paikoin hyvin vastenmielinen ja aina luettuani moista mua mietityttää että onko kirjailijalla ihan kaikki palikat paikoillaan. Että miten voi kenenkään mielikuvitus taipua johonkin noin pimeään. Ja onko kyse vain mielikuvituksesta vai oikeasti pimeästä puolesta? Varasin kirjastosta kuitenkin lisää Slaughteria.
Tämä kertoo siis salaisuuksista. Ja siitä kun niitä salaisuuksia alkaa paljastumaan. Eletty elämä saattaakin paljastua täydeksi valheeksi ja totuus on jotain, mitä ei pysty käsittämään tai käsittelemään. Hyviä yöunien menetyksiä, tätä ei nimittäin voi jättää kesken!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?