tiistai 29. marraskuuta 2016

Lukuhaaste: Sieppari ruispellossa

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja



Maailma on täynnä klassikoita, jotka mulla on vielä lukematta. Jotka haluaisin ihan ehdottomasti lukea. Mulla oli haaveena yrittää saada myös lukuhaasteeseen mukaan mahdollisimman monta klassikkoa. Ei niitä ehkä ihan niin paljoa tarttunut, kuin olisin halunnut, mutta edes muutama.
Sieppari ruispellossa on kirja jonka olen halunnut lukea varmaan parikymmentä vuotta, mutta sain aikaiseksi lukea sen vasta nyt.

J.D. Salingerin kirja oli pitkään kielletty tai suurilta osin sensuroitu mm. Yhdysvalloissa. Ei ole kai enää, mutta sijoitin sen nyt kuitenkin lukuhaasteen kiellettyyn kohtaan. Ehkä se on edelleenkin jossain päin maailmaa kielletty kirja.

Sieppari ruispellossa kertoo teini-ikäisestä Holdenista. Tarina sijoittuu 40-luvulle, mutta kirja on ihanan ajaton kuvaus. Tuli olo että kautta aikojen teini-ikäiset on olleet samanlaisia. Huolimatta yhteiskunnan tilasta, huolimatta ympäröivästä maailmasta, huolimatta siitä mitä odotetaan. Samalla lailla se epävarmuus jyllää, elettiin mitä aikaa vaan. Ja kukat ja mehiläiset.

Holden on aikansa kapinallinen ja kai häntä voisi tituleerata jopa ongelmanuoreksi. Teinin tapaan Holdenilla ei ole vielä selvää visiota omasta tulevaisuudestaan. Hänen on vaikea sopeutua muiden odotuksiin, paikoin jopa omiin odotuksiinsa. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta Holdenin ääni on kuitenkin vahva ja päättäväinen. Hän elää hetkessä ja ainakin silloin tietää suurinpiirtein mitä haluaa.

Ajattomuutensa lisäksi Salingerin kuvaus teini-ikäisestä Holdenista oli musta jopa pelottavan realistinen. Miten hän onkaan osannut uida noin vahvasti Holdenin nahkoihin. Hahmo on naiivi, hyökkäävä, spontaani, raisu ja jopa äkkipikainen. Ei aikuinen mutta ei enää lapsikaan.

Tykkäsin että miljöö oli kirjoitettu siihen sen hetkiseen Holdenin elämään. Muisteluita tuli jonkinverran, mutta pääsääntöisesti liikuttiin samassa hetkessä kuin Holden. Tämä korosti entisestään sitä tarinan spontaania ja äkkipikaista puolta. Kirjahan ei kovin pitkää pätkää kerro meille, mutta muutama päivä oli aivan riittävästi. Ihan erityisen paljon pidin kirjan lopusta. Juuri näin kirjojen pitäisikin loppua. Kesken, mutta kuitenkin niin että tarina tulee kerrotuksi.

Mulla tuli tästä jollain tapaa olo että tämä on oman aikansa Häräntappoase. Yhtä ajaton kuvaus nuoresta mielestä. Tykkäsin! Onneksi tämä ei kaikesta sensuroimisesta ja kielloista huolimatta ole unohtunut teos.

Lukuhaaste täällä


perjantai 25. marraskuuta 2016

Avaruussynttärit

Meillä vietettiin tuossa kuun alussa Kolmosen synttäreitä avaruusteemalla. Mä en itseasiassa ihan hirveästi lämpeä teemasynttäreille, mutta toisaalta on sitä touhua ihan hauskaa kuroa vähän jonkun aiheen ympärille. Kun kerran juhlitaan. Tosin mä vedän rajan kyllä kaiken maailman Autoihin tai Pipsa Possuun ja Frozeneihin. Kiimaillaan niitä sitten muuten mutta ei synttäreiden teemana.

Ohjelmaa mä en myöskään suostu järjestämään mutta koristelut ja syötävät voidaan kehitellä aiheen ympärille. Siinä on toistaiseksi ohjelmaa ihan riittävästi että kakarat heiluu sokerihumalassa pari tuntia. Instan puolella vilauttelinkin jo kuvia mutta ajattelin tehdä touhusta nyt vielä blogipostauksenkin. Pinterestistä löytyi kyllä vinkkiä ja ideoita, mutta koska mä halusin päästä tosi helpolla (ja halvalla), sai omaakin mielikuvitusta rassata jonkun verran. Mun mielestä googlatessa löytyi yllättävän vähän sellaisia helposti toteutettavia juttuja. Eli jos joku muukin kehittää synttäreitä avaruuden ympärille, niin tässä vinkkinä meidän jutut.

Kolmas ilmoitti jo kauan ennen juhlia että kakkua hän ei sitten halua. En tiedä mistä tämä kakkukielteisyys, mutta kun päivästä toiseen tyyppi hoki samaa laulua, totesin että ollaan sitten kakutta. Ja oikeastaan sepä olikin mulle vaan helpoke. Mietiskelin jo kaavoja rakettikakulle mutta koska en sinänsä ole mikään oman elämäni Koko Suomi leipoo niin parempi näin. Sen sijaan juhlakalu lämpesi muffinsseille. Pinterest vinkkasi maapallomuffinsseista, jotka sitten toteutin oman mieleni mukaisesti.

Ihan perusmuffaritaikina pistetään puoliksi.
Toinen puoli värjätään vihreäksi ja toinen
siniseksi. Ja sitten vaan kuppeihin sekaisin
vuorotellen. Jos osaa tehdä muffinsseja,
osaa tehdä nämä.
Lopputulos tässä. Itse muffinssi on siis maapallo ja kuorrutus
taivasta. Jos oikein olisi halunnut hifistellä niin puolet
kuorrutteesta olisi kannattanut jättää valkoiseksi ja napata
pursotuspussiin sinistä ja valkoista kermavaahtoa sekaisin,
jolloin näyttäisi vielä enemmän taivaalta. Mutta
keksin touhun vasta siinä vaiheessa kun jo ripottelin noita
tähtiä pinnalle.


























Muffinssit olivat just sopiva kakunkorvike eikä niitä jäänyt älyttömästi yli vieraiden jäljiltä. Helpon ja halvan lisäksi myös se nimittäin oli mun toive. Että syömisiä ei jäisi aivan tolkuttomasti yli. Meillä oli mietinnässä mm. voileipäkakku ja oikeastaan jälkikäteen todettuna olisi sille riittänyt kysyntääkin. Näköjään suolaisia syötäviä ei ikinä voi olla liikaa. Mutta mietintävaiheessa ajateltiin että se olisi liikaa.

Riisisuklaa on helppo tehdä ja se uppoaa sekä aikuisiin että lapsiin. Nämä murkulat saivat pintaansa suihkauksen pronssinväristä elintarvikesprayta ja voilá, niistä tuli meteoriitteja!
Tällä kertaa meidän vieraissa ei ollut kuin pähkinäallergikkoja ja yksi kasvissyöjä. Yritin mietiskellä kaikki syötävät sen mukaan, että ne on helppo muuttaa myös erityisruokavalioihin sopivaksi. Mutta tällä kertaa en tehnyt kaikkea gluteenittomana ja vegenä, kuten aiemmin. Koska halusin päästä helpolla. Oman maitorajoittuneisuudenkin unohdin ja totesin että ollaan sitten kipeinä pari päivää.

Paahdetut mantelit upposi parhaiten aikuisille. Ne on oikeasti tosi hyviä ja sai helposti ängettyä mukaan teemaan. Ja ohjehan niihin löytyy täältä

Suolaiset tarjottavat on mun lempparit. Vaikka rakastan makeaa niin jostain syystä vuosi vuodelta ne maistuu vähempi ja vähempi. Koska kuitenkin vieraaksi oli tulossa melkolailla lapsia, piti suolaisetkin miettiä sen mukaan että ne maistuu myös kohderyhmälle. Kolmosella oli siinä synttäreiden tienoilla joku nirsoiluvaihe taas päällä joten se rajoitti entisestään. Mietinnässä oli kaikenmaailman raketti-vartaita ja tähdenlentoja ja ties mitä, mutta päädyttiin loppupeleissä sitten voileipiin, jotka olin leikannut tähden mallisiksi sekä pieniin valmispizzoihin jotka nimettiin ufoiksi. Ja kaikki meni! Pizzaa olisi saanut olla itseasiassa enemmänkin...

Tähtivoileivissä täytteenä kinkku ja cheddar-koskenlaskija,
vegeversioissa kinkun tilalla tomaatti
Pizzoista oli vain lihaversio.
Tiedän että näitä myydään mozzarellanakin,
mutta ei löydetty niitä tarjolle tällä kertaa.























Aiempina vuosina mä olen tehnyt vain synttärikakun jonkun teeman mukaisesti ja muut tarjottavat sitten sen mukaan mikä huvitti. Mutta nyt kun survoi suurimman osan tarjottavistakin koko idean alle niin eipä tämä mahdoton homma ollut. Kunhan piti tietynlaiset realiteetit mielessä sekä sen, mitä oikeasti osaa tehdä ja mitä ei. Tarjolla oli myös ne perinteiset sipsit ja namit. Haaveilin myös kaikenmaailman hedelmähommista mutta nyt tällä kertaa ei jaksanut askarrella. Ei niitä vuosi sittenkään kukaan syönyt.

Mokkapalat on kanssa aina hitti. Nämä muuttui linnunradaksi syötävien hopeapallojen ja tähtiströsselin avulla.
Tänne loppuun on hyvä piilottaa lause jos parikin. Nimittäin mä inhoan lastenjuhlia. Voi jumankauta miten mä inhoan niitä! Voin myöntää ihan ääneen että oon ollut todella kiitollinen Tokalle, joka halusi aina viettää synttärinsä ihan vaan perheen parissa. Vaikka yritin vuosikausia tyrkyttää hänelle kaverisynttäreitä ja -juhlia.

Inhoan osittain juhlia lahjapolitiikkansa takia. Pääsääntöisesti meidän lähipiiri aina kysyy mille olisi tarvetta ja se onkin mahtavaa. Mutta, sitten löytyy myös heitä jotka ei kysy. Jotka tuovat lahjoja, joista ajattelevat että saaja tykkää. Tai jotka antavat lahjan lauseella olisin itse halunnut tällaisen lapsena. Vaikka lahjahevosen suuhun ei saisi katsoa niin en häpeile sanoessani että itse arvostan enempi laatua kuin määrää. Mun mielestä itseasiassa lapsia voi totuttaa ihan hyvin siihenkin, että lahjoja ei välttämättä tule. Ei synttärit ole mikään joulu, jolloin nyt ehkä sitä "kiltteyttä" mitataankin sillä että saatko lahjoja. En sano että kiltteys olisi mikään lahjojen mittari mutta ehkä nyt hoksaatte sen punaisen lankani tässä. Synttäreinä tärkeintä on ihmiset sun ympärillä ja muistaa voi muutenkin kuin lahjoin. Se on se mitä mä ajan takaa. Pieni lapsi toki varmasti arvostaa kaikkea mitä saa, koska se hänen kykynsä arvioida esimerkiksi lelujen tarvetta ei vielä toimi ja koska pakettien avaaminen nyt vaan on kivaa. Se on meidän aikuisten homma tehdä se arvio tarpeesta. Ja mun mielestä myös aikuisten homma on kunnioittaa kunkin perheen tarpeita. Musta on jotenkin niin ristiriitaista tämä ihmisten suhtautuminen materiaan. Toiset konmarittaa ja toiset taas kahlaa krääsässä.

On jotenkin tosi inhaa kun nämä tilanteet sitten tapahtuu siinä lahjoja avatessa. Kun ei oikein voi antaa siinä tilanteessa sitä palautetta saatika aiheuttaa lapselle pettymystä. Mutta mitenkä se voi olla niin järjettömän hankalaa ymmärtää että krääsällä tai ylipäätään tavaralla ei osteta lapsen kiintymystä. Ja miksi sitä krääsää, josta on suoraan ilmaistu että pliis ei kiitos, pitää silti tuoda?

Onneksi kaikenkaikkiaan meillä oli ihan superkivat synttärit. Pitänee vaan vuoden päästä alleviivata vielä tarkemmin näitä lahjahommeleita. Vaikka olisi sitten miten niuhoileva kukkahattu.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Fanityttö hekumoi; Gilmore girls palaa!

Marraskuu on aina ollut mulle tärkeä kuukausi. Kaikessa harmaudessaan ja mörönperseilyssään. Isoksi osaksi tietysti mun synttäreiden takia. Muutaman vuoden ajan myös Kolmosen synttäreiden ja isänpäivän takia. Tänä vuonna on kuitenkin vähän toisin. Toki nuo aiemminkin tärkeät jutut on edelleen tärkeitä, mutta tänä vuonna marraskuuta on odotellut ihan eri syistä.

Mä olen sitä ikäkuntaa, joka on kasvanut Frendien parissa. Olin teini-ikäinen kun sarja tuli telkkarista ja muistan yhä edelleen että tiistaisin klo 22.30 liimauduttiin aina maikkarin ääreen. Ja seuraavana päivänä koulussa juteltiin pääsääntöisesti Frendeistä. Se oli eka sarja, josta jotenkin sai omaankin elämään jotain tarttumapintaa. Vaikka tyypit oli vanhempia, elivät metropolissa ja ylipäätään tulivat toisentyyppisistä perhetaustoista. Mutta samoja elämän kiemuroita sitä kipuilee kun kurottelet sinne aikuisuuteen. Huolimatta mistä ja millaisena tulet.

Frendien loputtua tuli vähän ontto olo. Elämästä puuttui jotain. Kirjat on toki aina olleet iso osa mun elämää, mutta ne ei kuitenkaan sitten ole ihan sama. Nekin alkaa ja loppuu mutta se kokonaisuus lukiessa on niin erilainen kuin katsoessa. Yhtä sun toista sarjaa tuli yritettyä mutta mikään ei herättänyt sitä samaa. Kunnes löysin kaverin suosituksesta Gilmore girls-nimisen sarjan. Jäin koukkuun samantien.

Vaikka mä en telkkaria katsokaan mitenkään järisyttävän paljon, multa löytyy ne muutamat jutut joita jaksan tahkota tuntikausia, tuotantokaudesta toiseen. Oon nähnyt Gilmore girlsien kaikki seitsemän tuotantokautta lukuisia kertoja. Se on yksi lämminhenkisimmistä ja luokseenkutsuvista sarjoista jota tiedän. Yksi niistä harvoista, joiden tiedän uppoavan lähes kenelle tahansa. Vauvasta vaariin. En äkkiseltään keksi toista sarjaa joka olisi yhtä ajaton, hauska ja kestävä. Ei tällaisia sarjoja tehdä enää.

Siksi voinkin myöntää itkeneeni ilosta kun kuulin, että Gilmoret valtaa elämäni vielä neljän jakson verran. Odotusaika on ollut todella pitkä, mutta nyt viimein, ihan kohta se on täällä. Sain päähäni tuossa lokakuun alussa että haluan vielä katsoa aiemmilta tuotantokausilta ne kaikki itselleni merkittävät hetket. Kävikin niin että en osannut valita joten katsoin kaikki tuotantokaudet. Kova homma muutamassa viikossa, mutta tulipahan tehtyä. Kiitokset vaan perheelle pitkästä pinnasta!


Tuntuu ihan siltä kuin vanhat ystävät palaisivat kotiin pitkän matkan jälkeen. Valehtelematta tämä on ainoa sarja, jolle olen toivonut jatkoa. Ei se kesken loppunut mutta nimenomaan on jäänyt kutkuttelemaan mitä hahmoille kuuluu. Näitä uusia jaksoja on onneksi palanneet tekemään ne ihan alkuperäiset tekijät. Gilmoren kutos- ja seiskakausi oli mun mielestä aika vaisuja ja tuota viimeisintä kauttahan teki taustoissa eri tyypit kuin aikaisempia. Toivottavasti uusien jaksojen myötä siis palataan jonnekin sinne juurille, mistä se kaikki Gilmore girlsien taika aikanaan alkoi. Sarjan Facebook-sivu on tiputellut jo monen viikon ajan todella kutkuttavia klippejä ja ruokkinut riippuvuuttani. Vaikuttaa todella lupaavalta!

Sehän on jo tiedossa että Lorelein isää näytellyt Edward Herrmann ei sarjassa ole mukana. Näyttelijä kuoli muutama vuosi sitten aivosyöpään eikä häntä ole lähdetty korvaamaan sarjaan. Ja hyvä näin, Richard oli ehdottomasti yksi mun suosikkihahmoista koko sarjassa ja tuntuisi suoranaiselta rienaukselta jos joku muu yritettäisiin sujauttaa Edwardin rakentamaan hahmoon. Toivon että Richardia kuitenkin muistellaan uusissa jaksoissa oikein urakalla, mulla on suoranainen Edward Herrmann-ikävä.


Odotan tosi innolla mitä sarjan lapsihahmoille kuuluu. Heitä näkyi aikanaan sarjassa todella vähän, mutta esimerkiksi Aprilin hahmo olisi oikein potentiaalinen uusia jaksoja ajatellen. Kiinnostuneena odotan myös näkyykö Sookien ja Lanen lapset laisinkaan. Entä G.G?

Monet tv-sarjathan tuppaavat lässähtämään aina vähän loppua kohden. Moni sarja on vain jatkunut ja jatkunut, vaikka kuolinisku on saatu jo monta kautta sitten ja enää sitkutellaan vain henkitoreissa. Vaikka Gilmore girls vähän uuvahti loppua kohden, tykkään kuitenkin siitä ihan viimeisimmästä jaksosta. Ja jännitän nyt todella paljon sitä että mitä jos uudet jaksot ovatkin ihan paskoja? Mä olen aika moneen ystävääni saanut myös tartutettua Gilmore girls-riippuvuuden, joten koen melkeinpä vastuuta siitä että uusien jaksojen on oltava kaiken tämän odotuksen arvoista.

Olen vienyt tämän odotukseni jo siihen pisteeseen, että suunnittelin jo syötäviäkin mitä aion napostella kun katson uusia jaksoja. Lumimantelit ja marsipaani on jo haettuna, Behnfords'ille teen täsmäiskun heti kun saan nämä yövuoroni lusikoitua loppuun. Pizzaa tilataan sitten juuri ennen ja punaviini korkataan alkutunnarin soidessa. Voi, se alkutunnari!! Frendien alkumusan lisäksi myös tämä lähtee ulkomuistista koska vaan.


Joten perjantaina keitän pannullisen hyvää kahvia, asetun sohvalle hyvään asentoon ja toivotan vanhat tutut rakkaat tervetulleiksi pitkästä aikaa. (Toistaiseksi) kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni koko sarjasta on muuten tämä. Naurattaa joka kerta. Vielä muutama päivä pitäisi jaksaa odottaa.

Ps. Team Jess!!

lauantai 19. marraskuuta 2016

Lukuhaaste: Maman finlandaise

43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135v.)


Lukuhaasteessa on ollut pari kohtaa, joihin oon suhtautunut pienellä ärtymyksellä. Tämä Pablo Picasso oli toinen ja se kohta, jossa kirjassa piti mukana olla Marilyn Monroe oli toinen. Helpollahan pääsisi, jos lukisi molemmista vaikka elämäkerrat. Mutta kun en halunnut, haasteessa on jo riittävän monta elämänkerrallista kohtaa. Toivoinkin, että olisi sattunut eteen kirjat, jossa molemmat olisivat jotenkin sivuhahmoina. Luulinkin löytäneeni pari sellaista, mutta aina kävi niin että "vaaditut" hahmot olivatkin mukana vain muutaman lauseen verran. Luovutin ja kuittasin lukuhaasteen kohdat sitten oman mittapuuni mukaan vaillinaisesti. 

Pablo Picasso löytyy ihanasta Maman finlandaise-kirjasta Rivieran entisenä asukkaana. Haastekohdan sai kyllä pukattua mutta itse tarinassa Pablo ei ole. Toisaalta, mitäpä sitten. 

Pimeänä vuodenaikana mun yhtenä ehdottomana varaventtiilinä toimii lukeminen. Ja erityisen paljon tykkään silloin lukea iloisia kirjoja, jotka tulvivat aurinkoa sekä tekstinä että ympäristönä. Maman finlandaise oli juurikin sellainen. Musta aivan parasta on aloittaa pimeä ja kylmä päivä lukemalla muutama kymmen sivua jotain lämmintä. Luin Maman finlandaisen puoleen väliin asti eräänä aamuna muun perheen nukkuessa. Seurana mulla oli kynttilät ja kahvikuppi. Koko loppupäivä rullasi kuin unelma.

Maman finlandaisen takaa löytyy Helena Liikanen-Renger, joka pitää myös Chez Héléna-blogia. Kirja onkin syntynyt osittain blogitekstien pohjalta. Kirja kertoo suomalais-ranskalaisen perheen elämästä. Haasteista, iloista, arjesta. Sopeutumisesta uuteen ja kaipauksesta vanhaan. Etelä-Ranskasta, joka tuntuu kaukauselta paratiisilta. Kirja on tavallaan blogi kansien välissä.

Maman finlandaisesta tuli äärettömän hyvä mieli. Kirja on kirjoitettu realistisesti mutta kuitenkin ihanan vaaleanpunaisen filtterin läpi. Ja juuri sitä filtteriä mä tarvitsen nyt näin harmaana vuodenaikana. Haasteet ja vaikeudetkin tarkastellaan positiivisen kautta joten tämä kirja oli todella hellivä. Tykkäsin!

Aina silloin tällöin saa lukea internetsistä erinäisiä soraääniä siitä, että bloggaajalta ilmestyy kirja. Mä en ihan ymmärrä sitä koska ainakin tähän asti kaikki kirjat, joita mä olen bloggaajilta lukenut, on olleet ihan mahtavia. Ihan sama onko kyseessä ollut keittokirja vai omaelämäkerrallinen teos. Toivottavasti saamme jatkossa lukea myös lisää kirjoja, joiden takaa löytyy bloggaaja. Täältä löytyy ainakin yksi lukija.

Lukuhaaste täällä.

torstai 17. marraskuuta 2016

Somemutsi ei provosoitunut

Viime päivinä on eri medioissa kohistu siitä eräästä kampanjasta. Missä on korppi ja äiti ja lapsi ja "väkivalta". Ihan tietoisesti jätän nyt kaivamatta kaikki linkit, kyllä te tiedätte mitä mä tarkoitan. Kampanja yrittää nivoutua somekäyttäytymisen ja ilmeisesti someriippuvuudenkin ympärille. Erinäisistä teknologian jutuista mä kirjoittelinkin jo aiemmin täällä. Ja jos nyt viittaan tuohon linkittämääni postaukseen, niin johan on taas löydetty näkökanta kampanjalle. Ei sitten taaskaan mitään positiivista tai kivaa. Ei taaskaan mitään hyötyjä, pelkkiä haittoja vaan. Kun sehän on se ainoa näkökanta tässä.

Mä en kuitenkaan jaksanut provosoitua. Varmasti olisi pitänyt mutta en nyt kuitenkaan viitsinyt. Koska mun mielestä kyse on aina kokonaisuudesta ja sitä tämä kampanja ei kyllä näe. Mä ymmärrän kyllä hyvin miksi tämä suututti. Ja miksi ihmiset provosoitui. Ymmärrän oikein hyvin. Ajattelin tässä muutamalla ranskalaisella viivalla kertoa millainen vanhempi mä olen. Ja koska tämä kampanja on hyvin mustavalkoinen, myös mä kirjoitan mustavalkoisesti itsestäni. Ilman disclaimereita.
Mä olen vanhempi joka

  • surffailee huoletta netissä jos siltä tuntuu
  • ei laske ruutuaikaa. Omaa eikä lapsien
  • pyytää joskus lapsia keksimään tekemistä ihan itse
  • juo kahvinsa aina rauhassa, eikä suostu sen aikana leikkimään tms.
  • on ulkoistanut viikkosiivouksen perheen teineille
  • ohjaa myös kuopusta kohti kotitöitä
  • juo silloin tällöin lasin viiniä, enkä aina edes ilta-aikaan
  • osti tänä vuonna lapsille talvikengät kauan ensilumen jälkeen
  • haluaa joskus olla rauhassa
  • istuu joskus pitkiäkin aikoja kännykkä tai kirja kädessä
  • pyytää lasta odottamaan jos joku asia on kesken
  • ei välttämättä vie lapsia ulos joka päivä

Näistä kaikista seikoista huolimatta mä pidän itseäni aivan helvetin hyvänä vanhempana. Nämä luetteloidut seikat kun on vain yksi osa totuutta, ei kokonaisuus. Tästä puuttui kokonaan se toinen puoli, joka kuitenkin on olemassa.

Lapset ei ole eikä tule koskaan olemaan mun elämän ainoa keskipiste. Se on mun tapani olla vanhempi. Lisäksi mä koen aivan äärimmäisen tärkeäksi myös itsenäistää lapsia. Se ei ole kuitenkaan sama asia kuin liian aikaisin katkennut lapsuus. Lapset on lapsia, tietenkin.

Tämän kampanjan myötä olen törmännyt moniin kommentteihin, jossa todetaan että "ihan hyvä mustakin tuli vaikka vanhemmat kasvatti ja teki näin ja näin". Mä en sinänsä usko tuohonkaan, varmasti jokainen löytää sekä omasta vanhemmuudestaan että omista vanhemmistaan parantamisen varaa. Mutta joku totuus tuosta lauseesta löytyy koska edelleen, kyse on kokonaisuudesta. Riittävän hyvä riittää, oikeasti. Ei vanhemmuus ole virheetöntä, eikä sen tarvitsekaan olla. Virheet ei automaattisesti ole sama asia kuin vahingoittava. Miksi aina on niin kova tarve provosoida ja provosoitua?

En sano ettäkö tästä kampanjasta ei olisi saanut provosoitua. Mutta sanon että se on turhaa. Koska tämä kampanja ei kerro kokonaisuudesta yhtään mitään. Se ei ole kokonaisuutta nähnytkään. Se on surkeasti toteutettu ja osuu täysin väärään kohderyhmään. Sääli että näitä viestejä tässä maassa pyritään ajamaan läpi aina sen ääripään ja negaation kautta. Mä kun uskon että tämän tyyppisellä kampanjoinnilla tehdään enempi haittaa kuin hyötyä. Muitakin tapoja puhua tärkeistä aiheista löytyy. Käsitteiden sotkeminen kun on vahingollista. Tälläkin kertaa keskustelua herätti lähinnä epäonnistunut kampanja, eikä itse asia.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Paahdetut mantelit

Tyypit hei, kohta on joulu!!

Mähän olen aivan jouluihminen. En nyt mikään täysin höyrähtänyt, mutta tykkään ottaa kaiken irti joulukaudesta. Joka alkaa mulla lokakuussa, jotta ehdin oikein marinoitua kaikessa jouluisessa. Tämän kauden Blossa on maisteltu (en tykännyt, liian hehkuviinimäinen. Sen sijaan Hans Välimäen kausiglögi oli sikahyvää!), ekat joulutortut paistettu, parhaat joululaululistat kaivettu Spotifysta (kaikki jazzahtavat toimii) ja tämän vuoden herkkuhurahduskin löydetty. Nimittäin paahdetut mantelit.

Mä olen aina erinäisiltä joulumarkkinoilta ostanut valmiiksi paahdettuja manteleita, ne on niin ihania. Varsinkin jos saa ostettua vastapaahdettuna.  Mutta en ole koskaan ajatellut että tosiaan niitä voi tehdä itsekin. Lainasin tuossa kuukausi takoperin Olga Temosen Joulukirjan, josta bongasin ohjeen myös paahdettuihin manteleihin. Ja olipahan muuten niin helppo, että tuli vähän pöljä olo että miten näitä nyt ei ole koskaan aiemmin ajatellut tehdä itse.

Tykkään tehdä jouluviemisiksi jotain syötävää ja tänä vuonna esimerkiksi päiväkodin työntekijöiden kahvihuoneeseen viedään näitä. Kavereille myös varoituksen sana, jokavuotinen fudge korvataan näillä. Niin on helppo ja vaivaton, eikä mun mielestä vie järjettömän paljon aikaakaan.

Mä vähän mylläsin ohjetta munlaiseksi alkuperäisestä. Ja tämä alla oleva on nyt siis se mun versio ohjeesta. Tästä määrästä tulee aika iso satsi mutta nämä kyllä säilyy. Että vaikka ei heti söisikään niin ei haittaa, ei mene huonoksi. Tosin uskoisin että ongelmaksi muodostuu pikemminkin se, että nämä loppuu kesken. Näihin iskee nimittäin himo!

Tarvitset:
yhden kananmunan valkuaisen
400g kuorellisia manteleita
2 dl inkkarisokeria
vaniljajauhetta puolikkaasta teelusikallisesta puolet
1,5 tl kanelia
1 tl suolaa

Vatkaa kananmunanvalkuainen niin, että siitä tulee saippuavaahdon näköistä. Ei siis missään nimessä miksikään kovaksi vaahdoksi! Lisää sekaan mantelit ja sekoita. Nakkaa matkaan kaikki loput aineet ja sekoita hyvin.
Levitä mantelit leivinpaperin päälle uunipellille yhdeksi kerrokseksi ja paahda 125 asteisessa uunissa tunnin ajan. Käännä manteleita vähän puolessa välissä.

Pääsi taas käymään se perinteinen, eli unohdin ottaa valokuvia. Korjaan asian ensi kerralla kun näitä tehdään ja lisään kuvia sitten vähän jälkijunassa. Vuoden ruokablogi tässä taas moi!

lauantai 12. marraskuuta 2016

Tunnustettu

Sekä Marika että Milla muisti mua tunnustuksella. Kiitos molemmille!


Tässä tuli mukana ihan virallista ohjettakin eli nakataan ne nyt tähän eetteriin ensin:

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Mä aloin bloggaamaan reilut neljä vuotta sitten. Äippärillä ennen Kolmosen syntymää oli aikaa joten ihan ensin homma toimi itselle ajantappona. Pian blogi muuttui rutiiniksi ja nimenomaan juuri ehkä sen takia itselle tärkeäksi. Että on joku paikka mihin voi suoltaa sitä tärkeää ja ei niin tärkeää silloin kun siltä tuntuu.

Mulla ei koskaan ole ollut mitään muuta blogia kuin tämä blogi ja niin myös toivonmukaan on jatkossa. En ole koskaan halunnut iskeä itseäni minkään kategorian alle vaan kirjoittaa tai olla kirjoittamatta siitä mikä nyt milloinkin kiinnostaa. Mun mielestä blogi saakin elää. Tänään kiinnostaa vaan kirjat ja bloggaan niistä ja huomenna sitten taas saattaa kiinnostaa vaan yhteiskunnalliset jutut ja sitten turistaan niistä. Ja ensi viikolla saattaa agendalla olla taas ihan eri jutut. Minä muutun ja blogi sen mukana. Välillä toki mietin joitakin postauksiani lukiessa että mitähän sitä taas tuli ajateltua. En kuitenkaan ikinä ole kokenut että lähtisin poistamaan mitään tai että aloittaisin kokonaan uuden blogin. Kyllä tänne mahtuu!

No ohjeita sitten.... hmm. En mä varmaan osaa sanoa mitään mitä ei olisi jo sanottu. Ylipäätään musta ohjeistaminen on hirmu vaikeaa koska en itse ole mitään ihmeellisiä linjauksia ikinä tehnyt. Mutta yritetään!

Ihan ensimmäiseksi sanoisin että kirjoita itsellesi. Kirjoita tekstiä jota tykkäät itse lukea. Sellainen väkisin puserrettu ja muita miellyttäväksi kirjoitettu on todella läpinäkyvää ja tylsää. Kirjoita mistä itse haluat kirjoittaa. Kirjoittamisessakin nimittäin voi kehittyä ja se tapahtuu vain kirjoittamalla. Ei heti tarvitsekkaan osata tai olla hyvä. Etsi ihan rauhassa sitä omaa ääntä, kokeile vaikka pariakin suuntaa jos ei heti tunnu omalta. Kunhan et heti lopeta ja luovuta, jos kuitenkin haluja on. Kyllä se oma tapa blogata sieltä löytyy.

Mun vinkki olisi myös että ei välttämättä kannata iskeä kovin ihmeellisiä kategorioita ympärilleen. Miksi tarvitsisi? Mutta toisille bloggaaminen on toki helpompaa kun selkeät rajat on vedetty joten miten vaan koet itse asian parhaaksi. Ja voihan niitä sitten tarpeen mukaan muutella.

Mun mielestä blogista ei saa missään vaiheessa ottaa mitään paineita. Siinä vaiheessa se ei enää palvele jos blogi muuttuu stressinaiheeksi. Musta on hienoa että on ihmisiä jotka ovat saaneet bloggaamisesta ammatin. Kaikista maailman blogeista ammatikseen bloggaa kuitenkin hyvin pieni porukka, eli sitä omaa blogiaan ei kannata verrata esimerkiksi ammatillisiin blogeihin. Ylipäätään vertailut kannattaa kokonaan unohtaa.

Hyväksy myös se että joskus bloggaaminen tökkii. Tai huvittaisi kirjoittaa mutta mitään ei vaan irtoa. Sellaista elämä joskus on. Edelleen, tämä ei ole elämässä se josta kannattaisi ottaa suorituspaineita. Ja tämän takia ei kannata hätiköidä tai poistaa blogiaan, kyllä se into sieltä taas jossain vaiheessa nousee. Toki lukijan vinkkelistä on kivaa jos blogi päivittyy edes kerran viikossa, mutta tässä tullaan mun mielestä juuri siihen kirjoita itsellesi-neuvon tärkeyteen. Jos ei kirjoituta niin sitten ei kirjoituta. Elämä saa näkyä blogissa, iloineen ja suruineen. Tai motivaatio-ongelmineen.

Blogin lukijoista taas sanoisin sellaisen vinkin että musta lukijoilta saa odottaa jonkinmoista lukuälyä. Toki hyvin tyhjentävät postaukset on monesti tosi hyviäkin, mutta mun mielestä on kamalan ideaköyhää kommentointia jos kommenttiboksi on täynnä pelkkää oon ihan samaa mieltä tai just näin. Herätä mielummin keskustelua, herätä mielipiteitä. Ruoki muiden älyä ja ajatuksia. Tämä ei oikeasti edes ole kovin vaikeaa.

Tiedän monta ihmistä, joilta haluaisin lukea blogia (esim. Kolmosen kummitäti joka tekee duunia joka ei ihan jokaisen unelmahomma ole, mutta josta irtoaisi varmasti paljon mielenkiintoista tekstiä. Lisäksi tyyppi on niin hyvä suustaan että saisi varmasti aikaan huikeita postauksia. Että vink ja vink!) ja sanoisinkin että jokaisen elämä on blogin arvoinen. Jokaisen jutut on mielenkiintoisia. Ei tarvitse elää toisella puolella maapalloa tai olla jotenkin extreme-henkinen perustaakseen blogia tai ollaakseen mielenkiintoinen. Loppupeleissä ihmiset haluaa lukea paljon myös ihan arkisia juttuja. Joista saa tarttumapintaa.

Viimeiseksi sanoisin että vastaa aina blogihaasteisiin koska ensinnäkin se on hauskaa ja siitä tulee haastajallekin hyvä mieli. Ja toisekseen, se on yksi keino olla sosiaalinen blogimaailmassa.

Sitten pitäisi vielä haastaa kymmenen kohtalotoveria.... nyt yhtään perehtymättä että oletteko jo saaneet tätä haastetta vaiko ette, here goes

Päikkärit
Pikku Kepponen
Taikasaappaat
Sininen keskitie
Lapinlahden muuttolintu
Neljäntienristeys
Rullallei
Olennaisen epäluonteenomaista

Kräp, en saa nyt kasaan kuin kahdeksan. No hei tässä myös sitten vielä yksi tärkeä vinkki, bloggaamista ei tarvitse ottaa niin kamalan vakavasti. Se riittää, mihin pystyt.

Lukuhaaste: Mies, ja hänen asiansa

33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja


Lukuhaastetta miten sattuu soveltava osallistuja tässä taas moi! Oon toki hyvin tietoinen että tällä haasteen kohdalla ehkä haettiin enempi sellaista ihan oikeasti viimeiseksi jäänyttä kirjaa. Että kirjailija on joko kuollut tai lopettanut kirjojen kirjoittamisen jostain toisesta syystä. Ja tiedän että tämä tuskin on Pirkko Saision viimeiseksi jäänyt kirja. Mutta tämä on Saision tällä hetkellä viimeisin ja niin hiien hyvä että siksi se on nyt tässä.

Mä rakastan Pirkko Saision kirjoja. Ja olikin ihan mahtavaa tarttua tähän kun tiesi että tämä on takuuvarma helmi. En ole ikinä koskaan lukenut Pirkko Saisiolta huonoa kirjaa. Jos joltain kirjailijalta pitäisi suositella koko tuotantoa, olisi mun valinta ehdottomasti Pirkko Saisio. Tykkään älyttömästi hänen kirjoitustyylistään. Se on suorastaan huumaava. Kyllä, olen ehdottomasti fanityttö.

Mies, ja hänen asiansa kertoo arvostetusta miehestä. Jolla näyttäisi ulkoisesti olevan kaikki hyvin. On nuori vaimo ja rahaa ja tärkeä työ ja muita status symboleja. Mutta kuolinilmoitus lehdessä pistääkin miehen sekaisin. Miehellä on nimittäin salaisuus. Ja pieni ilmoitus lehdessä nostaa tämän salaisuuden pintaan ja työntää miestä kohti..... enpäs kerrokaan, tiedät sitten kun luet.

Saisio itse on kertonut että kirjan teemana on syyllisyys. Ja sen saakin napattua helposti kirjasta. Mutta mun mielestä toinen kirjan kantava teema oli suru. Se pomppasi esille vähän väliä. Ja nimenomaan tähän päähenkilön surumaailmaan mä pystyin samaistumaan helposti. Suru kun on saanut mutkin viime aikoina vähän sekaisin.

Kirja oli Saisiomaiseen tapaan kirjoitettu aika näytelmämäisesti. Mutta tykkäsin siitä, musta on virkistävää lukea Saision tyylillä kirjoitettuja kirjoja. Ne toimii aukottomasti. Ja vaikka tyyli on viiltävän yksityiskohtainen, jää lukijankin mielikuvitukselle roimasti tilaa. Tässä kirjassa sai ihanan vapaasti mielikuvitella esimerkiksi henkilöhahmojen ulkonäön. Niihin ei liian tarkasti puututtu, sensijaan tunnetilat oli kuvailtu niin reippaan tarkasti että ne pystyi elämään itsekin.

Pidän Saision huumorista. Se menee jonnekin yli sarkasmin ja ironian. Älykästä ja suoraviivaista. Ihailtavaa ja ainutlaatuista. Sellaista mikä naurattaa vaikka ei välttämättä pitäisi. Koska mistä vaanhan voi vitsailla, tärkeää on muistaa se että kuka vaan ei voi vitsailla mistä vaan. Ja tätä ajatusta Saisio osaa pyörittää hyvin taitavasti.

Tarinassa tuli pari suvaintovaihetta, joiden kohdalla mietin että eihän tämä nyt vaan lässähdä. Mutta ehei, taas kiihdytettiin ja kirjan loppua kohden tarina vain tiivistyy ja muuttuu jopa jännittäväksi. Ja kun se loppui, olo oli jossakin sellaisissa tunnetiloissa joita on vaikea kuvata.

Pirkko Saisio, nostan hattua neroudellesi!

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Rocky horror show

Kulthuuria tuli taas nautiskeltua muutama päivä sitten, kun suuntasimme ystävän kanssa Helsingin Kulttuuritalolle katsomaan Rocky Horror Show'ta. Elokuva on silkkaa kultaa ja oon nähnyt sen keskimäärin jotain kymmenensataatoista kertaa. Mutta, lavalla esitettynä kerta oli meille molemmille ensimmäinen. Tai näin muistelen, kaveri korjatkoon jos muistan vaan omat katseluni.

Kyseinen show lähtee rullaamaan ensi vuoden puolella muutaman näytöksen verran sekä Turussa että Tampereella. Ja pakko sanoa että tämä näkyi kokonaisuudessa. Sekä lavastus että miehitys nimittäin olivat helposti siirreltävissä. Mä sinänsä tykkään kun touhu perustuu puhtaasti näyttelemiseen ja pääpaino ei ole esimerkiksi lavasteissa. Mutta mulle jäi kyllä olo että olisin ehkä kaivannut lavastukselta jotain lisää. Se oli nyt jotenkin liian silmiinpistävän riisuttu. Ja vaikka itse leffassa henkilöhahmoja ei järjettömästi ole, niin ehkä esimerkiksi kuoro olisi ollut nyt musikaaliversiossa paikallaan?

Erityismaininta täytyy kyllä antaa sekä maskeeraukselle, valaistukselle että puvustukselle, ne olivat enemmän kuin kohdillaan. Tykättiin hurjasti esimerkiksi siitä, miten vesisade ja myrsky oli lavalla toteutettu.

Itse tarina on pitkälti sama kuin leffassa. Nuori pariskunta päätyy syrjäiseen linnaan, jossa kaikki ei olekaan ihan niinkuin luulisi vaan muurien takaa paljastuu yhtä sun toista. Pariskunnan miespuolista pääosaa näyttelee Roope Salminen ja pakko kyllä sanoa että tykkäsin. Tosin koin hyvin lohdulliseksi sen, että tanssi ei sujunut Roopelta yhtään. Tai siis oli hyvin silmiinpistävää että tanssi ei ole Roopen leipälaji. Mutta koen tämän siis vain ja ainoastaan positiivisena, se on meille muille ihan reilua että Roopen kaltainen multitalentti ei sittenkään hallitse ihan kaikkea.

Naispääosan Janetina vetäisi Ilona Chevakova, joka oli mulle ihan uusi tuttavuus. Ja josta kyllä tykkäsin myös tosi paljon. Ylipäätään jokainen naisnäyttelijä vetäisi musta homman täysin kotiin. Frankina nähtiin koko musikaalin myös ohjannut Sami Saikkonen. Hänestä mä en nyt oikein saa sanottua mitään. Saikkonen ei ollut huono mutta ei nyt mitenkään mieliinpainuvakaan. Frank on mun mieleen syöpynyt ehdottomasti Tim Curryna, joten epäilen voiko kukaan muu olla mulle riittävä Frank.

Rockya esittänyt Eino Heiskanen jää mieleen lähinnä upean pitkistä jaloistaan. Tyyppi oli korkkareissa aivan huikea! Sitä olisi oikeasti katsonut kernaasti pidempäänkin, harva nainen osaa kävellä yhtä upeasti korkkareilla kuin Eino. Ja kun varsi on vielä noin huikean pitkä niin, WOW! Mieskarkki!

Musikaali oli pitkälti interaktiivinen, eli tietynlaista vuoropuhelua ja toimintaa käytiin yleisön ja näyttelijöiden välillä. Mun mielestä tästä saavat eniten irti musikaalin himofanit. Noin kun itse oli ensimmäistä kertaa katsomassa, niin koin homman paikoin enempi häiritseväksi. Vaikka oli oikeasti hienoa nähdä miten paljon ja millä intensiteetillä yleisö oli mukana, niin halusin itse kuitenkin keskittyä pääsääntöisesti katsomaan ja nauttimaan esityksestä. Enkä vahtimaan missä vaiheessa mun pitäisi reagoida mitenkin. Vaatisi useamman katselukerran, jotta homma rutinoituisi katsojalle niin että siitä interaktiivisuudesta saisi kaiken ilon irti. Hauska idea kyllä, se on pakko myöntää.

Jokaisessa näytöksessä on eri juontaja. Meidän iltana tuon homman hoiti Sampo Marjomaa. Tykkäsin, ei tullut mieleen Hauskat kotivideot. Ja Sampo korkkareissa, stay-upeissa sekä glitteripöksyissä jo yksistään oli jokaisen euron arvoinen! Pikkasen jäi mietityttämään että mitenkä esimerkiksi Turussa sinä iltana kun juontajana on Jethro Rostedt? Jos joku on menossa niin raportoikaa, pliis!! Entä miten korkkarit istui Jone Nikulan jalkaan?

Erityismaininta myös yleisöstä heille, jotka olivat nähneet vaivaa omaan pukeutumiseensa. Näimme aika huikeita asukokonaisuuksia sekä miehillä että naisilla. Rocky horror show toimiikin musta ehkä parhaiten kaveriporukan illanviettona. Jolloin elämyksen luomisen voi aloittaa jo siitä, että lähdetään miettimään yhteinen teema pukeutumiselle.

Kulttuuritalo toimi musikaalin areenana erityisen hyvin, paremmin kuin musikaaliteatteristaan tunnettu Peacock. Toivottavasti älyävät Kultsalla hyödyntää musikaalia konseptina jatkossakin. Itsellä ei nyt toistaiseksi ole tiedossa teatterireissuja, mutta pitääpä viritellä jotain. Senverran taitavaa osaamista nimittäin suomalaisellakin musikaalikentällä nykyään löytyy.


maanantai 7. marraskuuta 2016

36

WTF??!!! Joko se on vuosi taas vierähtänyt? Pientä henkistä hyperventilointia je eikun eteenpäin. Mulla oli eilen synttärit.

Tänä vuonna ei megabileilty kuten vuosi sitten (nyt kyllä tuntuu siltä että olisi pitänyt, varsinkin kun tasaisin väliajoin saan kuulla kavereilta siitä miten mun pitäisi taas pitää jotkut kotibileet meillä) mutta sain onneksi rakkaan laajennetun perheen ympärilleni. Kolmosen kummitäti nimittäin suuntasi meille viikonlopuksi lapsinensa, juhliakseen meidän neljävuotiasta sekä tietty sitten mua siinä ohella.

Lauantaina juhlittiin Kolmosen synttäreitä. Juuri sopivalla porukalla, sopivassa mittasuhteessa. Oli ihanaa nähdä ihmisiä mutta myös ihanaa ettei itse tarvinnut tänä vuonna olla se jota juhlitaan. Marraskuu on täynnä menoa joten näitä välivuosia ei jaksa juhlia kovin isolla voluumilla. Lauantai-illaksi suunnattiin Kolmosen kummitädin kanssa Kulttuuritalolle Rocky horror show'hun, josta taidan kirjoitella oman postauksensa. Siippa vahti suvereenisti sillä aikaa viittä lasta ja siivosi synttärien jälkiä.

En kaipaa ikävuosia jotka alkoi kakkosella. Mutta tämä ajan pikajuoksu saa mut hieman rytmihäiriöilemään. Vuosikymmen kolmen- ja neljänkympin välissä jäänee historiankirjoihin siitä, että ei muista mitään koska aika kului niin nopeasti että ei ole ehtinyt tapahtua mitään ja sitä myötä ei ole mitään muistettavaakaan.

Nyt kun tämä sukupuolien korostamattomuus on ollut taas esillä, niin mä olen miettinyt että minkälainen sitä itse olisi jos olisi saanut kasvaa sellaisessa kulttuurissa, jossa vaikkapa nyt juuri sukupuolia kohtaan ei olisi ollut tiettyjä odotuksia. Nimittäin jatkuvastihan mä täälläkin pohdin sitä että "millainen pitäisi olla" ja että "en kuulu mihinkään". Miten paljon kivuttomampaa kaikki voisi olla, jos tietynlaisia odotuksia ei olisi ollut. Jos ne odotukset saisi luoda ihan itse itselleen. Enkä tarkoita vain sukupuoleen liittyviä odotuksia vaan muitakin. Toivottavasti meidän lapset saavat jo kasvaa sellaiseksi kuin ovat, eikä sellaisiksi kuin odotetaan. Ettei sitten tarvitse aikuisiällä kipuilla vaan voi senkin energian käyttää toteuttamaan niitä omia intohimon kohteita.

Huomaan olevani kyllä vuosi vuodelta varmempi siitä mitä mä haluan. Mutta jos miettii että mä olen ollut "virallisesti" aikuinen jo kahdeksantoista vuotta, niin aika kauan tätä päämäärätöntä haahuilua on kestänyt. En koe että aika olisi mennyt hukkaan tai että nyt varsinaisesti katuisi mitään, mutta koen että sitä omaa epävarmuutta on ruokkinut ne ulkopuolelta tulleet turhat odotukset. Ja ne muiden odotukset on saaneet sitä omaa mieltä niin isoon solmuun että ei ole pystynyt ihan täysin hahmottamaan mitä haluaa nyt vaikka tehdä työkseen. Musta on pöljää että pitää ensin kipuilla pois muiden asettamia odotuksia ennenkuin voi nähdä kirkkaasti mihin suuntaan haluaa mennä. ihan turhaa ajanhukkaa.

Mutta. Nyt taas vuotta vanhempana. Eikä edes vielä keski-ikäisenä, vaikka niin aiemmin luulin. Perkele.

Maailman parhaat teinit yllätti lahjoilla <3 

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Räpätäti

"Minä oon iso tyttö
Oon isin pieni poika
Minä oon kaikkien kulta
Äiti tykkää minusta
Aikuiset on ihan söpöjä
Haisee vähän tonnikalalle (sanoo näin kaikesta)
Se on muumiäiti (=muumimamma)
Jos ei harjaa hampaita, tulee hammaspeikko
Jos ei nuku päiväunia, tulee nukkupeikko
Missä äitin pippeli on? Oho, äitillä ei ole. Pitää ostaa äitille pippeli.
Ei mitään hätää äiti, nämä on vain karvoja sun jalassa
Ei mitään hätää äiti, se oli vain pieru
En minä kuule mitään, ole hiljaa ja älä puhu
Häpihäppi (=hämähäkki)
Äitin pahvi (=kahvi)
Minä rakastan sinua
Söpö äiti
Ota pokki (=koppi)
Joko se kuumemittari kuumetti minut
Tule auttamaan näitä muroja minun suuhun
Haista vittu"



Kolmas täyttää tänään neljä vuotta. Olen kaikista lapsista kirjoittanut joka vuosi jotakin synttäripäivänä, eikä Kolmas ole poikkeus. Koen kuitenkin että tässä kolmannen ja neljännen ikävuoden aikana mitään isompia ja ihmeempiä juttuja ei ole tapahtunut. Ei samanlaisia kuin vaikka toisen ja kolmannen ikävuoden välillä. Sellaisia joista olen aiempina synttäreinä kirjoittanut. Poika kasvaa ja kehittyy. On tosin yksi juttu, joka on ollut Kolmoselle todella iso juttu kehityksen kannalta. Nimittäin puhuminen. Hän on alkanut puhumaan kunnolla tämän vuoden aikana. Ja kun se sanainen arkku aukeni, ei hiljaisia hetkiä ole juurikaan ollut. Ajattelinkin tämän synttäripostauksen paneutua juurikin Kolmosen puhumiseen ja juttuihin.


Elämä pienen räpätädin kanssa on ihanaa, mutta todella uuvuttavaa. Hän nimittäin ei ole sekuntiakaan hiljaa. Sitä tarinaa tulee nyt ensimmäisen hiljaisen kolmen vuoden edestä. Ja samaan aikaan kun puhuminen alkoi, alkoi myös se loputon kysely. Ja jostain syystä valtaosa kysymyksistä ajoittuu aina siihen kun mä olen ollut yövuorossa. Tai siltä musta ainakin tuntuu. Nyt onneksi pikkuhiljaa häneltäkin voi kysyä asioita tai pyytää kaivelemaan muistista selityksiä. Tuntuu nimittäin että maailmassa ei voi olla juttuja joita me ei oltaisi yritetty hänelle selittää. Niin paljon kysymyksiä on tämän vuoden aikana tullut.



Päiväkodista on myös pikkuhiljaa alettu saamaan hämmästynyttä palautetta että sehän puhuu??!! Ja tarinaa tulee sielläkin kuulemma niin paljon että välillä joutuu pyytämään että olisitko hetkisen hiljaa. Asiaa kun olisi niin paljon esimerkiksi kesken lukuhetken.
Kolmosella meni aika pitkään että hän rohkaistui puhumaan myös hoidossa eli tämä on ihan mielettömän hyvä juttu. Hän on puheen myötä päässyt osaksi porukkaa ja saanut päiväkodista kavereita. Kivointa hoidossa onkin kuulemma lapset ja leikkiminen.


Kolmas on aina ollut hyvin huumorintajuinen veikko ja tämä on tullut enempi ja enempi esille kun kommunikaatio lisääntyi. Kolmas kutsuu Siippaa toiseksi äidiksi ja mua hoitajaksi. Ei ole kerta eikä ensimmäinen kun jostain päin kuuluu että tulisko joku hoitaja auttamaan. Huumorin lisäksi hän omaa todella hyvät käytöstavat. Kiittää, pyytää kauniisti ja on kohtelias. On toki välillä myös aivan helvetin uhmainen mutta se on vaihe, hyvät tavat toivottavasti pysyviä.

Ihan kaikki kirjaimet eivät vielä tule puhtaasti, mutta kuitenkin senverran selkeästi että sanat ymmärtää. Jonkinverran myös kirjaimet on joskus väärillä paikoilla mutta sekin selvästi karisee koko ajan enempi ja enempi pois ja sanat tulevat ihan oikeassa muodossa.


Kolmas puhuu paljon kirjakielellä tai sitten kymenlaakson murteella. Otatsie, haluutsie. Näitä on aivan hillitön kuunnella. Vaikka elo räpätädin kanssa on välillä raskasta, on tämä puhelu vain ja ainoastaan ehdottoman palkitsevaa. Puheterapiakin loppui tuossa keväällä, joskin se nyt tuntui olevan enempi harmin paikka koska Kolmas tykkäsi siellä käydä. Kyselee vieläkin välillä että josko voitaisiin mennä. Kuvataulut puheentukemiseksi on edelleen esillä, mutta ei niitä ole käytetty enää kuukausiin. Kolmas osaa sanoittaa kaiken mitä hän haluaa sanoa.

Pienin on myös varsinainen rakkauden lähettiläs, ei mene päivääkään etteikö hän kertoisi jokaiselle perheenjäsenelle 58475489739 kertaa miten paljon rakastaa.



Puhumisen myötä tuntuu että myös mielikuvitus on ottanut ison harppauksen eteenpäin. Ja puheen mukana tuli myös laulu. Kolmas voisi koska tahansa mennä tuuraamaan Fröbelin palikoiden solistia. Koko tuotanto on hallussa. Musiikki on aina ollut pojalle tärkeää ja nyt hän pystyy ilmaisemaan sitä muutenkin kuin tanssimalla.

Kolmas on aina osannut koiranpentumaisuuden, kun jotakin pitäisi pyytää, mutta nyt ilmeiden lisäksi repertuaariin on myös tulleet erilaiset puheen sävyt ja äänenpainot. Kuulisittepa miten vetoavasti hän osaa pyytää, kun jotain oikein tahtoo. Ei kiukuttelemalla, ei vaatimalla, vaan tavalla ja sävyllä joka osuu kohteen jokaiseen soluun niin että ei vaan voi kieltäytyä.

Vaikka olen ehdottoman kiitollinen siitä, että saimme apua puheenkehityksen kanssa ja asiaa tutkittiin, tiesin kaiken aikaa että kyllä se alkaa puhumaan. Sitten kun haluaa. Ja  niinhän siinä kävikin että Kolmas ei juurikaan opetellut, vaan sitten kun aloitti puhumisen, niin hän aloitti sen samantien täysillä. Puhui samantien paljon ja pitkillä lauseilla.



Joku saattoi kiinnittää huomiota tuonne postauksen alussa näkyneeseen haista vittu-heittoon. Kyllä, tämä lentävä lause kuultiin kesällä muutaman viikon ajan. Me ei Siipan kanssa olla mitään ruususuita mutta me ei haistatella. Eli tämä koppi osui nyt tällä kertaa meidän teineihin ja erityisesti Ekaan. Haistattelu onneksi loppui kun siihen ei kiinnitetty ihmeemmin huomiota ja Ekakin siisti suunsa. Oli nimittäin tosi kova pala esikoiselle että se oppi oli häneltä peräisin. Mutta sinänsä pointsit kotiin, muuta vastaavaa kiroilua tai ärräpäitä ei pienimmän suusta olla kuultu. Nyt kun sanon näin niin se on muuttunut varmaan merimieheksi.

Kuvat on kaappauksia mun ja Siipan viesittelyistä. Jos toinen ei ole paikalla niin pitäähän sitä jotenkin kertoa mitä hassua se lapsi taas sanoi. Olen tallettanut niitä omaan puhelimeen pitkin vuotta ja tässä postauksessa näkyy nyt siis osa.

Hyvää syntymäpäivää neljävuotias!