maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lukuhaaste: Kielletty hedelmä

22. Kuvitettu kirja


Mä olen jotenkin hurjan huono lukemaan sarjakuvia. En ole kauhean visuaalinen tyyppi, tykkään muodostaa kuvat lukemani perusteella omassa päässäni. Tykkään että teksti ruokkii mun omaa mielikuvitusta. Jostain syystä koen että kuvat torpedoi itse kerrotusta tarinasta jotain pois. Jos kyse on siis kirjoista. Leffat ja muut on ihan eri asia.

En oikein tiennyt miten suhtautua tähän lukuhaasteen kohtaan. Toisaalta olin utelias, toisaalta ärsytti. Että onko pakko? Kielletty hedelmä oli tähän aivan ässä valinta ja lisäksi se oli myös aivan törkeän hyvä kirja! Joka ei olisi ollut puoliksikaan niin hyvä pelkkänä tekstinä.

Kielletty hedelmä on ruotsalaisen Liv Strömqvistin ensimmäinen suomennettu kirja. Liv on länsinaapurissa tunnettu sarjakuvanpiirtäjä, feministi ja radioääni. Kirja kertoo pitkälti pimpistä ja sen historiasta. Miten naisen sukuelimiä on kautta aikojen esitelty, miten ristiriitaista, stereotyyppistä ja päinvastaista suhtautuminen on milloinkin ollut. Naisen sukuelimiä tarkastellaan eri kulttuurien kautta, eri aikakausien kautta ja ennenkaikkea huumorin kautta. Kirja on nimittäin todella mustalla tavalla hauska. Ironinen sekä sarkastinen.


Kirjassa on paljon tekstiä mutta tämä on puhtaasti kyllä sarjis. Ja todella hyvin piirretty sarjis. Mukana on paikoin vähän telaketjua, mutta se sallittakoon Liville koska hän on sen verran kovemman luokan fenimisti. Ja jälkimaku kirjasta oli kuitenkin hyvin asiallinen ja informatiivinen. Ei mitenkään liian raudan makuinen.

Kielletty hedelmä on todella tärkeä kirja. Ja se, että se tuo tärkeää asiaa esille vähän erilaisessa paketissa on nimenomaan tässä se kaiken ydin. Tätä samaa asiaa tuskin olisi jaksanut lukea pelkässä tekstimuodossa, vaikkakin huumori olisi ollut samalla tavalla mukana. Huumorin lisäksi tämä aihe tarvitsi nimenomaan tuekseen vahvan kuvituksen. Ja itseasiassa jälkikäteen mietiskelin että kirjan mustavalkoinen värimaailma tuki myös itse kerrontatapaa. Värillisenä kuvituksena tämä olisi ollut jotenkin... yliampuva. Nyt se oli juuri sopivanlainen.

Mulle kirjan parasta antia oli nimenomaan historia. Vähän joka vinkkelistä tuotiin historiaa esiin ja mähän rakastan historiaa, ihan kaiken kohdalla. Kielletty hedelmä ruokki mun sisäistä hissanörttiä jokaisessa luvussa. Paljon oli juttuja jotka tiesinkin (jotka tulivat piirrettynä kuitenkin tavallaan ihan uudessa valossa), mutta paljon tuli myös ihan uuttakin tietoa. Ja kuten jo mainittua, tämä kirja oli hauska. Höröttelin menemään melkein joka sivulla. Koen jopa että Kielletty hedelmä ruokki mun mielenkiintoa kuvitettuja kirjoja kohtaan niin paljon, että voisin lukea niitä toistekin.

Tämän lukaisi parissa tunnissa. Voisin vakavasti harkita tätä myös omaan hyllyyn, kestää nimittäin useammankin lukukerran. Ja voisi olla myös hauska lahjaidea. Jokatapauksessa hyvin vahva lukusuositus tälle! Ette nimittäin voi edes kuvitella miten älyttömiä ja absurdeja juttuja mm. tutkijat ovat ajaneet läpi viitaten naisen seksualisuuteen ja sukupuolielimiin. En halua spoilata, lukekaa itse!


Lukuhaaste täällä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 2

Noniin nyt kun the uutinen on heitetty ilmoille, voikin palata kuulumisten kakkososion pariin. Jonka kirjoittaminen näköjään venähti ihan hemmetisti. Mä nimittäin en nykyään ole hirveästi juurikaan koneella. Surffailen ja sometan kyllä joo, mutta puhelimella. Bloggaamiseen luuri ei taas sovellu yhtään joten tämä tahtoo jäädä. Noh, minusta kuuluu kun minusta kuuluu. Miksiköhän muuten tunnen jatkuvaa tarvetta selitellä tätä kirjoittelemattomuutta?

Jauhetaan vähäsen vielä kouluhommista. Tosiaan pääsykokeet siis meni tänä vuonna senverta nappiin että syksystä mä sitten olen täysipäiväinen opiskelija. Kirjallisen kokeen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Mulla nimittäin iski lukemisen suhteen aivan totaalinen väsy siinä loppumetreillä ja päivää ennen pääsykoetta teki mieli tehdä lähinnä siitä luettavasta materiaalista lennokkeja. Itse kokeessa sitten huomasin kuitenkin että hitto mähän osaan ja tiedän näitä juttuja! Olin osannut lukea ja poimia just ne oikeat jutut sieltä ja se antoi kyllä itselle jotenkin tosi kivasti itseluottamusta. Ja tuntui siltä että vaikka en pääsiskään jatkoon niin ihan sama. No kutsu jatkoon ja haastatteluun sitten tuli, joka sujui musta sekin aika jees. Tosin noista on hirmu vaikea sanoa kun ei tiedä tarkkaan mitä hakevat. Ruoskin itseäni jälkikäteen hieman siitä että soveltuvuuskokeessa (joka siis iskettiin haastattelussa ensimmäisenä kouraan) mokasin pari kohtaa. Että siihenkö se nyt sitten kaatui? No ei kaatunut. Vieläkin on vähän epäuskoinen olo.

Opiskelupaikan onnesta huolimatta mua pelottaa hurjasti ja vieläkin arveluttaa se millä me eletään. Mutta nyt taas kun tässä tahkoan näitä juhannuksen yövuoroja niin on pakko sanoa että tällä hetkellä tuntuu siltä että aivan sama, mä en jaksa enää tätä kolmivuoroa! En ehdi palautumaan näistä vuorohyppelyistä, haluan tylsän ja tasaisen virastoarjen. Opintovapaata on nyt haettu ja ennen koulun alkua palautettavaa ennakkotehtävääkin vähän jo silmäilty.

Vuosi sittenhän huutelin kovasti miten saisi olla kyllä viimeinen työjuhannus. No, hihnan äärellä ollaan tänäkin vuonna. Mutta nyt se ei ole niin paljoa harmitellut. Tai on mutta ei samalla tavalla kuin vuosi sitten. Toki olisin hurjan mielelläni vapaalla. Mutta en olisi kyllä tänä vuonna yhtään sellaisen rymyjuhannuksen perään, jota suurin osa kavereista näkyy viettävän. Olen aivan hurjan väsynyt, siis ei vain sellaisella nukkumaaaaaan-tavalla. Vaan oikeasti uuvuttaa. Loman alkuun on kuusi työvuoroa.

Maailman tila on taas ollut viime aikoina melkoisen ikävä. Ihan täällä kotimaan rajojen sisäpuolellakin sattuu paljon mutta erityisen ahdistavia on olleet uutiset maailmalta. Meidän perhe suuntaa erilaisin kokoonpanoin tänä kesänä reissuun useammankin kerran, joten terrorismi ja terrori-iskut on olleet nyt juttuja jotka on mielellä ja puheissa. Ja on kuulkaa melkoisen vaikeaa jutella asiasta teineille. Kun lomaa odotetaan innoissaan ja sitten on pakko nostaa tapetille näitä tämmöisiäkin. Vaikka mä sinänsä uskonkin puhtaasti siihen että jos sattuu terrori-iskun uhriksi niin on sattunut vaan paska tuuri ja on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta siitä huolimatta mä en voi kuitenkaan luvata mun teineille että mitään ei voi meille sattua. Koska voi. Meidän lomakohteet nyt ei varmaankaan ole niitä todennäköisimpiä iskujen kohteita mutta toisaalta onko mikään paikka enää suojaisa? Jokatapauksessa, on keskusteltu nuorison kanssa että miten toimia jos sattuisi keskelle terrori-iskua. Olin (positiivisesti) yllättynyt että samantyyppisiä oli puheltu jo koulussakin, tosin sillä idealla jos kouluun sattuu iskemään kouluampuja. Tuntuu tosi hurjalta että tämmöisistä joutuu puhumaan. Ja ahdistavaltakin. Eletäänkö me oikeasti maailmassa jossa mun täytyy opettaa mun nuorille miten niiden pitää toimia jos ne joutuvat keskelle terrori-iskua? Mutta ehdottoman tärkeää se on että näistä jutellaan koska jos jotain sattuu niin ehkä jostain takaraivosta muistuisi mieleen vähän toimintamallia.

No näiden uutisten seuraaminen ja asioista puhuminen on tehnyt mulle vähän sitä että ei haluttaisi lähteä mihinkään. En tietenkään halua elää pelon sanelemana mutta jotenkin on ollut vähän sellainen että hittoako sitä lähtee nyt ehdoin tahdoin riskeeraamaan mitään kun ei ole pakko. Ja varsinkaan ei huvita mennä lasten kanssa mihinkään. Isoihin ihmistapahtumiin tai vastaaviin. Ollaan kyllä menossa mutta sitä ei ole yhtään niin innostunut kuin ehkä voisi olla. Sitä miettii itsekin ihan toisella tapaa että miten pitäisi toimia jos ja ehkä ja kun. Ehkä jonain päivänä maailman tilanne on rauhallisempi?

Mä olen aika monta vuotta uikuttanut festarikuumetta ja tänä kesänä nyt sitten mennään. Takana on jo yhden päivän festari Rock the beach (kolmas kerta Foo Fightersia livenä, vetääkö ne ikinä huonoa keikkaa?) ja pikkuisempi festari Merefestit. Joka muodostui enempi möllöttelyksi hyvän ystävän kanssa, mutta hemmetin tarpeeseen tuli kyllä sekin. Edessä on vielä ainakin pari tapahtumaa. Provinssiin kuumeilin ihan tosissani mutta sekä kukkaro että aika ei nyt taipunut. Töitäkin kun täytyy jossain välissä tehdä ja olen ihan tarkoituksella vetänyt kesäksi sekä yövuorot että viikonloppuvuorot ihan minimiin. Eli ne viikonloput ja yöt kun ollaan töissä niin on oltava eikä niitä voi puljata pois. Mutta nyt nautitaan niistä mihin päästään. Myös maksuttomista sekä lasten kanssa käytävistä!

Päätin tuossa alkukeväästä että nyt mä hankin itselleni vihdoinkin uudet silmälasit. Kolmas rikkoi mun rillit pari vuotta sitten ja olen siitä lähtien mennyt pelkillä piilareilla. Mua nimittäin harmitti se rillien hajoaminen niin paljon koska tykkäsin niistä. Eikä niitä tietenkään saanut korjattua. Kunnes nyt sitten iski olo että tahdon rillit. Ja löysinkin aivan täydellisen ihanat yksilöt. Aivan mun näköiset. Jotka sitten hankin ja jotka on olleet ehkä paras tavarainvestointi ikinä. Nimittäin lähes joka kerta kun ovat päässä, joku kehuu niitä. Eivät nimittäin ole ihan tavanomaisimmasta päästä ja ovat musta hurjan kauniit. Mun äitikin ihastui niihin ja päätti sponsoroida mulle toiset lasit. Muistaa ilmeisesti vähän liiankin tarkkaan miten lahjakas mä olen rikkomaan ja hukkaamaan kaiken. Ja oli siis sitä mieltä että tarvitsen varalasit. Nyt mulla on siis käytössä kahdet tosi ihanat rillit. Eikä muuten huvittaisi käyttää piilareita enää ollenkaan! Ihanaa kun nykyään saa niin kivoja silmälaseja ja vähän kaikkea löytyy. Mulla on nimittäin ollut silmälasit vuodesta -91 ja olen hankkinut uudet rillit tyyliin kerran kymmenessä vuodessa. Eli aina kun laseja menee hankkimaan, on mallisto laajentunut ja kasvanut ja on ihan kuin olisi karkkikaupassa jouluna.

Mua vähän ärsytti se kaikki möly ja provosoituminen Hanna Sumarin kirjoituksesta. Siis siitä ravintolajutusta. Olipa taas yllättävää että joku on provosoitunut muiden vanhemmuudesta. Koska siitähän siinä oli pohjimmiltaan kyse. Varmaankin ehkä tarkoitus oli ihan hyvä mutta jälleen kerranhan koko juttu oli vanha kunnon meidän äiti on parempi kuin teidän äiti. Ehkä tässä on vähän sekin että mä en enää oikein osu tuohon kohderyhmään, joka siitä kirjoituksesta provosoitui. Mutta, koin kuitenkin että eihän tuossa ollut mitään uutta jota ei oltaisi jo kuultu joku sataan kertaan. Että vieläkö oikeasti joku jaksaa provosoitua? Musta olisi voitu ärähtää mielummin enemmän vaikka siitä uimahallikeissistä, jossa äiti painui saunomaan ja jätti viisivuotiaan poikansa itsekseen uima-altaaseen sillä seurauksella että poika hukkui. Saatiin onneksi elvytettyä. Siitä näkyi vain kourallinen blogikirjoituksia. Ehkä se sitten ei osunut riittävän lähelle ihmisten vanhemmuutta? Tai bloggaajien kohderyhmään.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Fuck yeah!

Vuosi sitten oli näin.

Tänä vuonna sen sijaan...








MÄ NIMITTÄIN PÄÄSIN KOULUUN!!!!!!!!!!

Olen aivan käsittämättömän onnellinen. Vähän on sellainen voi helvetin helvetti. Mutta ajattelin nyt kuitenkin tässä lillua ja hillua siinä ilossa että nyt mulla on joku mahdollisuus lähteä tavoittelemaan unelmiani. Pelottaa. Mutta nyt hypätään.


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 1

Irtoaisikohan saikkupäivän ratoksi vähän kuulumisia? Laitoin vielä tuollalailla kivasti täkyn otsikkoon lähinnä itselleni, jotta tulisi mahdollisimman pian kirjoitettua lisää kuulumisia.

Taas on aikahypähdelty ja 2/3 lapsista on jo lomalla. Ekalla starttasi kesäloma itseasiassa jo reilu kolme viikkoa sitten ja Tokalla nyt sitten lauantaina. Kolmas päiväkoteilee vielä pari viikkoa ja jää sitten muistaakseni seitsemän viikon kesälomalle. Vai olikohan jopa kahdeksan? Eikä sinne omaankaan lomaan nyt enää niin mahdottomia aikoja onneksi ole.

En muista olenko kertonut että Kolmosella vaihtui tässä kevään aikana päiväkoti? Me järkeiltiin vaihtoa vasta tuonne syksylle, sillä ajatuksella että jos mä pääsen kouluun niin meillä ei enää ole oikeutta eikä tarvetta vuorohoidolle. Päiväkodin puolelta kuitenkin neuvottelivat hakuprosessin aloituksen jo tuohon keväälle, koska vuorohoitoon on aivan jäätävä tunku. Ja meillä sen tarve oli aika vähäistä tässä kevään aikana, siitäkin huolimatta että eletään kahden kodin arkea. Mä en itseasiassa edes tajua että mikä logiikka tuossa nyt on että noita vuorohoitoa tarjoavia päiväkoteja on lopetettu Helsingissä useampi ja sitten nuo jäljelle jäävät pursuaa lapsia eikä kaikille vuorohoitoa tarvitseville edes pystytä tarjoamaan hoitopaikkaa. Mutta kai tämänkin osaisi joku käyriä tulkitseva byrokraatti selittää.

Takaisin päiväkodin vaihtoon. Kun homma lähti rullaamaan niin kaikki tapahtui itseasiassa tosi nopeasti. Ja kävi niin ihanasti että saatiin paikka kaikista lähimmästä päiväkodista. Jossa tulee olemaan sitten tulevaisuudessa myös Kolmosen eskari. Ja vaikka tämä hoidonvaihto oli tosi jännä juttu ja osui tietenkin justiinsa siihen saumaan, kun Kolmosen isä muutti toiseen kotiin, on kaikki sujunut enemmän kuin hyvin. Enkä voi riittävästi painottaa millainen lottovoitto tuo uusi päiväkoti on ollut. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tuli olo että nyt, nyt ollaan rautaisten ammattilaisten ympäröimänä. En ole koskaan, en oman työni kautta tai nyt sitten vanhempana, törmännyt yhtä ammattitaitoisiin varhaiskasvattajiin. Ja miten onnekkaita me ollaan että just meidän lapsi saa viettää päivänsä juuri tuolla. Ei ole ollut kertaakaan epävarma olo mistään päivähoitoon liittyvästä. Ja mikä tärkeintä, Kolmas itse viihtyy. Hän itseasiassa sujahti mukaan ryhmään samantien ja löysi heti ensimmäisenä päivänä ryhmästä ystävän itselleen. Joka on edelleen se tärkein kaveri. Kolmas oli edellisessä päiväkodissa miltei kaksi vuotta, mutta hän ei kertaakaan ollut siellä yhtä vapautunut ja "kotonaan" kuin on tuolla uudessa päiväkodissa. Hän ei kertaakaan suhtautunut vanhassa hoitopaikassa aikuisiin yhtä vapautuneesti tai päässyt muodostamaan kaverisuhteita. Paljon johtuu varmastikin ihan siitä, että vuorohoito on niin erilaista ja ovi käy lähes koko ajan kun lapsia tulee ja menee. Mutta paljon on kiinni varmasti myös hoitajien ammattitaidosta. Ja tässä on nyt näkynyt valitettavasti räikeä ero päivähoidon vaihtumisen myötä. Mutta, me olemme erittäin, erittäin tyytyväisiä nykytilanteeseen!

Toka starttailee syksyllä sitten viimeistä vuottaan peruskoulussa. En kestä. Aikanaan alkavasta lukuvuodesta tulee siis suht rankahko koska se on nyt se viimeinen. Toka kyllä sinänsä tietää ja ymmärtää että ysillä pitää jaksaa panostaa ja itseasiassa onneksi sisäisti aika hyvin että homma kannatti aloittaa jo kasilla. Ettei jää sinne vikalle vuodelle liikaa töitä. Mutta, Tokalla ei ole hajuakaan mitä haluaisi peruskoulun päätyttyä. Tällä hetkellä ykkösvaihtoehto on lukio, jotta saa lisää miettimisaikaa. En kyllä sinänsä näe Tokalle mitään kovin akateemista tulevaisuutta, tyyppi kun tykkää enempi tehdä. Mutta ehdottomasti puollan kyllä tuota kolmen vuoden lisäaikaa. En muista onko sitäkään tullut täällä kerrottua, mutta Ekahan on hieman katunut tuota omaa toisen asteen opinahjoaan. Sinänsä kyllä tykkää ja on kiinnostunut, mutta ehkä sitä varsinaista oppimista on Ekan makuun vähän liian vähän. Kaipaisi enemmän haasteita. Ennenkaikkea on tosi harmillista että hän itse kokee että teki vääriä valintoja. Muakin on harmittanut että en itse pontevammin pitänyt päätäni Ekan valintojen kanssa, vaikka tiesin että tyyppi ei itse vaan tiedä eikä ole valmis tekemään noin isoja ratkaisuja. Olisi vaan pitänyt pitää se oma pää vanhempana ja tuuppia tyyppi sinne, minkä mä näin oikeaksi ratkaisuksi. Joka todennäköisesti olisikin sitä ollut.
Yritin kannustaa tässä keväällä hakemaan yhteishaussa uudestaan, mutta ei Eka halunnut. Minkä kyllä kanssa ymmärrän täysin, vuosi opintoja tuon ikäisenä on pitkä aika. Tuntuu varmasti turhauttavalta heittää se vuosi hukkaan. Eikä ne Ekan tulevaisuuden ammatilliset haaveet nyt tuohon nykyiseen kouluun varsinaisesti kaadu mutta toki motivaation kannalta voi olla vähän hankalaa. Isoin osa opinnoista kun on vielä edessä. Harmittaa että Eka toistaa äitinsä virheitä. Tokan kanssa en tule vanhempana tekemään samaa mokaa.

Ekalla oli tässä keväällä ihan ensimmäinen työharjoittelu opintojen puitteissa. Hyvin meni, joskin homma oli kundin mielestä vähän yksitoikkoista ja olisi selvästi kaivannut lisää haasteita jakson aikana. Haastatin tyyppiä melko lailla sekä jakson aikana että jakson jälkeen kokonaisuudesta, koska mäkin ohjaan omassa duunissa paljon opiskelijoita. Tykkään siitä hommasta ja suhtaudun aina niin että opiskelija voi olla tuleva kollega. Ja mitä hedelmällisempi työharjoittelu ja mitä enempi siihen ohjaamiseen panostaa, sen vaivattomampaa on aikanaan töihin perehdyttäminen. Toki jonkin verran vastuuta on opiskelijalla itselläänkin mutta järjettömän isossa roolissa on myös se, millainen ja ennenkaikkea miten motivoitunut ohjaaja on.

Muuten Eka lömpsyttelee tasaisesti menemään elämässä. Tyyppihän on muutenkin hirmu hyvä lukemaan erilaisia sosiaalisia tilanteita mutta nyt tuntuu että ehkä se pahin teinivaihe on hänen kanssaan eletty. Ei se koskaan mikään kovin paha edes ollut mutta tuntuu että joku tietyntyyppinen aikuistuminen on tapahtunut. Jos vaikka vertaan Ekaa ja Tokaa keskenään. Mitä ei tietenkään ikinä pitäisi tehdä vaan kun teen.

No mitäs mulle sitten kuuluu? Kaikkea ja ei mitään. Mulla on ollut kova liikkainto nyt viime kesästä lähtien ja erityisesti tämän kevään aikana liikkuminen on tuntunut erityisen rakkaalta. Itseasiassa se on ollut omalle jaksamiselle ja mielenterveydelle ihan elinehto. Kulunut kevät on ollut tosi antoisa mutta toki myös hurjan rankka. Ja tämä päälle iskenyt flunssa taisi nyt olla mun elimistöltä sellainen nyt huilitaan-huikkaus. Nytkään ei meinaa kyllä jotenkin yhtään malttaa asettua. Saan itseni koko ajan pohtimasta että jos kävisi vaikka lenkillä. Mikä onkin varmaan tosi fiksua siinä vaiheessa kun kurkku on niin kipeä ettei saa nielastua ilman että samalla nousee kyyneleet silmiin.

Paljon kaikkea kivaa on ollut mutta sitten myös kipeää ajatustyötä. Mitkä pitää vaan.. noh, ajatella pois. Eilen olisi ollut mun ja Kolmosen isän vuosipäivä. Joka kirpaisi yllättävän paljon. En nyt sinänsä koe että olisin ollut surullinen että sitä vuosipäivää ei päästy viettämään mutta sain itseni kiinni nostalgisoimasta vähän yhtä sun toista. Mutta se kuulunee asiaan. Eikös siihen asioiden suremiseen kuulu se että se eka vuosi ja ekojen asioiden kokeminen tekee kipeää? Ja itseasiassa oon aika paljon muutaman viime viikon aikana sitä miettinytkin että nämä ekat kerrat tulee olemaan mulle vaikeita. Kun ei vielä oikein tiedä että millaiseksi kaikki muodostuu. On hirveästi perinteitä ja traditioita, joista en oikein tiedä että mitä säilyttäisi ja pitäisi ja mitä ei. Mitkä on itselle tärkeitä? Onneksi mulla on kaikki aika maailmassa selvittää näitä juttuja mutta kipua, luopumista ja surua on varmasti vielä edessä koko loppuvuodelle. Musta se on ihan hyvä juttu pystyä myöntämään.

Ps. Pääsykokeet oli viime perjantaina. Jäi tosi hyvä olo ja mieli. Ja järjetön polte ja innostus. Huomenna selviää pääsenkö pääsykokeiden kakkosvaiheeseen. APUA!!!!

torstai 18. toukokuuta 2017

Pään tuuletusta

Mulla makaa luonnoksissa tekstiä yhdestä jos toisestakin aiheesta. Melkein joka päivä naputtelen jotain mutta mikään ei valmistu. Ylipäätään tuntuu että elämä on tällä hetkellä sellaista että vähän kaikkea on kesken, mutta kesken ne sitten jääkin. Jopa lähestyvien pääsykokeiden suhteen olo on tällä hetkellä se että vitut minä mitään lue, ei tästä tule mitään. Joka tuntuu tosi typerältä ja se oma rationaalinen puoli läpsii henkisesti turpaan joka päivä asian tiimoilta. Koska minkä ihmeen takia mä itken koulun ja muun perään jos sitten tilanteen tullessa eteen olen kuitenkin ihan paskat housussa? Nooh, onhan tässä vielä onneksi aikaa ryhdistäytyä. There's no business like viime tinka. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nyt valmistautumista.

Mikä nyt sitten ajaa tähän vatulointiin ja keskeneräisyyteen? Seuraa nyt puhtaasti minäminäminää, jonka tiedostan itsekin olevan huono lähestymiskohta asioille. Ainakin nyt näiden asioiden suhteen, jotka omaa päätä sekoittaa. Mutta näin tämä nyt menee tällä kertaa.

Mä kaipaisin ihan hirveästi tällä hetkellä elämääni ja ympärilleni rauhaa ja tasaisuutta. Joku pieni liplatus menee mutta nämä hyökyaallot, jota ympärillä on ihan jatkuvasti, tuntuu nyt vievän liikaa pääomaa. Mulla ja meillä on kyllä asiat oikein hyvin mutta. Lähipiirissä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Yksikään tragedia ei ole mulle suoranaisesti henkilökohtainen, mutta koska ikäviä asioita tapahtuu mulle tärkeille ja rakkaille ihmisille, sitä reagoi väkisin itsekin. On kyllä tukena ja on turvana toisille, mutta huomaa että ne seikat vaikuttavat myös siihen omaan minuuteen. Ei pysty jääväämään itseään ulkopuolelle ja suhtautumaan tasaisesti. Viime kuukausina olen seurannut vierestä mm. useammankin kuoleman, vakavaa sairastumista, todella isoja ja elämää heiluttelevia ikään ja identiteettiin liittyviä kriisejä sekä viimeisimpänä pikkukeskosuutta. Ja painotan edelleen, yksikään kriisi ei ole suoranaisesti mun henkilökohtainen tragedia.

Mä olen luonteeltani sellainen peruspositiivinen. Jaksan aina uskoa siihen hyvään ja elämään ja kokonaisuuteen ja ajattelen että kaikesta selvitään kyllä. Mutta kun jatkuvasti ympärillä vaan myrskyää ja kuohuu ja tulee sellaista ikävää uutista toisensa perään niin kyllä kuulkaa alkaa väkisinkin vähän kyseenalaistamaan. Ja saa tehdä ihan hartiavoimin töitä sen eteen että ei kyynistyisi. Tai antaisi sille kyynisyydelle valtaa. Että jaksaisi uskoa, jaksaisi toivoa. Ja pysyä sellaisena isona lapsena, niinkuin tähänkin asti oon pysynyt. Kun huonoa uutista pukkaa toisensa perään niin sitä jotenkin alkaa jo odottamaan että mitä seuraavaksi. Ei enää odota mitään hyvää, vaan pelkkää pahaa. Koska on jotenkin helpompi kohdata sitä ikävää kun on jo valmiiksi sillä mielellä että huonoahan se uutisointi kuitenkin on. Ja mä en ole sellainen! En!

Ja kun sitä on sitten saanut itsensä sinne negatiivisuuden alhoon, niin huomaakin olevansa aika välinpitämätön. Tai ainakin sillä suunnalla. Hittojako minä mihinkään pääsykokeisiin luen, mitä väliä? Ei huvita se, ei huvita tämä. Miksi välittäisin mistään kun kuitenkin tämä on yhtä pettymystä toisensa perään? Miksi edes yrittäisin ajatella mukaviakin kun ei se hyödytä mitään. Elämä ei tuo mukanaan mukavia. Huomaan että jatkuvasti on sellainen olo että pelottaa. Mä pelkään enkä luota. Itkettää paljon.

Mä myös vahvasti uskon siihen että jokaisella on omat murheensa ja niitä ei auta verrata keskenään. Tai ainakaan niillä ei auta kilpailla. Ne omat murheet on hetkellisesti ne maailman suurimmat ja se on inhimillistä. Mutta kyllä kuulkaa sen eteen vasta saakin nyt tehdä töitä että ei lähtisi sille näpäyttelylinjalle, kun joku valittaa mun mielestä turhasta. Mä en ole se joka ruoskii tai polkee muita maahan mutta nyt löydän itseni jatkuvasti tilanteista, kun tekisi mieli olla sellainen. Kun tekisi mieli sanoa ilkeästi ja todeta että mitä sinäkään yhtään mistään oikeista huolista mitään tiedät. Että turhasta napiset, sulla on asiat oikeasti hyvin! Vaikka mä en ole se ihminen joka noin tekisi!

Koulu on edelleen mun haave mutta tosi isoksi toiveeksi sen rinnalle on noussut myös se, että vaan ottaisi ja lähtisi johonkin vapaaehtoistöihin. Pääsisi pois tästä turhasta rutisevasta länkkäriyhteiskunnasta ja sen täysin epäoleellisista odotuksista ja arvostuksen kohteista. Todellisuushan on kuitenkin se, että mihinkään ei olla menossa niin kauan kunnes jokainen lapsi on omillaan. Toivon kuitenkin että tämä haave ei katoa koskaan ja pääsen sen jonain päivänä jossain muodossa toteuttamaan.

Sitten nämä viime kuukaudet on myös kovasti muistuttaneet miettimään sitä, että miten sitä itse haluaa elämänsä elää. Mikä on tärkeää, mikä ei ole. Elämähän jatkuu aina. Mutta millaisena se jatkuu? Millaisena sen haluaisi jatkuvan? Mihin voin vaikuttaa, mihin en voi?

No tokihan ympärillä on myös paljon hyvää. Ja hyviäkin uutisia tulee. Mutta niitä alkaa olla todella vaikeita nähdä sieltä kyynisyyden alhosta. Jossa en halua olla ja joka ei ole mun paikka. Miten sieltä pääsee pois?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mitä kuuluu?

Rutkutin pari viikkoa sitten etten oikein tiedä mitä kirjoittaa. Samassa jamassa ryvetään vieläkin, mutta aion edelleen sitkeästi yrittää. Koska tiedän että näitä juttuja on varmaan hyvä lukea itsekin joskus myöhäisemmässä vaiheessa elämää.

Toukokuu hyppäsi elettäväksi jostain takavasemmalta. Ihanaa! Talvi ja alkukevät on tuntuneet pitkiltä ja olleet aika sitkeää purkkaa. Omaan mielialaan vaikuttaa keli niin älyttömän paljon, että pitkäksi venynyt talvi on kyllä hiertänyt älyttömästi. Mutta nyt! Toukokuu, aurinkoa ja valoa. Ainakin nyt just tänä aamuna.

Toukokuun myötä heräsin huomaamaan että erosta on jo aika pitkän aikaa. Tai toki tavallaan ei ole mutta toisaalta on. Se tuntui niin tuoreelta jutulta niin kauan, että tuntuu hassulta kun nyt tässä on jo konkreettisesti aikaa välissä oikeasti enemmän. Elämä on ollut niin järjettömän hektistä, jonkun verran ihan itse järjestetysti ja sitten jonkun verran arjesta johtuen, että näitä aikahyppyjä välillä tulee.

Oon viime kuukaudet humputellut melkolailla. Nähnyt ystäviä, juossut konserteissa ja teatterissa, syönyt ulkona varmaan enemmän kuin koskaan, kyläillyt lasten kanssa ja ilman. Tanssinut aamuun asti hulluna humalassa ja maannut sen jälkeen kaksi päivää sängyssä. Urheillut, urheillut ja urheillut. Tälläkin viikolla edessä on kaksi elokuvaa, baletti sekä ilta ystävien kanssa. Kaikki on tullut tarpeeseen ja on ollut superihanaa. Silti olen tosi iloinen kun esimerkiksi kesällä siintävä loma on vielä lähes tyhjä. Ja ylipäätään kalenteri selvästi rauhoittuu kun kesää kohti mennään.

Mietiskelin tuossa sellaista että kun jossain elämäntaitohommeleissa ja muissa välillä tuodaan esille sitä, että ihmisen pitäisi osata olla itsekseen ja yksin eron jälkeen. Että mitä sillä niinkuin käytännössä tarkoitetaan? Onko se suunnattu enemmän heille, jotka ovat hukanneet itsensä siihen kariutuneeseen parisuhteeseen? Eikö ihmisen pitäisi ihan lähtökohtaisesti osata olla yksin itsensä kanssa? Mikä siinä on vaikeaa? Ja jos se että ei osaa olla yksin johtuu siitä että on hukuttanut itsensä parisuhteeseen, niin eikö isompi ongelma ole juurikin se että noin on päässyt käymään, eikä se että ei osaisi olla yksin? Kirjoitin itsekin siitä miten musta on outoa olla yksin kotona, mutta se johtuu vaan tästä tilasta joka tässä ympärillä on. Mä en osaa käsitellä tätä tilaa, itseäni sinänsä osaan. Tosin. Nyt olen kyllä hoksannut tämän kämpän potentiaalin nimenomaan sillä, että tänne on ihana kutsua ihmisiä. Täällä on oikeasti tilaa vaikka millaiselle kokoonpanolle. Ja esimerkiksi kun tuossa muutama päivä sitten odottelin ystäviä tänne ja räntää satoi vaakatasossa, niin olin aika onnellinen että mun ei tarvinnut liikkua mihinkään.

Mutta yksinolemisesta vielä. Mulla ei ole oikein ollut sille tässä nyt edes aikaa. Tässä on kuitenkin lähestulkoon aina joku lapsista. Ja jos ei ole niin olen töissä tai sitten sumplinut jotain menoja. Koska nyt on ihan tosissaan ollut ihanaa nähdä ihmisiä. Sekä suunnitellusti että extemporena. Enkä ainakaan just nyt koe että mun pitäisi priorisoida millekään yksinololle yhtään mitään. Tykkään itsestäni ja tykkään omasta seurastani. Eikö se riitä? Onko pakko olla yksin itsensä kanssa, jos ei kuitenkaan sinänsä koe sille tarvetta?

No yksinoloa on tullut mietittyä toki sitten myös mahdollisten tulevien suhdekuvioiden vinkkelistä. Ja se varmaan onkin muuten se jota noissa elämäntaito-oppaissa ja muissa tarkoitetaan. Että löytäisi itsensä ennen seuraavia parisuhteita. Jos on päässyt itsensä hukkaamaan. Onneksi en ole. Mitään kovin vilkasta seuraelämää tuolla saralla ei ole tullut vietettyä, koska ei ole ollut sen suurempaa tarvetta tai halua. Jotain pientä kokeilua joo mutta ihan tuttujen tyyppien kanssa. Itseasiassa yllättyisitte jos tietäisitte että oikeastaan lähes kaikki mun tapailut, parisuhteet ja kaikki mikä mahtuu noiden väliin on tapahtuneet aina ihmisten kanssa jotka olen tuntenut jo entuudestaan. Vaikka tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja olen kovasti sosiaalinen niin jostain syystä tuo on se jossa mä menen lukkoon. En osaa tutustua tai deittailla tyyppien kanssa, joita en tunne entuudestaan. Muutama kaverisuhde on tullut vuosien varrella sössittyä kun on oltu muutakin kuin kavereita, mutta näin jälkikäteen viisasteltuna, ne olisi sössiintyneet jostain toisesta syystä muutenkin. Sen verran tässä on menneinä kuukausina tullut kuitenkin huomattua että sinkkuelämässä ja sen epämääräisissä säännöissä ei ole mikään vuosien varrella muuttunut.

Yksi, ehkä se kaikista vaikeinkin asia, tässä uudessa elämäntilanteessa on raha. Yhden ihmisen palkan pitäisi yhtäkkiä riittää lähes samalla tavalla kuin ennenkin ja vaikka toki yhteiskuntamme vähän koppaakin meitä yh-käsitteen omaavia, niin faktahan on se että ei ne kohteet joihin sitä rahaa eniten menee muutu miksikään. Yhtäkkiä vaan täytyy olla sumplimassa ja ennakoimassa tarkemmin. Oon muutamia unettomia öitä viettänyt asian tiimoilta ja tämä on kyllä ehdottomasti se hankalin kohde luottaa että elämä kantaa. Että kyllä me selvitään ja mitään pahaa ei tapahdu. Edelleen saan laitettua rahaa säästöön ja ruokaa on kaapit täynnä ja lapsilla sitä mitä tarvitsevat. Mutta silti, tämä on tosi iso peikko ja pelko omien korvien välissä. En muista että tämä olisi aiemmin pelottanut näin paljon. Ehkä ikä on tehnyt temppunsa. Sekä se, että vielä ei ole tässä tullut eteen sellaisia tilanteita joissa oikeasti olisi joutunut miettimään että mikä tästä olisi se ulospääsy. Niitä vaan vasta maalailee mielessä. Ja toki tässä on nyt sekin että maksan yksin pienestä palkasta melkoisen kovaa vuokraa. Toisaalta, ajattelen ja haluankin ajatella naiivisti että raha on vain rahaa. Se on huono mittari asioille, joilla oikeasti on mulle merkitystä. Tästä voisi toki viritellä keskustelua siihen, että sitten kun sitä rahaa ei oikeasti ole niin se kummasti alkaa tuntumaan kaiken merkitykseltä. Mutta, sille tielle en nyt halua lähteä. Se ei ainakaan helpota tätä pääpeikkojen karkoitusta.

Että tällaisia mietteitä tälle aamulle. Mitäs teille kuuluu? Nyt minä yritän saada jotain murkinaa mahaani ja suunnata sitten salille hikoilemaan viimeisetkin krapulan ja hulluttelun rippeet pois. Vaikka en varsinaisesti vappua viettänytkään, niin Sinkkis ulkoilutti mua niin rankasti että toipuminen vaatii kyllä vähän kovempaa hikoilua tällä kertaa. Kymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Sinkkis osoittautui varsinaiseksi my sistah from another mistahiksi, joten en valita! Mahtava reissu, huikea Pariisin Kevään keikka ja nauraminen on parasta!

Tämä viikko siis lomaillaan ja kelien puolestahan tämä näyttää nyt jopa siltä että pääsisi vihdoin upottamaan sormensa multaan ja tänäkin kesänä leikittäisiin omavaraista. Muistakaapa että tällä viikolla muuten starttaillaan vuoden parasta tapahtumaa, eli Euroviisuja ;) 

torstai 27. huhtikuuta 2017

Lukuhaaste: Sinun tähtesi

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia



Mähän olen muutaman vuoden ajan rakastanut lukea sekä fiktiivistä että faktaan pohjautuvaa tarinaa Albert Edelfeltistä ja hänen aikalaisistaan. Olen seonnut totaalisesti esimerkiksi Anna Kortelaisen Virginiestä sekä Raija Orasen Acktésta. Olin lähes satavarma että Venla Hiidensalon Sinun tähtesi olisi myös ihan mun kirja. Noh. Tämä oli minusta ihan huono. Tai no ei nyt ihan mutta melko. Huonoin Edelfeltistä kirjoitettu teos jonka olen lukenut. Ehkä peilasin liikaa niihin jotka olin lukenut aiemmin ja tätä olisi pitänyt tarkastella vain omana teoksenaan. Hiidensalon hengentuotteena. Mutta kun en osaa! Odotin luonnollisesti jotain samantyyppistä kuin aiemmat lukemani. Omaa tarinaa toki, mutta siitä samasta ihmisestä. Nyt tuntui että pääosassa oli joku ihan vieras, joku täysin tuntematon. Joku muu kuin se Edelfelt jonka minä tiedän. Ja tunnen.

Kirjan päähenkilönä on siis maalari Albert Edelfelt, joka on huikea maalari ja kansainvälisesti yksi tunnetuimpia taiteilijoitamme. Ja mä haluaisin osata maalata. Tai edes piirtää. Siksi tämä kirja haasteen tähän kohtaan. Juuri kun huutelin että tämän vuoden lukuhaasteeseen valkkaan vaan kirjoja, jotka on oikeasti hyviä, niin mokasin.

Nyt kun luin nuo kirjoittamani pari kappaletta niin sanottakoon kuitenkin vielä että en mä tätä vihannut tai inhonnut. Ehkä kuitenkin vähän tykkäsin. Mutta en rakastanut. Ja se tuntui pettymykseltä. Odotin nimittäin tätä lukukokemuksena todella paljon. Kesti pitkään ennenkuin edes sain tämän kirjastosta. Ja aina jos ihastus meinasi lähteä syventymään, niin sitten aina jokin töksähti vastaan.

No mikä tässä nyt sitten niin isosti tökki? Hahmot oli mun mielestä epäuskottavia eivätkä he istuneet aikaansa. Pohdinnat tulevaisuuden roboteista ja teollisuuden kehittymisestä sai mut pyörittelemään silmiä. Hahmojen väliset keskustelut tuntuivat kehitetyiltä. Lisäksi miljööt, niin Pariisissa, Helsingissä kuin Haikossakin ei piirtyneet riittävän aidosti tarinasta.
Uskon että taiteilijat tarvitsevat tietynlaista hulluutta ilmaistaakseen itseään ja saadakseen aikaan taidetta. Mutta tässä sitä ei mun mielestä jotenkin tavoitettu. Edelfeltin hahmon lisäksi olin todella pettynyt Aino Acktén hahmoon. Ainohan on ollut aikansa diiva, joka on ollut melkoinen draamailija lavan ulkopuolellakin. Tässä kirjassa Aino vaikutti lähinnä pikkutytöltä. Lisäksi Edelfeltin mallina toiminut Virginie oli mukana mun mielestä aivan epäjohdonmukaisessa kohdassa.

Löydän tästä kirjasta niin vähän hyvää että en osaa tästä edes tämän pidemmälti kirjoittaa. Uskon että vika oli nyt tällä kertaa ennenkaikkea lukijassa. Tämä ei vain ollut mun palani kakkua.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mitä haluan sanoa?

Mä olen varmaan jokainen päivä kirjoittanut luonnoksiin jotain. Mikään ei kuitenkaan valmistu. Ei julkaisukuntoon asti. Mulla ei ole kirjoituslukko mutta selvästi nyt jotenkin on lukko sen suhteen, että mitä kirjoittaisin. Tai pikemminkin, mitä voin kirjoittaa? Koitankin nyt jollain yleisellä liibalaaballa saada sitä lukkoa poistumaan. Tai edes selkiytymään. Yllättävän monesta asiasta on jopa olo että mitäpä minä tästä nyt oikeasti edes tietäisin, parempi olla ihan hiljaa vaan. Ja sinne jää sitten luonnoksiin roikkumaan. Mitä ihmettä?

Pääsykokeisiin on tullut luettua vaihtelevasti. Ja niihin lukemisesta heti pari sanaa. Materiaali, joka täytyy lukea, on käytännössä vain artikkeleita. Oon joka toinen hetki aivan innoissani että joojoojoo tämä on niin mun juttu ja todella mielenkiintoista! Ja sitten joka toinen hetki että voi vittu mitä paskaa ja pakkopullaa! Lisäksi kun on kyse artikkeleista (joista toki osa perustuu tutkittuun tietoon) niin väkisinkin välillä hakkaa otsalohkossa että nyt opiskellaan vain yksittäisen ihmisen mielipiteitä. Luetut lauseet on välillä niin mielipidepohjaisia ja se mielipide osuu paikoin aika kauas omastani. Välillä jopa vähän ärsyttää että pääsykokeisiin on valittu tämä materiaali. Varsinkin jos kysymykset on samantyyppisiä kuin viime vuoden pääsykokeissa eli tyyliin "artikkelissa x kirjoittaja y kertoi että z. Oliko tämä a, b vai c". Ihan sama, se oli ihan väärässä koko tyyppi! Noniin, nöyrä asenne, missä luuraat? On siellä oikeasti paljon tosi hyvääkin tekstiä. Hassua on ollut myös huomata että muistan yllättävän paljon juttuja viime vuoden pääsykoematskuista.

Mulla on kohta taas loma, joka on kyllä ajatuksena melkoinen voimavara ja eteenpäin tyrkkijä tällä hetkellä. Kovasti huvittaisi karata johonkin, jossa kevät olisi jo vähän pidemmällä mutta vähintään yhtä paljon haluan vaan olla kotona. Lukea, löhötä ja liikata. Ja syödä, voi jösses miten tykkään syömishommeleista tällä hetkellä. Viettäisin helposti kaikki vapaapäivät keittiössä vaan kokaten, kokaten ja kokaten. Lomista puheenollen, mun tekisi itseasiassa mieli lopsauttaa kaikki lomat ja ylityöt ja kaikki pois tässä kevään/kesän aikana mutta en taida uskaltaa. Kun ei se kouluun pääsy vielä ole varmaa. Plus veikkaan että alkaisi esimiehet pikkasen ihmettelemään jos nakuttelisi kaikki käytettävissä olevat lomat pois jo ennenkuin vuosi on puolessa välissä.

Kohta alkaa onneksi vuoden paras kuukausi eli toukokuu. Koska on Euroviisut! Ja kyllä, olen ottanut töistä jo vapaaksi finaalista seuraavan päivän. Joka sattuu sopivasti olemaan äitienpäivä. Ihan kaikkien maiden ehdokkaita en todellakaan ole nähnyt, mutta omaa ykkössijaa pitää tällä hetkellä kyllä Ruotsi. Itse biisihän nyt ei ole renkutusta ihmeellisempi, mutta jää kivasti kyllä soimaan päähän plus ei voi kyllä kuin ihailla miten yksinkertaisesta on saatu aikaan taas tosi näyttävä lava-show. Jokatapauksessa, ihanaa kun kohta tätä huttua taas saa fiilistellä.

Mitähän muuta?

Joskus aikaisemmin, vuosia sitten kirjoitin että meidän kodissa makkari ja eritoten sänky on mun suosikkipaikka. Sama homma on edelleen ja oikeastaan entistä korostetummin. Mun sänky on paikka jossa luen, syön, hoidan asioita, juon aamukahvit, teen kaikkea. Toki nukunkin siellä mutta tuntuu että tällä hetkellä sänky on mulle tärkeä ihan muiden syiden, kuin nukkumisen takia. Ja itseasiassa musta tuntuu siltä että en voisi ketä tahansa edes päästää mun sänkyyn. Koska se on mulle niin tärkeä paikka. Turvasatama ja tuulensuoja. Mikään muu paikka kodissa ei tunnu samalla tavalla kodilta.

Mä olen hieman mieli solmussa meidän asumisen suhteen. Mä olen siis lasten kanssa samassa kodissa jossa on asuttu se kolmisen vuotta(ko?). Se on ihana ja se on koti mutta ei kuitenkaan Koti. Tai ainakaan se ei tunnu siltä nyt. Ehkä se on ihan normaalia? Kuitenkin, tuntuu että olen sen oman pesäni tehnyt sinne omaan makkariini ja kämpän muut tilat on "välttämätön paha". Neliöiden määrä ahdistaa entistä enemmän. Musta tuntuu jotenkin että en hallitse kokonaisuutta, kun sitä lääniä on niin paljon. Kuitenkaan muutto ei houkuta tällä hetkellä sitten tasan yhtään. Ja ihan kamalasti pienempään ei kai kannata muuttaa koska se ei olisi taloudellisesti kovin suuresti halvempi ratkaisu ja koska en halua riistää teineiltä omia huoneita. Kuitenkin olisi niin ihanaa että kotiin tultaessa tuntuisi siltä että tulisi kotiin. Tällä hetkellä tuntuu että lasten läsnäolo tekee sen kodin. Mutta kun olen yksin... en oikein tiedä että miten siellä pitäisi olla? Mitä voin tehdä? Joten hautaudun sinne omaan sänkyyni. Ja makkariin, jonka neliöt hallitsen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelkoa ja inhoa jossain päin Helsinkiä..

Joko tämä meno meinaa taas hyytyä? Nyt olisi intoa kirjoittaa vaan aika on ihan kortilla. Koko ajan on niin paljon ja kaikkea, että ei meinaa ehtiä koneelle laisinkaan. Ainakaan kirjoittamiseksi asti. No, toisaalta on mukavaa kun on menoa ja meininkiä.

Oon laitellut kotia vähän uuteen uskoon. Kaikennäköistä pientä ja isompaa on pitänyt hankkia (mm. ihan paska imuri!) ja kaikki tuntuu vievän yllättävän paljon aikaa kun tuossa normiarjen seassa yrittää säätää kaikkea ylimääräistä. Jos olisin vähän malttanut odottaa niin olisin saanut kaveripiiristä apuakin vaan kun en malttanut. Huonekalut piti saada kasaan heti ja systeemit seinille välittömästi. Lisäksi kun vauhtiin pääsin niin intouduin käymään omat ja Kolmosen vaatekaapit läpi ja raahaamaan tavaraa kassitolkulla kirpparille.

Sahataan myös todella tiiviisti Kolmosen isän ja meidän kodin väliä. Minä kuskaan sinne ja tänne ja Kolmosen isä käy sitten ruokkimassa meitä. Tekemistä siis riittää ihan sieltä aamuheräämisestä siihen, kun on aika mennä nukkumaan. Varsinkin kun tosiaan kaiken ylimääräisen keskellä yrittää hoitaa työt ja harrastukset ja muut normit. Elämä jatkuu. Ja on aika ihanaakin että se on jatkunut kaiken aikaa tässä ympärillä. Että kaikilla on ne omat onnensa ja murheensa.

Palatakseni vielä noihin opintojuttuihin. Ensinnäkin kiitos kaikista tsempeistä. Sekä mahdollisiin opintoihin että elämänmuutokseen liittyvistä. Lämmittää, oikeasti. Varsinkin kun kannan alkuvuoden hiljaisuuteni kanssa maailman ensteks huonoimman bloggarin viittaa.

Nyt kun uskaltauduin bloginkin puolella kaapista ulos, ymmärtänette myös miksi olen vähän huolissani näistä kouluhommista. Vähän eri tavalla huolissani kuin aiemmin. Että kun olen perheen ainoa aikuinen niin miten hullua tämä on. Mutta. Kerrankos tuota. Hullutellaan. Koen ihan oikeasti että opinnot on paras investointi, jonka voin itseeni tehdä. Mutta, tokihan mun opiskelemaan lähteminen vaikuttaa muuhunkin perheeseen. Ja se on se mitä tässä aika isolti jännittelen.

Mulla ei ole koskaan ollut niin varma olo mistään ammatillisesta hommelista, kuin nyt on tästä. En mä toki täysin satavarma voi olla että uusi ala olisi varmasti se mun juttu, se selviää täysin sitten vasta kokeilemalla. Mutta siitä olen niin varma kuin varma voi olla, että tämä nykyinen ei ole se johon jään. Ja polte tuohon uuteen mahdolliseen alaan on niin iso että nyt kysytään taas malttia jota ei tahdo löytyä.

Kaikesta varmuudesta huolimatta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Aika moni asia kun menee ihan todella kokonaan uusiksi. Pelkästään jo mun vuorokausirytmi. Mä olen ollut _aina_ vuorotyössä. En tiedä muusta. Mutta en malta odottaa sitä että pääsen toimimaan virastoaikana ja viitenä päivänä viikossa. Tiedän, toki siinäkin on varmasti ne omat nurjat puolensa mutta ihan todella se on nyt se, jota mä haluan ja odotan. On tullut todella isona yllärinä miten paljon nykyään syö se että muut on vapaalla silloin kun mä olen töissä. Haluan sosiaalista elämää!! Haluan normaalin vuorokausirytmin!! Haluan olla kotona silloin kun lapsetkin on!!

Toki muitakin syitä on, minkätakia vuorotyö ei tunnu enää omalta. Voisin jopa tehdä niistä oman postauksen jossain välissä. Niin iso asia tämä mahdollinen opintojen aloittaminen kuitenkin on että sitä huomaa pohtivansa ihan hassuja juttuja. Sellaisia, joita ei vaan millään muotoa voi edes tietää tässä vaiheessa. Onko musta opiskelemaan (miksei olisi?), sopeudunko mä opiskelijaksi (miksi en sopeutuisi ja toisaalta mitä väliä? Ei se koulu kestä kuin x-aikaa ja kunhan opinnot rullaa ja tulosta syntyy niin se on aivan sama tunnenko jotain opiskelijan identiteettiä vai en), pystynkö mä tähän kuitenkaan (tottakai pystyt!).

Lisäksi lapsethan huolettaa mua ihan järjettömästi. On se tietyllä tapaa iso muutos heillekin, että mä en ole enää vuorotöissä (josko syksystä eteenpäin ei enää kertaakaan tarvitsisi kirjoittaa vuototyö. Luulen että en ole koskaan kirjoittanut suoraan oikein). Ja tuleehan se arki muuttumaan varmasti elintasossakin. Mutta, väliaikaista väliaikaista. Yritän ajatella tätä näinkin että lapset saavat esimerkkiä siitä että joskus vaan pitää uskaltaa hypätä. Ja että ihminen voi sopeutua kaikkeen niin halutessaan.

Mähän kerroin vihdoin tuossa loppuvuodesta näistä koulusuunnitelmista mun vanhemmille. Että moi vaan, olen Kukkis 36v ja pelkään edelleen kertoa tietyistä asioista mun isälle ja äidille. Ainakaan ilman että olen valmistautunut totaaliseen tyrmäykseen. Vaan niin yllättivät kuulkaa molemmat. Olivat oikein kannustavia ja sitä mieltä että ei yhtään huono idea. Äiti on toki tässä ehtinyt jo pariin kertaan heittää ne perinteiset ootkohan miten ajatellut elää-läpät, mutta ei laisinkaan tuomitsevasti. Vaan pikemminkin sillä sävyllä, että hän ei pysty auttamaan. No kuulkaa, sen verran oon kasvanut isoksi että oon yllättänyt sekä itseni että ennenkaikkea äitini ja säästänyt aivan hullun raivolla viimeisen vuoden. Mistään isosta summasta nyt ei ole kyse mutta kyllä voi kuulkaa vaikka astianpesukone hajota ihan vapaasti. Ostaa päjäytetään uusi. Käteisellä!!! Ja vielä jäisi pesämunaa. Toki tämä eroilu tässä hieman verottaa säästöjä (sekä Ekan puhelin joka meni hajoamaan neljä kuukautta ennen kuin oli lupa, ggrrrrrr) mutta kuitenkin. Menen ehkä perse edellä puuhun, mutta en sentään persaukisena!

Yhteishaun viimeinen päivä oli tänään. Pääsykoemateriaalit on hankittuna ja toivon mukaan ensi viikosta elo rauhoittuu niin että pääsen pikkuhiljaa pureutumaankin niihin. Mua jännittää ihan valtavasti ja pelottaakin. Isoja muutoksia on nyt ollut niin paljon. Mutta tämä on se muutos jota mä ihan tosissani haluan. Siitä se mun kouluun pääseminen ei ainakaan jää kiinni. Jos pelkkä halu toimisi mittarina, mulla olisi jo opiskelupaikka.


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Sekaisin Lovesta

4. Kirja lisää hyvinvointiasi


Luin tämän kirjan tuossa vuodenvaihteessa keskellä omaa eroprosessiani. Kun oma mieli yritti tasaantua, päästä eteenpäin ja ymmärtää. Tuntui jotenkin lohdulliselta nojata tieteeseen vaikeassa elämäntilanteessa. Että tavallaan kaikelle löytyy selitys myös tieteellisestä vinkkelistä. Kaikki ei olekkaan vain tunteiden summaa. Kärsin itse tällä hetkellä kirjassa mainitusta tunne-burnoutista, joten tietyllä tapaa on tuntunut hyvältä kun asioille on saanut nimiä. Että kaikki ei ole sellaista mielessä vellovaa sössöä, vaan sieltä pystyy erottamaan erilaisia kokonaisuuksia.

Mutta sieltä omista oloista sitten takaisin itse kirjaan. Olin lainannut tämän itseasiassa jo monta kuukautta sitten. Kauan ennenkuin ero oli edes tietoista. Luin sen kuitenkin vasta sitten erohässäkässä. Ja uskon että sillä oli jokin tarkoitus, että tämä oli odottanut kauan. Luin sen nimittäin juuri oikeaan aikaan. Tämä jos mikä oli se, mitä mun mieli tarvitsi juuri sillä hetkellä kun tämän luin. Sain paljon vastauksia kysymyksiin, joihin ei osaa vastata. Miksi musta tuntuu tältä? Miksi mä käyttäydyn näin?

Sekaisin lovesta kertoo rakkaudesta ja kiintymyksestä puhtaasti tieteellisestä vinkkelistä. Mitä tapahtuu solutasolla kun ihminen rakastuu? Tai ei enää rakastakaan. Miksi rakkaus sekoittaa pään niin totaalisesti? Kirjan on kirjoittanut lääkäri Emilia Vuorisalmi, joka on itse kiinnostunut nimenomaan rakkaustieteestä. Hän on kiinnostunut romanttisen rakkauden huumasta, niin kiinnostunut että kirjoitti tietokirjan aiheesta. Kirjaa varten hän perehtyi evoluutiobiologiaan, neurofysiologiaan sekä kulttuuriantropologiaan ja tämä näkyy lopputuloksessa. Edellä mainittujen lisäksi kirjassa selvitetään miksi mallit ja jääkiekkoilijat päätyvät yhteen, mistä puumailmiö johtuu ja minkä takia rakkaus aiheuttaa riippuvuutta.

Vuorisalmi kertoo myös rohkeasti esimerkkejä omasta elämästään, miten rakkaushormonit ja vietit ovat häntä vieneet. Ja itseasiassa konkreettiset esimerkit olivatkin ehkä se yksi syy, miksi tämä kirja tuntui niin omalta. Tunnistin itseni ja omaa toimintaani. Vuorisalmi nimittää itseään toipuneeksi parisuhdenarkomaaniksi, joten siksikin tuntui että tämä kirja tarjosi ainakin mun kaltaiselle ikuiselle romantikolle hyvin tarttumapintaa. Tämän on kirjoittanut joku, joka ei ole vain asiaa tai ilmiötä tutkiva. Joku, joka myös elää sitä tutkimaansa. Joku, joka on ihan yhtä hämmentynyt näiden asioiden kanssa kuin mäkin olen.

Koin kirjasta hyvin avartavaksi lauseen "rakastuminen ei siis ole tahtolaji, mutta rakastaminen on". Tuo on nimittäin asia jota olen itse pohtinut vuosien varrella paljon. Miksi rakastaa, mutta ei ole rakastunut? Toki sen tietää että se on ennenkaikkea valintaa, mutta miksi näin on? Tähän sai kirjasta monia vastauksia ja näkökantoja. Niin moni muukin asia vaikuttaa sinne kemialliseen cocktailiin, kuin vain tunteet joita koemme. Ja kun näitä luki nimenomaan sieltä tieteellisestä vinkkelistä, sai aika monta todella kutkuttavaa ahaa-elämystä. Ne on itseasiassa mun mielestä aina hyvän tietokirjan merkki. Että saat sellaisia elämyksiä, jotka nimenomaan herättelee sun omia hoksottimia. Saa avartamaan ja oivaltamaan.

Kirjassa pohditaan rakkautta hyvin monesta eri näkökulmasta. Ja esitetään teorioita ja apukeinoja myös rakkaudesta toipumiselle ja sydänsuruista selviämiselle. Vaikka tiede kulkee vahvasti mukana jokaisessa luvussa, on tämä todella helppolukuinen ja ymmärrettävä kirja. Tämä kestää monta lukukertaa ja on erityisen hyvä vaihtoehto silloin, kun ei oikein ymmärrä sitä omaa tunnemaailmaansa. Oli vastarakastunut, juuri sydämensä särkenyt, yksin elelevä sinkku, pitkässä parisuhteessa tai vastaeronnut. Tämä kirja ei kysy elämäntilannetta. Koin tämän niin avartavaksi lukukokemukseksi että kirja päätyy ehdottomasti myös mun omaan hyllyyn. Näkisin tämän myös todella hyvänä lahjaideana!

Erityisesti suosittelen Sekaisin Lovesta-kirjaa kaltaisilleni parisuhdetoipilaille.

Lukuhaaste täällä

lauantai 25. maaliskuuta 2017

...and then there were four

Noniin. Jokohan se olisi aika julkaista tämä. Muutaman teistä kanssa olenkin käynyt käänteitä läpi ainakin Facebookin puolella ja vähän muuallakin, mutta blogia olen pitänyt pimennossa. Heti ensi alkuun kiitos jokaiselle kuulumisia kyselleelle. Tuntuu hyvältä tietää että on kaivattu.

Vaikka mä olen aina kirjoittanut blogiin vaikeistakin asioista avoimesti, on tämän tekstin kirjoittaminen sekä julkaisu jotenkin tosi vaikeaa. En tiedä miksi. Tuntuu että olisi kamalasti sanottavaa mutta silti mitään ei tähän kuitenkaan saa aikaiseksi. Monta kertaa on ollut olo että no nyt tiedän mitä kirjoitan asiasta ja sitten kun istun näppikselle, ei mitään tule ulos. Ehkä on ollut vähän kirjoituslukkokin.

Meidän perhetilanne muuttui tuossa muutama kuukausi sitten. Uusioperheen taival päättyi eli mä ja Siippa erottiin. En tule blogissa läpikäymään mitään syitä tai seurauksia millekään, ne eivät tänne kuulu. Kerron sen verran kuitenkin, että Siippa on meidän elämässä ja arjessa edelleen todella tiiviisti mukana. Vaikka parisuhde ei toiminut niin perhe ei pirstaloidu. Ollaan hyvissä väleissä ja ystäviä. Asuttiinkin pitkään eron jälkeen saman katon alla. Ja edelleen asutaan lähekkäin.

Elämä on kyllä joskus kovin kummaa. Sekä hyvällä että huonolla tavalla. Ja oikeastaan tuntuukin että kaikissa asioissa on aina ne hyvät ja huonot puolensa. Ja pää ja tunteet sitten painelee siellä flipperissä mukana. Ihan äkkiseltään en keksi tunnetta, jota en olisi tässä viime kuukausina läpikäynyt. Ei tässä vieläkään nyt ehkä ihan tyyntä ole, mutta alan olla sitä mieltä että onko elämässä ikinä?

Näiden isojen elämänmuutosten keskellä on ollut hyvin selvää, miten tärkeitä tosielämän ystävät ja lähipiiri oikeasti ovat. Musta ei tuntunut oikein missään vaiheessa hyvältä että tilittäisin elämän tätä puolta esimerkiksi tänne blogin puolelle, vaikka tämä on ollut mulle yleensä hurjan luonteva kanava. Mutta nyt nimenomaan ne ystävät ja lähipiiri on olleet se, jotka ovat olleet keskiössä. Mihin on oksennettu vaikka mitä vuorokaudenajasta riippumatta. On ollut jopa häkellyttävää miten paljon ihmiset ovat ottaneet koppia. Jokaisella on kuitenkin myös ne omat juttunsa aina päällä. Silti mun perään on jaksettu huudella ja on jopa pahoiteltu jos nyt ei koko ajan olla jaksettu huolehtia myös musta. Jos jotain oon osannut elämässäni tehdä oikein, niin valita ystäväni. Miten oikeita asioita he ovat osanneet nyt tehdä ja sanoa. Oon oikeasti aivan järjettömän kiitollinen mun ihmisistä, ihan jokaisesta.

En tiedä vielä millaiseksi tämä blogi muotoutuu, jatkuuko se edes? Tai mistä tulen jatkossa kirjoittamaan. Todennäköisesti lapset ja kaikki perheeseen liittyvät käytännön jutut tulevat olemaan taka-alalla, joko pysyvästi tai hetkellisesti. Tiedän sitten paremmin, kun jotenkin muotoutuu omassakin päässä selväksi arki sekä se, mihin vedän rajan. Ehkä tästä tulee villi sinkkuäidin blogi jossa hipataan ja miehistellään (ah, olinkin jo tyystin unohtanut sen tunnekirjon mikä pyyhältää yli kun kävelet pitkin walk of shamea) tai sitten täällä keskitytään jatkossa vain kirjoihin ja ruokaan. God knows, muualla somessa on tullut kyllä setvittyä sinkkuelämää alulle, voi olla että pidän blogin puhtoisena ja viattomana niiltä osin. Aika näyttää. Tai sitten käyn perustamassa jonkun uuden anonyymin blogin kaikelle mikä ei kestä päivänvaloa ja johon oksennan kaikki morkkisjutut.

En tiedä onko teillä muilla eronneilla olleet asiat miten tai oletteko edes huomanneet moista. Mutta me ollaan ainakin päästy taas hyvin juorujen ja puheenaiheiden kohteeksi. Se on jotenkin jännä miten tietyllä tavalla yksityisestä tulee julkista ja ihmisten uteliaisuudella saatika käytöstavoilla ei ole mitään rajaa. Miten jokaiselta kyllä löytyy tarvittaessa se mielipide, sillä ei tunnu olevan väliä osuuko se totuuden kanssa miten paljon yksiin. Näiden seikkojen takia tämän elämänmuutoksen myötä on joutunut sanomaan muutamalle ihmiselle myös hyvästit. Sekä minä että Siippa. Kun ei vaan jaksa sitä että jatkuvasti pahoittaa mielensä muiden sanomisista. Ehkä se onkin niin että isojen elämänmuutosten edessä ne arvot ja ihmissuhteet punnitaan. Tuntuu silti oudolta että tietyllä tapaa Siippa ei häviä mun elämästä mihinkään (ja toki sitä en edes halua, mutta viittaan tällä nyt suoraan ystävyyteen), mutta muutama ihminen hävisi. Olo on nyt kuitenkin käsittämättömän kevyt.


Samaten en tiedä miten muut ovat kokeneet erotessa, mutta mä olen vastaanottanut aivan järkyttävän määrän osanottoja. Okei, tämä on nyt ehkä niitä juttuja ja seikkoja joihin ei ole olemassa oikeita sanoja. Mutta eihän kukaan ole oikeasti kuollut? Samaten hyvin moni tuntuu tietävän lähtökohtaisesti miltä musta tuntuu. Että on nyt varmaan tosi vaikeaa ja kova paikka kun on lapset ja kaikki. Tiedän että ihmiset tarkoittaa vain hyvää ja oikeasti arvostan. Mutta kun kuuntelet ne samat asiat lukuisia kertoja ja vakuuttelet jatkuvasti että kaikki on hyvin, niin alkaa kieltämättä miettimään että voisikohan näitä keskusteluja käydä jotain muutakin kautta? Että vaikka en nyt riemusta tässä pompikaan niin en myöskään märehdi. Miksi se automaattisesti olisi niin että nyt ryvetään?

Poikkeuksiakin kyllä oli. Pakko mainita huikea ja mahtava Milla, joka ensitöikseen onnitteli uudesta elämäntilanteesta. Just näin, rohkea veto mutta oikeasti just noin! Ei näitä asioita olla äkkipikaisuuksissa tehty. On mietitty, harkittu ja puhuttu. Ja joskus lopputulema on tämä. Näillä vuosirenkailla sitä osaa ehkä jo välttää sen tietyntyyppisen draaman, varsinkin kun sille ei ollut mitään aineksia. Vaikka tässä on rutkasti myös niitä nurjia puolia, niin varmasti on myös paljon hyvää, niin raadolliselta kuin se saattaa kuulostaakin. Sitä voi valita, miltä kantilta näihin asioihin suhtautuu, miltä kantilta niitä katselee ja miltä kantilta sitä lähtee elämään. On oikeastaan pakkokin, jotta selviää ja jaksaa.


Tiedän että siellä ruudun takana lukee ainakin muutama henkilö, joiden kanssa tätä asiaa on läpipuitu. Toivon että kukaan ei pahoita mieltänsä noista edellisistä kappaleista. Se oli vain huomio jonka olen tässä nyt viime kuukausina tehnyt ja joka tuntui luontevalta tuohon kirjoittaa. Kuten jo mainitsinkin, ei ole olemassa sellaisia oikeita sanoja jotka luontevasti näissä tilanteissa tulisi ulos tai jotka osaisi sanoa. Ihan oikeasti olen kiitollinen että ollaan huolissaan. Olkaa jatkossakin.

Nuo sivupalkin kuvaukset ja muut päivittelen jahka sille päälle satun ja kun siltä tuntuu. Siipallekin täytynee keksiä joku toinen kutsumanimi. En tiedä minkä verran hän jatkossa tulee täällä esiintymään, mutta ehkä joskus jonain sivumainintana kuitenkin. Note to self, älä keksi tuleville tyypeille mitään kumppanuuteen liittyviä bloginimiä.

Matka on tässä jo tovin jatkunut Ekan, Tokan ja Kolmosen kanssa nelistään. Paljon on vielä uutta ja ihmeellistä, pelottavaa ja vierasta. Me kaikki (myös Siippa) voidaan kuitenkin hyvin ja se on pääasia. Tästä tekstistä tulikin paljon pidempi kuin olin ajatellut. No, voitaneen todeta että kirjoituslukko on voitettu. Kohti kevättä ja uusia seikkailuja! Mä olen utelias näkemään mitä vastaan tulee.


Ps. Muistakaa aina kysyä ihmisiltä että mitä niille kuuluu! Se on pieni lause, mutta aivan käsittämättömän tärkeä.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tule apuun, Anja!

Koska en nyt saa näköjään yhtäkään henkilökohtaisista terapeuteistani kiinni, kokeillaan bloggaamista.

Muistanette hinkuni opiskelemaan. Tuolta vuoden takaa. Ehkä jokunen muistaa senkin miten epävarma olin koko opiskelun suhteen, onko se sittenkään mun juttu. Ja ehkä jollekin jäi mieleen myös se pettymys. Kun tajusin että todellakin haluan, ja kun tajusin että on mun juttu.

Mä olen tässä vuoden yrittänyt motivoida itseäni töihin sillä, että nyt keväällä haen uudestaan. Että no biggie. Oikeasti vuoden olen kokenut joka perkeleen työvuoron pakkopullaksi, mutta olen psyykannut itseäni töihin sillä että kun yhteishaku koittaa niin sitten pistetään paperia menemään. On aika pitkä aika tehdä vuosi töitä, joita ei haluaisi mitenkään päin tehdä.

No. Näinhän se kevät koitti. Yhteishaku alkoi. Laitoin hakemukset menemään. Ja sen sijaan että olisin jotenkin helpottunut, iskikin aivan järjetön paniikki ja hyperventilaatio. Mitä_helvettiä_mä_olen_tekemässä??!! Mitä jos mä pääsen kouluun? Ja samaan aikaan, mitä jos mä en pääsekään?

Edelleen musta tuntuu että kyllä, mä haluan kouluun. Tämä nykyinen työ ja nykyinen ala ei ole se, missä haluan olla. Pelkkä työpaikan vaihto ei auttaisi mitään koska koko ala on ihan väärä. Edelleen musta tuntuu että haluan sille alalle, johon nyt haen. Mutta silti nyt joku epävarmuus puskee jostakin. Olenko mä aivan sekaisin? Onko tämä nyt joku kriisi? Millä ihmeellä me eletään? Nytkin tekee paikoin jo tiukkaa, se elintaso nyt ei varsinaisesti ainakaan nouse opiskelijana. Eka täyttää tänä vuonna 17 eli esimerkiksi lapsilisä tulee pienenemään. Ei ole mitenkään päin mahdollista että tekisin sekä töitä että opiskelisin samaan aikaan. On pakko miettiä omia voimavaroja ja tässä nykyisessä duunissa ei paukut riitä siihen, että saisin opinnot hoidettua siinä ohella.

Yhteishakuhan on vielä kesken, eli en tiedä vielä pääsykoemateriaaleista tai muusta mitään. Silti laadin itselleni jo lukuaikatauluja. Koska on oikeasti pakko päästä kouluun. Nyt jos ne ovet ei aukea niin en ihan oikeasti tiedä mitä teen. Mulla on suunnitelma b kyllä olemassa, mutta ei se tunnu tätä nykytilannetta kovin paljoa paremmalta. En tiedä millä mä motivoin itseäni töissä taas vuodeksi eteenpäin ja hakemaan ensi keväänä sitten uudestaan. Ei varmaan ihan hyvä lähtökohta millekään tehdä tästä tällaista pakon sanelemaa? Missä on ne löysät ranteet, joista mä olen tunnettu?

Mitä jos mä en saa opintovapaata? Mitä jos mä joudun irtisanoutumaan? Mitä jos mitä jos mitä jos??? Onko nyt kuitenkaan oikea aika? Jos ei ole niin koska on? Mitä mä teen??

Sanokaa nyt joku jotakin!


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Viisas vatsa

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja



Luin tämän kirjan jo monta aikaa sitten, mutta jostain syystä itse arvostelu jäi tekemättä. Pahoittelut siis melkoisesta torsoilusta. Vaikka kirja oli hyvin mielenkiintoinen, oli teksti paikoin todella vaikealukuista ja dadaa. Sen sijaan että tämä olisi jotenkin hautunut mielessä ja kypsynyt kirjoitukseksi niin tuntuu että dementia vei vähätkin rippeet. Mutta yritän nyt muistiinpanojeni avulla saada aikaiseksi edes jotain, kun tämän nyt kerran lukuhaasteeseen olen survonut.

Viisas vatsa-kirjan on kirjoittanut lääketieteen tohtori Emeran Mayer, joka on tutkinut aivojen ja kehon yhteistyötä jo kymmeniä vuosia. Miksi meillä on perhosia vatsassa vaikkapa ennen työhaastattelua? Miksi toiset reagoivat vatsallaan kun oikein kovasti jännittää? Miksi jotkut asiat aiheuttavat meissä pahoinvointia? Miksi sitä tekee jotkut päätökset "vatsanpohjatuntumalla"? Miksi mahaan koskee jos on stressaantunut?

Kuten jo mainitsin, kirja oli tosi mielenkiintoinen mutta paikoin hurjan vaikeaa tekstiä. Onneksi koukuttavia juttujakin löytyi. Sekä käypiä vinkkejä omaan arkeen. Selittämättömät vatsakivut kun ovat yhä useamman arkea. Jostainhan niiden täytyy johtua. Viisas vatsa tarjosi infopläjäyksen viimeisimmästä tutkimustiedosta, mitä ihmisen suolistosta tiedetään. Ja mulle aukesi ainakin ihan kokonaan uusi maailma. Suolistomme on nimittäin varsinainen supertietokone!

Suolistossa elelevät mikrobit ovat tavallaan unohdettu elin. Niitä elää ihmisen suolistossa suunnilleen samanverran kuin ihmisessä on soluja. Eli ei mikään pieni joukko! Nykytiede on myös saanut vahvistettua että aivot, suolisto ja ne suoliston mikrobit puhuvat keskenään yhteisellä biologisella kielellä. Kirjassa pohdiskeltiin mielenkiintoisesti mm. sitä, että onko ihminen pelkkä mikrobien kasvualusta? Manipuloivatko suoliston mikrobit aivoja syömään itselleen sopivaa ruokaa? Mielenkiintoinen, joskin ehkä hieman pelottavakin skenaario.

Tietyt sairaudet ovat lisääntyneet länsimaissa viime vuosikymmenien aikana radikaalisti. Osasyy tähän löytyy toki esimerkiksi diagnostiikan parantumisesta, mutta syitä ja syyllisiä on haettu myös niin elintavoista, ruokavaliosta kuin antibioottien käytöstäkin. Ja tämän myötä kirjassa mietiskeltiin onko mikrobien oikeanlainen koostumus ihmisen terveyden edellytys? Jos aivojen ja suoliston välinen yhteys muuttuu, kasvaako esimerkiksi kroonisten aivosairauksien riski? Viitteitä tälle on olemassa.

Suoliston mikrobisto on saatu yhdistettyä mm. masennukseen. Kaikki aivoissa heränneet tunteet, viha, kiukku, ilo, suru, heijastuvat myös suolistoon. Masentuneen suolistossa liikettä ei tapahdu juuri lainkaan. Suolisto on lamaantunut, vaikka normaalisti se pumppaa ja supistelee kaiken aikaa. Tunteiden, aivojen ja suoliston yhteys on ainutlaatuinen. Jos mieli ei voi hyvin, ei voi suolistokaan. Jos tunteet ovat kuolleet, ei suolistokaan elä.

Mulla jäi itsellä mietityttämään se, että kun omassakin tuttavapiirissä keskivaikea masennus on aika yleinen diagnoosi, niin minkä verran oireilu voisi olla suolistoperäistä? En tarkoita vähätellä kenenkään sairastumista tai sanoa että syö paremmin, vaan jäin miettimään tätä pikemminkin yhtenä osana kokonaisuutta. Ehkä mielensairaudet ei olekaan niin isolti pelkästään mielensairauksia? Ja asiaan olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota.

Mielisairauksiin vielä liittyen, on tutkittu että jos ruokavalio on sisällöltään matalasti serotoniinipitoinen, niin masennus on lisääntynyt niissä ryhmissä, joiden suvuissa masennusta on esiintynyt muutenkin. Eli tietynlainen syy-yhteys on jo löydetty. Serotoniinihan on äärimmäisen tärkeä suoliston ja aivojen välillä kulkeva viestimolekyyli. Serotoniini on hyvän olon tunteen hormoni ja saattaa selittää esimerkiksi sen, miksi hyvä ateria herättää monissa tyytyväisyyttä ja hyvää oloa.

Mulla itselläni on aina ollut hyvin voimakas ja vahva intuitio ja "vatsanpohjatuntuma". Mun kuudes aisti sijaitsee nimenomaan vatsassa, ja ne hälytyskellot kilkattaa siellä. Siksi koinkin tosi mielenkiintoiseksi luvut, joissa käsiteltiin intuitio ja vatsanpohjatuntemuksia. Mitään kovin räjäyttävää tietoa en saanut. Intuitiot perustuvat muistijälkiin ja jo opittuihin kokemuksiin. Kyseessä on vain aivojen ja suoliston dialogista. Noh, toisaalta hyvä että tämä yhteys pelaa. Vaikka salaa elättelinkin toiveita että tämän "piirteeni" takaa löytyisi jotain suurempaa taikaa.

Kirja keskittyi lähinnä tutkimustulosten käsittelyyn ja pohtimiseen, mutta jonkinverran Meyer tarjoaa myös vinkkejä, miten oman suolistonsa tilaa voi parantaa. Miten varmistat että suolistosi ja aivosi pystyvät keskustelemaan ongelmitta keskenään. Probiootit saattavat helpottaa ahdistusta ja huolta. Aloin syömään niitä välittömästi ja pakko kyllä myöntää että sekä vatsa että mieli tuntuu paremmalta. Fermentoitu ruoka on myös mannaa suolistolle. Mä en itse ole oikein lämmennyt hapankaaleista ja muista maitohappokäymisen läpikäyneistä mutta Kombuchaa olen koittanut muistaa ostaa silloin tällöin. Kamalaltahan se maistuu mutta onneksi olen jo niin mummo että oma hyvinvointi menee pahan maun edelle. Eläinrasvoja kehoitetaan myös välttämään sekä yksinkertaisesti kuuntelemaan omaa vatsaa. 

Viisas vatsa herätti paljon ajatuksia ja sai miettimään. Paikoin kyllä olisin kaivannut että teksti olisi ollut vähän lukijaystävällisempää ja vähemmän lääkistä. Mutta kirjasta kyllä välittyi kaiken aikaa kirjoittajan intohimo aiheeseen ja se jaksoi kantaa yli niidenkin lukujen jotka tuntuivat itsestä pitkäpiimäisiltä. Teksti tuntuu kaiken aikaa ennenkaikkea uskottavalta, vaikka siinä esitetyt asiat ovat verrattain uskomattomia.

Jos hyvinvointi kiinnostaa niin tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea!

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Suklaan maku

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella


Mä olen tänä vuonna lähtenyt kohti lukuhaastetta vähän eri tavoin kuin viime vuonna. Aiemmin valitsin lukuhaasteen kirjat jo ennen lukemista. Huomasin että se on huono tapa mulle, koska kaikki kirjat ei asettuneetkaan sitten siihen lukuhaasteen kohtaan johon ne valitsin sillä lailla kuin olisin halunnut. Ei tämä toki nyt oikeasti ole niin vakavaa mutta kyllä mä silti koen että haluan kirjojen tuntuvan "oikeilta" valinnoilta, jos ne lukuhaasteeseen mahdutan.

Tämän vuoden lukuhaasteeseen olenkin lähtenyt niin, että luen ensin kirjaa hyvän matkaa ja vasta sitten katson tuntuisiko se lukuhaasteen kirjalta ja mahtuisiko se johonkin haasteen kohtaan. Haluan mukaan vain oikeasti hyviä kirjoja. Joiden lukemista voin ihan vilpittömästi suositella.

Suklaan maku on kirja, jonka bongasin joskus viime syksynä kirjakaupasta. Sen takakansi herätti kiinnostuksen heti ja pistin kirjan kirjastosta varaukseen. Koska on ollut kiire, niin tämän lukeminen vain venyi ja venyi ja hiihtolomalla tämä oli pakko lukea pois koska kirjaa ei enää saanut uusittua. Tiesin kyllä jo takakannen perusteella että tulen tästä tykkäämään, kertoohan se kahdesta ihanasta asiasta; suklaasta ja Barcelonasta. Mutta kun aloin lukemaan, olin täysin rakastunut. Tämä oli aivan täydellinen lomalukeminen.

Tarina johdattaa meidät kolmen vuosisadan halki. Nykypäivästä kohti historiaa. Tapaamme kolme erilaista naista, jotka ovat omassa ajassaan erilaisessa keskiössä. Ja kaiken tämän mukana kulkee myös ikivanha posliininen kaakaokannu... vanhat esineet kertovat tarinoita ja millaisia tarinoita ne kertovatkaan? Jopa vielä silloin, kun ne ovat jo särkyneet.

Kirja oli sillälailla ovelasti kirjoitettu, että se kaikista paras ja koukuttavin osa oli sijoitettu ensimmäiseksi. Tämä toimi kokonaisuutenakin mutta nykypäivän tarina oli mun mielestä ehdottomasti se tämän kirjan koukku. Tapahtumarikkain ja se, jota ahmi (pun intended). Joka sinänsä oli nerokasta, koska tarina tavallaan päättyy siihen ensimmäiseen osaan. Luemme kaikkea nurinpäin. Siltikään ei tehnyt mieli lukea kohti tarinan alkua, vaan nimenomaan sen loppu koukutti. Mutta kuten jo sanoin, tämä oli erittäin toimiva kokonaisuus. Poskettoman ihana tarina. Hyvänmakuinen, jopa hieman runollinen.

Juonesta on mun mielestä kovin vaikea referoida mitään syvempää. Tämä ei missään nimessä ollut mikään seikkailuhenkisin tai tapahtumarikkain mutta toimi omana itsenään. Itsenäisenä kokonaisuutena. Se oli helppo lukea ja koska yhden kirjan sisällä oli tavallaan kolme pienempää teosta jotka sulautuivat yhdeksi tarinaksi, oli helppolukuisuus musta tärkeää nimenomaan siltä kantilta että tarina pysyi toimivana. Henkilöhahmot vaihtui mutta se ei haitannut, koska tarinan pohja oli niin varma.

Jos tykkäät Barcelonaan sijoittuvista tarinoista ja ahmit esimerkiksi Carlos Ruiz Zafonin kirjoja, on myös tämä sun makuun. Tästä lähtien mä suhtaudun antiikkiin ja vanhoihin esineisiin aivan eri tavalla ja yritän kuunnella mitä kerrottavaa niillä mulle on.

Lukuhaaste täällä

torstai 9. helmikuuta 2017

Lukuhaaste: Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää?

41. Kirjan kannessa on eläin


Kuva täältä
Mulla on ollut viime kuukausina intona lukea tietokirjoja. Tämä tulee näkymään myös lukuhaasteessa. Tietokirjathan mielletään monesti sellaisiksi paksuiksi kirjasarjoiksi joita ostettiin postimyynnistä, mutta onneksi ne ovat nykyään muutakin. Tietokirjat ovat metamorfoituneet vähän romaanimaisiksi ja välillä tuntuu että aina ei tiedä lukeeko jännäriä, kaunokirjallisuutta vai tietokirjaa. Jokatapauksessa, tietokirjaan tarttuessa aihetta kohtaan täytyy olla edes pienehkö mielenkiinto. Koska pohjimmiltaan tietokirja on tietokirja.

Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistä ja kognitiota tutkiva evoluutiobiologi ja tietokirjailija. Mä en ole häneltä aiemmin lukenut mitään, tämä johtunee tosin vain siitä että kaikesta eläinrakkaudesta huolimatta en ole sillälailla kiinnostunut eläimistä että lukisin sen syvemmin niistä kertovaa kirjallisuutta. Tämä kirja kuitenkin tuntui mielenkiintoiselta takakantensa perusteella.

Mitä yhteistä on miljoonakalalla ja ihmisellä? Ymmärtävätkö eläimet ajantajua? Onko eläimillä selkeitä luonne-eroja? Entä temperamenttia? Näkevätkö linnut unia laulamisesta? Muun muassa näihin kysymyksiin saamme vastauksen. Mä koen itseasiassa vähän hankalaksi koostaa tästä kirjasta nyt mitään ihmeempää arvostelua. Tämä oli mun mielestä hurjan mielenkiintoinen lukukokemus ja kirja tarjosi paljon mielenkiintoista dataa evoluutiosta eri lajien ja alalajien kohdalla. Mutta, koska mulla ei ole niin suuri polte eläinten ja ihmisten erojen tai yhteyksien tutkimiseen, mä koin tämän paikoin myös hieman pitkäpiimäiseksi luettavaksi.

Sain itse eniten irti kirjan luvuista, jossa käsiteltiin eri eläinten kommunikointia. Opin esimerkiksi että delfiineillä on jokaisella oma yksilöllinen nimivihellys josta yksilön tunnistaa. Ja että delfinaarioissa delfiinit ovat hiljaisempia kuin luonnossa elävinä. Lisäksi näyttäisi siltä, että ei ole olemassa vain yhtä yhtenäistä delfiinien kieltä. Vaan eri seuduilla asuvilla delfiineillä on oma kielensä, jota muualla asuva delfiini ei välttämättä ymmärrä. Eli vähän niinkuin meidän ihmistenkin kohdalla on.

Kommunikointiahan tapahtuu muutenkin kuin ääntelemällä tai puhumalla. Toki sanaton viestintä on tuttua meidän ihmistenkin kohdalla, mutta ehkä niitä kommunikoinnin eri muotoja ei kuitenkaan tule ihan samalla tavalla ajateltua. Eläimillä sen sijaan on hyvinkin rikas ele- ja ilmekieli. Hevosilla puoliksi umpeen painuneet silmät kertovat ihan eri mielentilasta, kuin säikähtäneen hevosen täysin aukinaiset silmät. Mustekalat taas kommunikoivat väriä vaihtamalla. Hyökkäämässä oleva koiras muuttuu hetkessä mustaksi ja jos hyökkäyksen kohteena oleva vastustaja muuttuu kalpeaksi, on tämä merkkinä hyökkääjälle että toinen haluaa poistua rauhassa.

Vaikka kirja tuntui musta välillä vähän tylsältä, oli myös kohtia jolloin luin suu auki hämmästyksestä. Mehiläisten tanssi oli yksi uusi asia mulle, jota hämmästelin pitkään. Hyvän kukka-apajan löytänyt mehiläinen palaa pesälle ja alkaa ruumista värisyttäen kulkea kahdeksikon muotoista rataa pesän hunajakennoston pystysuoralla pinnalla. Kahdeksikon kallistuskulma kertoo ilmansuunnan, pituus taas etäisyyden. Näin muut mehiläiset tietävät mennä juuri oikeaan paikkaan. Ihan mahtavaa miten luonto ja äiti maa ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä!

Koska ihminen on menettänyt kykynsä pörhistää turkkia eikä meillä ole enää häntääkään ja korviakaan ei saa heiluteltua, on hyvin selvää että evoluutio on kehittänyt lisää ilmaisuvoimaa nimenomaan ihmisen kasvoihin. Tämä kyky taas puuttuu lajeilta, joilla on laajempi kirjo käytössä ilmaisukeinoina.

Kirjan myötä löysin myös ryhävalaiden laulun. Spotify tarjosi onneksi Songs of the humpback whale-äänitteen, joka oli tietyssä mielentilassa aivan ihanaa kuunneltavaa. Rentouttavaa ja jopa vähän itketti kun paikoin tuli niin rauhallinen ja kaunis olo. Otan ehdottomasti tuon yhdeksi rentoutumiskeinoksi jatkossakin.

Tämä oli sellainen kertarykäisynä toiminut lukukokemus. Ihan jees mutta tuskin tulee toiste tartuttua vastaavaan.

Lukuhaaste täällä

tiistai 31. tammikuuta 2017

Lukuhaaste: Musta tulee isona valkoinen

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja


Tähän toki olisi voinut valita jonkun ihan ehdasti poliittisenkin kirjan. Mutta en halunnut. Jani Toivola on musta yksi tämän maan sympaattisimmista ihmisistä, joten hänen kirjansa ansaitsee ehdottomasti tulla osaksi tämän vuoden lukuhaastetta. Ja koska hän nyt sattuu tällä hetkellä olemaan myös poliitikko niin päräytetäänpä tämä haastekohta pelistä pois.

Ihan heti ensimmäisenä sanon että mä rakastin tätä kirjaa. Ihan todella jokaista sanaa, jokaista lausetta. Toivosen sympaattisuus, läsnäolo ja lämminhenkisyys on niin voimakkaasti läsnä että mun teki mieli vaan kiehnuttaa tätä kirjaa vasten. Pitkästä aikaa omaelämäkerta joka oli alusta loppuun aivan täydellinen lukukokemus.

Jani Toivolahan edustaa vähemmistöä aika monessakin eri kategoriassa. Ja hän peilaa kaiken tietenkin subjektiivisesti oman elämänsä kautta. Siitä huolimatta tämä kirja ja kasvutarina tarjosi ainakin mulle todella paljon tarttumapintaa omaan elämääni ja mun kipupisteisiin. Sain aivan valtavasti pohdittavaa sekä konkreettisia välineitä avuksi, vaikka mun kipupisteet ja kriisit ovat täysin erilaisia kuin Toivolan. Tämä kirja oli ennenkaikkea oivaltava kokemus.

Tämä oli myös ensimmäinen kirja, josta mä muistan lukeneeni miehen vauvakuumeesta. Ehkä siitä on jossain muuallakin lauseen puolikkaan verran kirjoitettu mutta ei tällä tavalla. Toivola käsittelee useammassakin luvussa haluaan perustaa perhe ja saada lapsia. Hän avaa lukijalle hyvin voimakkaasti sitä omaa tarvettaan päästä olemaan jonkun vanhempi. Vähemmistömiehenä tämä ei vaan olekaan ihan niin selviö kuin monelle muulle.

Vaikka tämä olikin ennenkaikkea positiivinen lukukokemus, on kirjassa myös paljon kipua. Mä itkin useammassakin eri kohdassa, joka kuitenkin on musta vain hyvän kirjan merkki. Toivola osaa tuoda kirjassa niin elävästi ja riipaisevasti esille sitä omaa vaikeaa kasvuaan. Sitä matkaa, jonka aikana hän on kasvanut ja tullut sellaiseksi kuin nyt on. Kun matkaan on kuulunut oleellisesti se, että kipuilee sen kanssa kun ei vaan voi olla sellainen kuin oikeasti haluaisi olla ja sen vain hyväksyy. Tosin lopulta Toivolakin on onneksi sen huomannut että ei saa eikä voi hyväksyä. Kyllä pitää voida olla sellainen kuin on. Kaikesta kivusta huolimatta tämä on tarina itsensä rakastamisesta.

Mun teki useammassakin kohdassa mieli tehdä samat mitä Jani Toivola on tehnyt Jari Sarasvuon kirjalle aikanaan. Eli kaivaa korostuskynä esiin ja alleviivata itselleni tärkeitä ja oivaltavia kohtia. Harmi että tämä oli kirjaston kirja. Kun hankin oman version kirjahyllyyn, hankin samalla myös korostuskynän. Tässä alla pari esimerkkiä kohdista, jotka tulen alleviivaamaan.


Luin etukäteen että kirjassa käsitellään myös Toivolan ekaa seksikokemusta miehen kanssa. Mua aina vähän harmittaa kun näitä tämän tyyppisiä nostetaan niin raffisti esiin (sama tehtiin aikanaan Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjasta. Siitä nostettiin esiin hyvin suurella pieteetillä muutama kohta, jotka sitten olivatkin tyyliin sivulauseiden sivulauseita, eivätkä millään tavalla oleellisia osia kirjasta) jopa hieman skandaalinhakuisesti. Eka kerta kyllä käsitellään kirjassa mutta ei mitenkään mässäilevästi. Tästä kirjasta olisi löytynyt niin paljon muutakin markkinoitavaa!

Mä sain tämän kirjan luettua jo tuossa muutama päivä sitten, mutta oli pakko hieman pureskella tätä ensin. Kirja nimittäin jätti jopa hieman sanattomaksi koska tämä oli jotenkin niin täynnä näkökantoja joita en ole ikinä itse osannut ajatellakaan. Ja joita en ole edes voinut ajatella koska en edusta näitä vähemmistöryhmiä. Siksi näitä tämän tapaisia kirjoja pitäisikin olla paljon enemmän. Jotta pääsisi oivaltamaan myös niistä vinkkeleistä, joita ei voi itse kokea.

Tämä on kirja jota olen suu vaahdossa suositellut jokaiselle. Jani Toivola, mä rakastan sun viisautta ja tunneälyä! Ja olet niin oikeassa, aina on parempi näyttää kuin piilottaa! Sä inspiroit mua ja sun tarinan kirjoittaminen oli ehdottoman tärkeä teko! Kirjan loputtua mun teki mieli nousta seisomaan ja antaa aplodit.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Lukuhaaste: Lempi

6. Kirjassa on monta kertojaa


Noniin. Vuosi vaihtui ja sitä myötä alkoi myös uusi lukuhaaste. Mulla jäi viime vuoden lukuhaasteesta muutama kohta uupumaan ja vaikka mulla on katsottuna puuttuviin kohtiin kirjat, hyppään kuitenkin vuoden vaihtumisen myötä uuteen lukuhaasteeseen. Jatkan edelleen samalla vanhalla tutulla Helmetin lukuhaasteella, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä. Jos haaste kiinnostaa niin vinkiksi myös äärimmäisen aktiivinen lukuhaasteen Facebook-ryhmä.

Mulla oli vankka tarkoitus tehdä jotain koostetta viime vuoden lukuhaasteesta mutta elämä teki taas parit kuperkeikat (joihin palailen myöhemmin blogin puolella..) joten se nyt jää. Katsotaan sujauttelenko puuttuvat kohdat tässä jossakin välissä ja teen sitten jonkun koosteen. Edelleenkään tämä ei ole niin kovin vakavaa. Eli nyt vuoden 2017 lukuhaasteen ekaan kirjaan!

Ostin Lempin jo muutama kuukausi sitten kirjamessuilta. Kirja jotenkin henki todella vahvaa tarinaa ja jopa vähän hiljaa salaa toivoin, että tämä olisi Finlandian pokkaaja. Vaikka en siis ollut vielä edes lukenut koko kirjaa. Lempi on poltellut mulla hyllyssä siitä lähtien, mutta aina joku kiireisempi on kiilannut edelle. Nyt vihdoin oli Lempin aika ja voi pojat, minkä käsiini sainkaan.

Kirja kertoo Lempistä, samalla kysyen mitä on lempi? Kirjalle nimenkin antanut päähenkilö ei varsinaisesti itse ole äänessä kertaakaan vaan tarinaa kerrotaan kolmen henkilön, Viljamin, Ellin ja Siskon kertomana. Viljamin luvut luin läpi itkien. Teksti oli niin kaunista, niin raastavaa, niin koskettavaa. Ellin ja Siskon luvut taas jotenkin karumpia. Mua itseasiassa jäi kirjan lukemisen jälkeen joksikin aikaa ihan mietityttämään se, että miksihän hahmojen ääni oli viety jotenkin niin ääripäihin. Viljami oli tehty niin kovin herkäksi, ehkä jopa vähän naiiviksi. Kun taas sitten Elli ja Sisko oli jotenkin niin kovaksi keitettyjä. Tarina perustuu Lapin sodan aikaan joten ehkä sota-aikakin vaikutti hahmoihin. Mutta väkisinkin mulla muodostui tässä pieni ajatelma myös sukupuolien välille. Että miehen herkkyyttä haluttiin korostaa ja naisten kohdalla taas tuoda esille sitä että ei hempeillä. Tarina kuitenkin nivoutuu aina Lempiin. Jokainen kertojista muodostaa oman kuvansa Lempistä. Niin ihmisenä kuin tunteenakin. Ja lukijana on kiehtovaa nähdä, miten erilaisena päähenkilö näyttäytyy. Riippuen kuka kertojista on äänessä. Eikä se lempi tunteenakaan ole samanlainen.

Tämä on kirja, joka kertoo läpikotaisin rakkaudesta. Mutta tämä on kerrankin tarina, jossa rakkaus ei ole vain pumpulia ja ihanan vaaleanpunaista. Lempi on moneltakin osin kertomus ihmismielestä, mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Mutta ne yleensä negatiiviseksi leimatut piirteet tuodaan esiin inhimillisellä otteella. Kirjaa kohtaan huokuu lukiessa valtaisa ymmärrys. Rakkaus ei aina ole vain ihanaa.

Minna Rytisalon suomen kieli on ehdottoman kaunista. Ei uutta, mutta upeaa ja kaunista. Sitä oli ilo lukea. Teksti helli ja hieroi niin mieltä kuin sydäntä. Tämän kanssa teki mieli hautautua lämpöiseen ja pehmoiseen pesään. Sukeltaa rakkauteen. Koska siitä tämä kirja nimenomaan kertoi. Miten erilaista se on, riippuen kuka sen tuntee. Miten se voi olla ihanaa ja kaunista mutta toisen tuntemana epäreilua ja arvotonta. Millaisia tekoja rakkaus saa meidät tekemään. Joskus se, mikä on oikein ja mikä väärin, on kovin häilyvää kun toimitaan rakkauden takia.

Tarinan ainekset jäivät tietyllä tapaa ilmaan, vaikkakin Lempin kohtalo kyllä lukijalle selviää. Tämä ei selittänyt kaikkea puhki vaan antoi juuri sopivasti. Mä jäin itse visioimaan vähän Tommi Kinnusmaista jatko-osaa, ehkäpä Aarren tai Anteron jatkamana. Alunperinkin hieman kavahdin kun kuulin että Lempi ajoittuu Lapin sotaan. Se kun aiheena on mulle iskostunut Katja Kettuna. Ja jotenkin tuntui että ehkä se on nyt luettu. Tämä oli kuitenkin ihan omansa eikä kertonut varsinaisesti sodasta. Enemmän asia tuli esille ajanjaksona kuin miljöönä.

Lempi on ehdottomasti vahva aloitus tälle lukuvuodelle. Finlandiaa ei Lempille irronnut, mutta kyllä tämä on todella mojova lukukokemus. Vahva, vahva suositus!