lauantai 25. marraskuuta 2017

#superlukumaraton

Vaikka rakastan lukemista, oon aina onnistunut missaamaan lukumaratonit. Nyt satuin kerrankin huomaamaan ajoissa moisen ihanan lukurupeaman. Pienen kalenterin rukkauksen ja koulutöiden ohjelmoinnin jälkeen totesin että jes, pystyn osallistumaan! Ja eikun kirjoja valkkaamaan.


Ensimmäiseen lukumaratoniin valitsin yllä näkyvät kirjat. Vaihtoehtoja oli vaikka ja kuinka, mutta rajasin nyt tällä kertaa mukaan vain nämä neljä. Mika Waltarin Joulutarinoita nappasin mukaan tietenkin vuodenajan takia. Lisäksi olen lukenut Waltarin tuotantoa hävyttömän vähän, joten korjataan tällä sitäkin. Katja Kallion Yön kantajan otin mukaan koska sitä on kehuttu niin paljon. En ole Kallion aiemmista kirjoista juurikaan vakuuttunut mutta tämän kimppuun käyn kyllä ennakkoluulottomasti ja uteliaana. Tähän oli kirjastossa aivan posketon jono, onneksi satuin bongaamaan sen koulun kirjastosta. JP Koskisen Kannibaalien keittokirja oli löytö kirjamessuilta. Kirja vaikutti hulvattomalta ja muutenkin tuntuu että nyt kaipaisi jotain hauskaa luettavaa. Tätä kohtaan mulla on todella kovat odotukset! Iltasatuja kapinallisille tytöille oli myös messubongauksia. Nimi itsessään kertoo, miksi mun on vain pakko lukea tämä.

Bloggailen maratonin etenemisestä suht reaaliajassa. Vaikka valtaosa lukemisestani ajoittuu sunnuntaille, joka on se virallinen superlukumaratonin suorituspäivä, aloitan urakkani jo tässä lauantai-iltana. Aika tarkalleen nyt, kun kello on 22.57

Ja koska on ilta, on luonnollista aloittaa tietenkin Iltasadusta.

Iltasatuja kapinallisille tytöille kertoo meille lyhkäisiä tarinoita historian naisista ja tytöistä, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Kuka isommalla ja kuka pienemmällä mittapuulla. Nämä eivät siis ole mitään satuja vaikka kirjoitusmuoto onkin sellainen, että tätä kirjaa voi lukea myös lapsille.
Mulla meni hetki päästä sisään kirjan maailmaan ja poikkeukselliseen kirjoitustyyliin, mutta kun kirjan maailma avautui, olin aivan lumoutunut. Tämä on kerrassaan ihana ja aivan ehdottoman hyvää iltalukemismatskua, olit lapsi tai aikuinen. Eniten vaikutuin sokeasta ballerinasta, kuurosta motocross-ajajasta sekä musliminaisesta joka rakastui painonnostoon. Tässä muuten oiva joululahjavinkki. Kirja on kuvitettu todella taidokkaasti ja tarinat ovat vain sivun mittaisia. Tämä on kirjoitettu todella helppolukuiseksi ja ensimmäiset sata sivua hujahtivatkin vauhdilla. Todella hyvä valinta aloittaa lukumaraton. Aamulla jatketaan!

Sunnuntai-aamu alkoi hurjan aikaisin, koska olin luvannut hakea nuorison yönutalta. Yritin vielä saada nukuttua kun oltiin takaisin kotona, mutta ei onnistu. Jatketaanpa siis lukemista. Superlukumaraton jatkui sunnuntaina aika tarkalleen klo 8.

Ensimmäisenä tartuin Katja Kallion Yön kantajaan. En ole Kallion koko tuotantoa lukenut, mutta ne jotka olen, ei oikein ole vakuuttaneet. En nyt sanoisi että kirjat ovat olleet huonoja, mutta musta jotenkin tuntuu että Kallio ei vain ole löytänyt omaa tyyliä ja tapaa. Joka on multa ehkä oudosti sanottu, koska kritisoin jatkuvasti esimerkiksi Sofi Oksasta siitä, että hän pysyy vain siellä omalla mukavuusalueellaan eikä koskaan ota riskejä. Mutta, takaisin Yön kantajaan.

Kirja kertoo 1800-luvun lopussa irtolaiselämää viettäneestä Amandasta. Hän päätyy kuumailmapallolla Pariisiin, josta palattuaan takaisin Suomeen hänet passitetaan Seilin saarelle mielisairaana. Tykkään kirjan lähtökohdista aivan hurjasti. Kuitenkin, kun alan lukemaan huomaan että taas mulla herää samat olot kuin aiemminkin Kallion kirjoista. En vaan jotenkin saa otetta enkä uppoudu tarinaan. Luen kuitenkin sitkeästi, koska haluan antaa tälle kirjalle mahdollisuuden. Jostain syystä musta tuntuu että se on ansainnut sen. Ensimmäiset viisikymmentä sivua luettuani tulen kirjoittamaan tämän.

Muutamaa tuntia myöhemmin olen oikein tyytyväinen että jatkoin kirjan lukemista. Ei se minua vieläkään ole mukanaan nielaissut, mutta potentiaalia kyllä löytyy. Huomaan mietiskeleväni kirjan rönsyilevän omituisesti, joka tuntuu kaltaiseltani rönsyilyn kuningattarelta vähän hassulta mielipiteeltä. Lisäksi kaipaisin kirjaan kepeyttä tasapainottamaan painavaa aihetta.
Kirja ei saa minua miettimään sisältöään, kun en lue. Aamupalalla huomaan kehitteleväni uutta reseptiä, jonka kokeilua en malttaisi odottaa (keitto paahdetuista juureksista, jonka maustamiseen käytetään lakritsaa). Siltikin, Yön kantaja kannattaa kyllä ehdottomasti lukea. Se on hyvä, mutta ei mun kuppi teetä.

Päiväunien jälkeen vaihdan kirjaa. En malta odottaa enää pidempään, nyt on pakko startata Kannibaalien keittokirja. Silläkin uhalla, että muut kirjat jäävät tältä päivältä. Rakastan keittokirjoja, joten jo nimensä puolesta uskon että tämä jos mikä on mun kirja. Kun mun rupeaa naurattamaan jo heti ekassa luvussa, tiedän että tämän parissa vierähtää koko iltapäivä.

Kannibaalien keittokirjassa on tavallaan kaksi kirjaa yksien kansien välissä. Ensin lähes kokonainen keittokirja ja sitten itse tarina. Kirja kertoo miehestä, jolla on poikkeuksellisen tarkka haju- ja makuaisti. Hän on kulinaristi sanan varsinaisessa merkityksessä ja kirjan nimikin jo antaa melko hyvin osviittaa siitä, mistä kirja kertoo. Tarina tiivistyy loppua kohden ja vaikka tässä vaiheessa alkaa jo vähän lukuväsy iskemään, en voi lopettaa lukemista. Tämä oli ehdottomasti nerokkain kirja vähään aikaan. Loppu oli suorastaan silkkaa huikeutta!

Luin kirjan lähes yhdellä istumalla. Teksti on selkeää ja nopealukuista. Viehätyn välittömästi Koskisen todella älykkäästä kielenkäytöstä ja sanoilla leikittelystä. Lukiessani kirjaa mulla herää kuitenkin kysymys; JP Koskinen, what's the thing with the oliivit?
Tämä kirja on mustan huumorin ja pataruokien ystäville.

Ihan kaikkia velvollisuuksia en saanut keploteltua sunnuntailta pois, joten tähän väliin tuli muutaman tunnin lukutauko. Kellon heilahdellessa puoli kahdeksaan illalla, sain vihdoin napattua käteeni Joulutarinoita. Laitoin taustalle soimaan vielä Jouluradion ja loppuilta sitten vietetään näissä merkeissä.

Ja voihan pojat, nämä kaksi yhdessä ovat aivan lyömätön yhdistelmä. Vaikka olen glögiä kumonnut jo tovin ja pistänyt poskeen sekä piparia että joulutorttuja, on nyt ihan ensimmäistä kertaa aidosti sellainen olo, että ihan kohta on joulu.

Joulutarinoita on kokoelma Waltarin kirjoituksia, joita hän kirjoitti eri vuosikymmeninä eri joululehtiin. Osa on hyvinkin satumaisia, sellaisia että voisin hyvinkin lukea näitä myös Kolmoselle. Ja osa tarinoista on selvästi kirjoitettu aivan eri aikakaudella, mitä nykyisin eletään. Ne ovat pelottavia ja jopa hieman synkkiä. Kuitenkin kirja jättää jälkeensä joulun ja on hyvin Waltarimainen. Tekisi mieli kaivaa pitkästä aikaa Sinuhe kirjahyllystä. Joulutarinoita on kirja, joka tekisi mieli ahmaista heti pienenä alkupalana. Tarinat ovat lyhkäisiä joten lukeminenkin on melko rivakkaa. Mutta tuntuu, että tämä on kirja jota haluan lukea pitkin joulukuuta, ehkä joululomallakin. Muutaman kymmenen sivun jälkeen kaivan esiin kirjanmerkin ja peruutan takaisin Yön kantajan pariin.

Luin valituista kirjoista kaksi kokonaan ja kaksi osittain. Luettuja sivuja kertyi yhteensä 653.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Lukuhaaste: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

8. Suomen historiasta kertova kirja
kuva täältä

Otetaanpa välillä vähän lukuhaastetta. Olen aika kivasti jaksanut lukea opintojen ohella mutta tokikaan lukuhaaste ei ole edennyt samaa tahtia kuin aiemmin. Yli puolet siitä saan kyllä toteutettua, nyt ne pitäisi kaikki vaan saada naputeltua tänne bloginkin puolelle.

Aloitetaanpa siis nyt tästä. Suomi100 on ollut kantavana teemana tänä vuonna oikeastaan kaikessa, niin myös lukuhaasteessakin. Tähän olisi ollut varmastikin helppo napata jokin tämän vuoden uutuuksista, koska maamme historiasta ilmestyneitä kirjoja on tullut tänä vuonna markkinoille vähän jokaisesta koulukunnasta. Siksipä päätinkin valita tähän jotain ihan muuta!

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita on kirja, johon iskin silmäni jo vuosi sitten kirjamessuilla. Päädyin ostamaan sen Kolmosen isälle lahjaksi ja lainaamaan sen hänen kirjahyllystä itselleni. Tämä kirja ei vain omalla mittapuulla ollut mitenkään kovin nopealukuinen, koska pelkään kummitusjuttuja. Ja niitä tämä kirja on täynnä. Piti välillä pitää vähän taukoa lukemisesta.

Kirja perehtyy maamme historiaan vanhojen rakennusten kautta. Yhteistä näille ympäri maata sijaitseville rakennuksille on se, että niissä jokaisessa kummittelee. Pääsemme tutustumaan muun muassa Kirkkonummella Hvitträskiin, Helsingissä Katajanokan vankilaan sekä Hovimäki-sarjasta tuttuun Brinkhallin kartanoon. Jokainen rakennus on hyvin vanha ja monen historia on ollut enemmän tai vähemmän verinen.

Jokaisesta rakennuksesta käydään kattavasti läpi historiaa. Tarinoita on myös elävöitetty valokuvilla, sekä uusilla että vanhoilla. Hyvin harvoin koen että valokuvat jotenkin parantaisivat kirjaa, en yksinkertaisesti ole niin visuaalinen ihminen. Mutta tämän kirjan valokuvat olivat aivan ehdottoman huikeita ja henkeäsalpaavia. Ja ihan ehdottomasti ne tekivät kirjaa jotenkin konkreettisemmaksi. Toisaalta myös koin, että valokuvien henkilöt ja huoneet tekivät kokonaisuutta jotenkin vielä kammottavammaksi. Niistä huokui jotakin selkäpiitä värisyttävää.
Jos oikein ymmärsin, osa valokuvista on otettu paikoissa, joihin ei normaalisti vierailijat pääse käymään.

En sanoisi kirjaa kuitenkaan varsinaisesti pelottavaksi. Vilkkaan mielikuvituksen omaavat henkilöt kyllä varmasti saavat tämän luettuaan kotiseinien varjot juoksemaan ja nurkat narisemaan. Mutta ei tämä missään nimessä mikään kauhukertomus ole. Itselläni heräsi pikemminkin mielenkiinto matkailuun. Harmittelin esimerkiksi Mustion linnan kertomuksen aikana, että en ole siellä koskaan käynyt vaikka ohi olen mennyt monia kertoja. Jokainen kirjassa oleva kohde on yleisölle avoinna, eli mikseipä ensi kesänä harrastaisi hieman kotimaan matkailua karttanaan tämä kirja.

Rakastan muuten tuota kirjan kantta. Se on värimaailmaltaan sekä kokonaisuutena mielestäni jotenkin todella aavemainen. Ilmentää kirjaa siis täydellisesti. Tämä kirja on ehdottoman hyvä lahjavinkki jouluksi heille, jotka ovat kiinnostuneita matkailusta, kummitusjutuista ja kotimaan matkailusta with a twist.

Lukuhaaste täällä.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Np: Miljonasade - Marraskuu

Ja niin heilahti silmille marraskuu! Musta tuntuu, että nämä mun kirjoitukset on sellaisia ryöpsähdyksiä silloin harvoin kun satun kirjoittamaan. Vähän niinkuin vanhaa kaveria näkiessä. Kaikki kuulumiset ja jutut selittää aivan sekaisin ja epäkronologisesti ja sitä mukaa, kun asioita pulpahtaa mieleen. Oksentaa kaiken kerralla. Sitä on siis luvassa nytkin.

Sinne meni työharjoittelu ja kirjamessut. Kolmosen synttärit, mun synttärit ja isänpäivä. Toteuttamatta jäi niin lihaton lokakuu kuin  moni muukin mitä olisin halunnut. Haudutellaan (pun intended) ideoita ensi vuodelle. Marraskuu on edelleen meillä se hippauskuu, joskin tänä vuonna on juhlittu hyvin pienellä voluumilla. Muistettu kuitenkin.

Koulussa pyörähti käyntiin toinen moduuli. Sen jälkeen 2/12 opinnoista suoritettu, jos lasketaan moduulikohtaisesti. Ja eka lukukausikin on sitten paketissa. Opintopisteitä on tällä hetkellä kasassa 13, eli enää 197 jäljellä. Ihanaa on edelleen ja aina vaan. Kävin viikko sitten hakemassa töistä opintovapaata kevääksi. Tarkoituksena on mennä kesällä muutamaksi viikoksi omaan duuniin, sitten kesälomailla ja ennen koulun alkua työharkata uuden alan jutuissa. Kunhan tiedän konkreettisia päivämääriä, niin sitten tarkentuu. Mutta tällä hetkellä kypsyttelen pääkoppaa siihen, että ensi kesä on  se viimeinen vanhassa työssä.

Kuherruskuukausi koulun suhteen vaan jatkuu. Oon päässyt mukaan niin huikeisiin juttuihin (mm. heilumaan taustaporukoissa täällä), että en meinaa itsekään aina uskoa. Palkkatöitä saisi jo niin paljon kuin vaan pystyisi tekemään, mutta oon itse vielä vähän himmaillut. Niin kauan kun olen aikuiskoulutustuella, mun kannattaa panostaa opintoihin niin paljon kuin kykenen. Tulee eteen vielä se päivä kun koulun ohella on pakko tehdä töitä jotta eletään, ja silloin ei välttämättä paukut riitä yhtä isosti kouluun. Eli nyt nojataan sinne opintoihin ja opintopisteiden kerryttämiseen pääpainotteisesti.

Ensimmäiset tulokset tenteistä ja muista tuli tuossa muutama viikko sitten. Ihan jees on mennyt, mutta toki petrattavaa on. Kuten kirjoitin, nyt kun mun talouspuoli on vielä turvattua, niin voin panostaa pelkkään kouluun ihan täysillä ja sitä myöten voi rimaakin pitää vähän korkeammalla. Itseopiskelua on paljon, joten itse on opiskeltava. Ja se on mulla vielä osittain opettelun alla. Koska vaikka rakastan lukemista, niin se ei ole mulle se helpoin ja luontaisin tapa oppia.

Kirjamessut oli taas ihana piristys syksyssä. Joskin mun mielestä tämän vuoden messut ei olleet niin kivat, kuin viime vuoden vastaavat. Teemana tuolla(kin) oli Suomi100 ja mun on pakko sanoa että vähän alkaa aihe väsyttämään. Kyllä on tärkeä teema, mutta kun koko vuosi on veivattu tuota samaa kaikkialla. Se on joka paikassa teemana ja aina siitä ilmennetään vain niitä samoja juttuja. Teemailkaa vaan Suomi100:la, mutta voisiko sitä tarkastella jostakin muustakin näkökulmasta? Onhan meillä nyt hei muutakin kuin sotavuodet ja Kuoppamäen Sininen ja valkoinen.
Messulöytöjä tein, ehkä enemmänkin kuin opiskelijan lompakko olisi sallinut mutta menijo. Dan Brown oli huikea, mutta ehkä palaan häneen kun saan aikaiseksi kirjoitettua lukuhaastetta, johon mahdutin Danin viimeisimmän.

Ruoka- ja viinimessutkin oli vähän pettymys. Tarjonta oli tänä vuonna todella viinipainoitteinen, mikä toki tavallaan hyvä ja tavallaan ei. Viini on toki aina kiva, mutta maistelumielessä se ei oikein toimi, jos sitä viiniä on noin älyttömästi. Ruokapuolen porukoita olisin kaivannut enemmän paikalle ja paikalla olijoilta olisin kaivannut jotakin uusia juttuja ja näkökulmia. Jotenkin ne vihikset ja raakasuklaat on jo nähty. Ehkä musta on tullut kriittisempi?

Erosta on kohta vuosi. Arki on asettunut jotenkin, toki tässä on paljon uutta ja omituista edelleen, koska niin moni muukin asia, kuin vain parisuhde on muuttunut vuoden aikana. Aika on mennyt hurjaa vauhtia, niinkuin se aina tuppaa menemään. Meillä on Kolmosen isän kanssa edelleen oikein hyvät välit. Vietetään porukassa aikaa vaihtelevasti, riippuen vähän miltä kalenteri näyttää. Elämä tuntuu oikein hyvältä, mutta toki on joskus ollut jotain sisäänhengityksen mittaisia mietintöjä että oltaisiinko me kuitenkin saatu homma toimimaan? Mutta sitten tulee taas joku juttu, joka muistuttaa minkä takia näin on parasta.

Tokalla starttaa kohta vika lukukausi peruskoulua. En tiedä onko hänellä vielä oikein ihmeemmin oloja että mitä sitten. Mulla on itsellä oma näkemys ja sen asian kanssa tässä puntaroin että miten paljon annan lapselle vapauksia päättää itse ja minkä verran sitten tarjoan sitä vanhemman sanaa. Varsinkin kun Eka on edelleen paikoin katunut sitä omaa kouluvalintaansa (tähän liittyy kamalan iso kokonaisuus jota en voi täällä avata koska tiedän että Eka ei halua että asiasta puhutaan kodin ulkopuolella, mutta kinkkinen kuvio siis). Tosin Toka on persoonana hyvin erilainen kuin veljensä. Rauhallisempi ja varmempi persoona. Enemmän kotona omissa nahoissaan. Eli en oikein edes tiedä että millaisena vanhempana tässä nyt larppaisin menemään.

Eli sellainen sekava ulosanti tällä kertaa. Nyt on itsellä olo että haluaisin aktivoitua ainakin Instagramin puolella (meillä on tänään koulussa joku Naughty brgrin tasting-homma tjtn, josko sieltä saisin jotain materiaalia irti. Ja niin joo, perjantaina oli opiskelijayhdistyksen puolelta viinitarjoilua ruokiksella. Joko oon sanonut että rakastan mun koulua?) ja kova into olisi kirjoittamiseenkin. En jaksa oikeasti uskoa että tämä olisi ajanpuutteesta kiinni, koska. No en vaan usko.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Koululainen

Ja niin hurahti kuukausi johonkin. Vähän ylikin, koska niin kauan on näköjään edellisestä postauksesta.

Paljon olisi asiaa aiheesta ja sen vierestä, mutta josko lähtisi nyt liikkeelle vain niin että kirjoittaisi. Katsotaan millainen lopputulos syntyy.

En muista oonko tänne todennut että koulun alettua olen ollut kiireisempi kuin koskaan. Se on ihanaa ja samaan aikaan aivan kamalaa. Kaikki on pakko kalenterisoida, koska kaikkea on niin paljon että en mitenkään kykene hallitsemaan kokonaisuutta ilman kalenteria. Kaikesta huolimatta opiskelu ja koulu on ihanaa ja kaikki on hyvin. Eilen viimeiksi totesin Kolmosen kummitädille että vaikka mä olen ihan rahaton niin olen onnellisempi kuin koskaan.

Koulupäivät on välillä pitkiä ja tekemistä on paljon. Päiviä pidentää erinäiset vapaaehtoishommelit, joihin olen puskenut mukaan. Tietysti tavallaan on pöljää väsyttää itseään ja tehdä itselleen sitä kiirettä, mutta kaikki vapaaehtoinen jossa olen ollut mukana, hyödyttää mun opintoja. Noissa hommissa olen oppinut käytännön kautta paljon juttuja, joita ei teoriassa ole mahdollista oppia. Eli vanha kunnon tekemällä oppii on jalkautettu. Kaikki vapaaehtoinen on ollut vain kivaa ja hauskaa ja niin kauan kun tuntuu tuolta, aion jatkossakin vapaaehtoistella.

Ensimmäinen moduuli koulua on nyt takana. Tuntuu että koulua olisi käyty jo paljon kauemmin mitä on käytykään. Ensimmäinen työharjoittelu alkaa nyt ja vähän jännittelee. Toisaalta oon hurjan innoissani ja toisaalta taas kauhusta kankeana. Eka harkka on tosi lyhyt joten vähän mietityttää että mitä siinä ehtii oppimaan. Varmasti paljonkin, jonka huomaa vasta sitten jälkikäteen. Mutta jotenkin itsellä on olo että olisi kiva olla oikeissa hommissa vähän pidempään.

Ja oikeista hommista puheenollen. Kävin duunissa tuossa päivänä eräänä hakemassa lisää opintovapaata. En ole kahteen kuukauteen käynytkään työpaikalla eikä ole ollut oikeastaan ikäväkään. Ja kun tovin juttelin työkavereiden kanssa niin omat suunnitelmat vain vahvistuivat. Ensi kesä tulee olemaan mun viimeinen työpätkä kyseisessä työpaikassa. On ollut hurjan helpottavaa huomata että nyt mä olen löytänyt sen oman juttuni ja poltteen. Ja että tein ihan oikean ratkaisun kun lähdin opiskelemaan, vaikka oma elämäntilanne oli muutoin tosi epävarma. En voi riittävästi painottaa miten onnelliseksi tämä mut tekee.

Pitkät päivät ja kiire alkaa kuitenkin tuntumaan. Alan olla aika väsynyt ja tasapainoilu kaiken kanssa on aika kuluttavaa. Huomaan että en pysty enkä voi enkä jaksakaan olla nyt samalla tavalla mukana ihmisten jutuissa, mitä aiemmin oon ollut. En pysty nyt vaan repeämään kannattelemaan ketään koska iso osa voimavaroista menee tämän oman elämän kannattelemiseen. Mä kyllä ihan oikeasti tykkään kun on hektistä ja menoa ja meininkiä, mutta kyllä se sitten vaatii vastapainokseen myös sen että pitää huolen että elämässä on niitä voimaannuttaviakin hommeleita. Ja joutunut opettelemaan että ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa jos ei vaan repeä kenellekään kainalosauvaksi. Ainakaan niissä määrin mitä aiemmin. Tämä on ollut muuten tosi vaikea rasti.

Lisäksi joutuu pitämään tosi tarkkaan huolta siitä että pysyy suunnitelluissa aikatauluissa. Mä olen joutunut sijoittamaan kalenteriin mm. ajat koska luen tentteihin. Ja niistä on pakko pitää kiinni, huvitti mua lukea tai ei. Koska ikinä ei tiedä kuka täällä kotona sairastuu tai mitä yllättävää tapahtuu. Mun on pakko yrittää pysytellä pari askelta edellä koko ajan opintoihin liittyvien juttujen kanssa, jotta tekemättömiä asioita ei ala kertymään. Tämähän on toisaalta vaan hurjan hyvä homma mutta kun on enempi sellainen viime tinkaan taipuvainen tapaus, niin kyllähän tässä on pitänyt erinäistä asenneremppaa tehdä. Ja kasvattaa joku kurinalaisuus.

Koulun myötä myös oma ammatillinen ajatusmaailma on avautunut tosi paljon. Tietyt jutut ajoi mut hakeutumaan just tuonne opiskelemaan, mutta nyt on päässyt käymään sillä tavalla että opintojen ja noiden vapaaehtoishommeleiden kautta oon huomannut että sieltä kokonaisuudesta löytyy hirmuisesti juttuja jotka mua kiinnostaisi. Niitä kiinnostavia hommia löytyy jopa niin paljon että on vähän hankala löytää sieltä ne jutut mihin keskittyisi. Toki nyt vielä näin opintojen alussa ei tarvitsekaan tietää mutta helpottaisi huomattavasti esimerkiksi työharkkaa kun osaisi vähän rajata että mihin voitaisiin keskittyä. Luotan toki siihen että kyllä ne sieltä nousee esiin mutta tämä on vähän yllättänyt mut. Että siellä kivojen juttujen seassa on asioita, joista etukäteen ajattelin että ei voi olla kivaa.

Hurjan onnellinen olen myös tyypeistä, joita olen saanut koulun kautta elämääni. Meidän ryhmästä löytyi tosi nopeasti ne omat tyypit ja on ihanaa huomata miten samanhenkisiä me ollaan. Toki ne omat kaverit koulun ulkopuoleltakin on edelleen tosi tärkeitä ja osana elämää, mutta kyllä vaan helpottaa koulunkäymistä paljon kun sielläkin on ystäviä. Mä en ainakaan selviäisi jos joutuisin ajelehtimaan yksin. Tämäkin olo entisestään on vakuuttanut mut siitä että päiväopinnot oli just mulle paljon parempi vaihtoehto kuin monimuotoisuus, jossa joutuu paljon enemmän olemaan yksin.

Reilu parin viikon päästä siintävät Helsingin kirjamessut kutkuttaa kanssa hurjasti. Kaiken sähellyksen keskellä oon yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni sekä liikunnasta että lukemisesta, koska ne aidosti on mulle tärkeitä. Ja tuntuu ihanalta että kaiken tämän orastavan väsyn ja muun keskellä on kohta tiedossa neljä päivää pyörimistä täysin vieraiden ihmisten ympärillä, jotka kuitenkin samaan aikaan on ihan samanhenkisiä kuin minä.

Tämmöistä pintaraapaisua tänne. Nopeasti siivouspäivän välttelyn keskeltä. Haluaisin optimistisesti ajatella että nyt taas aktivoidun mutta ehkä totean vain lakonisen realistisesti että tavataan kuukauden kuluttua!

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Miksi nuorempi mies kiinnostaa?

Mä en ole edelleenkään sukeltanut mihinkään deittailuskeneen. Suurin syy on se että ei ole vielä innostanut riittävästi ja toinen se, että opettelen edelleen limboamaan tämän uuden arjen kanssa. Mulla ei yksinkertaisesti olisi juuri tällä hetkellä edes aikaa millekään kovin potentiaaliselle ihmissuhteelle. Oon onnellisesti suhteessa itseni kanssa ja se tuntuu just siltä mitä nyt tarvitsee.

Mutta toki tapailu ja tyypit ja seukkailu on ollut mielessä. Niitä on miettinyt. Ja varsinaisesti ei kyllä olisi ollut pula tyypeistä, jos jotain juttuja haluaisi kehitellä. Mä en ole Tinderissä tai missään mutta esimerkiksi erinäisissä illanvietoissa on aina tullut joku vähän juttelemaan. Ja se ettei mitään ole kehittynyt, on ollut mun valinta. Oon itseasiassa tehnyt aina tosi nopeasti selväksi että missä mennään. Joskus ne tyypit jää vielä juttelemaan vähän eri sävyllä ja joskus poistuvat. Kumpikin on ollut fine.

Se mikä tässä nyt on ollut yhtenäistä lähes kaikkien kanssa, jotka mua on yrittäneet tulla pokaamaan on se, että he ovat olleet melkoisen nuoria miehiä. Ja mä olen ollut vähän hämmentynyt siitä. En yllättynyt, koska mä näytän itse helposti ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta mitä oikeasti olenkaan (puhumattakaan siitä että oon tyyppinäkin sellainen iso lapsi). Oon tottunut siihen että kulmakarvoja kohotellaan kun kerron minkä ikäinen oikeasti olen. Mutta nuorempien miesten huomio on silti ollut hämmentävää.

Ainahan hoetaan että ikä on vaan ikä. Numero joka ei kerro mitään. Ja mä olen ihan samaa mieltä. Mutta mun mielestä se on ihan luontevaa ja luonnollista että sitä miettii vähän esimerkiksi jotakin ikähaarukkaa, joka olisi itselle se sellainen osuvin. Vaikka nyt tapailumielessä. Ja niin mäkin olen tehnyt, vaikka en ole ketään halunnut tapaillakaan. Ihan tosissani olin miettinyt että sitten kun se olo tulee että olisi kiva mennä vaikka treffeille, en kyllä varmasti halua ketään alle nelikymppistä. Koska mä en halua enää lisää lapsia niin on todennäköistä että vähän vanhemmilla on jo omia lapsia ja ylipäätään joku kuvio elämästä. On elämänkokemusta ja sellaista hiljaista kunnioitusta kaikkea kohtaan. Little did I know!

Mä olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin. Tänä vuonna oon ottanut tietyissä tilanteissa vähän sellaisen moodin itselleni, että harjoittelen treffailua. Siis sillä tavalla että harjoittelen mitä kerron itsestäni, mitä kyselen toisesta jne. Se toinen osapuoli ei ole ollut millään lailla tietoinen näistä mun systeemeistä mutta jos on ollut sellainen potentiaalinen harjoitusmateriaali siinä edessä niin oon vähän kokeillut sellaista olematonta treffitilannetta. Ja kuulkaa. Tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa että en koskaan ikinä halua treffailla yhtäkään itseni ikäistä tai vanhempaa miestä! On joo elämänkokemusta ja muuta mutta jostain kumman syystä se vaaka on kellahtanut siihen suuntaan jossa ollaan kyynisiä, pettyneitä ja jopa ilkeitä sieluriepuja. Ja mä en todellakaan halua alkaa korjaamaan ketään.

Mä olen aika monta nuorta miestä torjunut ihan suoraan sillä että olen sanonut että sä olet liian nuori mulle nyt. Tuossa joskus alkuvuodesta tapasin yhden tyypin joka oli todella nuori. Siis ihan todella nuori! Hänessä oli kuitenkin jotain tosi hurmaavaa ja herttaista. Ennenkaikkea hän oli hyvin poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän sai mut kyseenalaistamaan tätä mun omaa näkökantaa. Että miksikä nyt ei voisi olla nuorempi? Ja hän on itseasiassa ainoa joka on jäänyt vähän mietityttämään. Jossain intuitioissani (ja vähän humalassa) annoin hänelle mun puhelinnumeron ja myönnän olleeni harmistunut kun hänestä ei koskaan kuulunutkaan mitään. Tosin sitä ei voi ihmetellä jos ottaa huomioon että hoin valtaosan illasta sitä että hän on liian nuori. Ja kun se ei tehonnut, otin mukaan sen kortin että mun vanhin lapsi täyttää ensi vuonna 18. Rakkaat huulet, olkaa joskus hiljaa!

Hänen myötään muutin ajatusmaailmaani ja ylipäätään aloin miettimään tätä juttua. Että mikä niissä nuoremmissa miehissä viehättää? Ja mun täytyy kyllä sanoa että se ikä ei edelleenkään ole se juttu. Vaan kyse on sukupolven murroksesta. Vielä mun ikäluokassa ja vanhemmissa on paljon kundeja jotka on kasvaneet sellaiseen miehenmalliin, joka ei ole se oma. Mutta jota vastaan ei ole osannut tai pystynyt kapinoimaan. Kaikki ei toki ole kokeneet tätä ongelmaksi vaan ovat sopeutuneet. Mutta on paljon heitä, joille se on sanellut koko sen suunnan mihin elämä on vienyt. Ja se suunta on ollut ihan väärä.

Sen ei-omanlaisen miehenmallin mukana tulee käsi kädessä huono itsetunto ja tuosta kombosta on tosi hankala rimpuilla pois. Ja se kombo on niin painava, että se vaikuttaa väkisinkin sun ihmissuhteissa. Ja sitten susta tulee helposti kyyninen ja pettynyt. Pitäisi ensin hoitaa se oma pää sellaiseksi että se tuntuu kotoisalta. Mutta todella harva siihen oikeasti pystyy tai edes haluaa sitä tehdä. Multa irtoaa kaikki myötätunto näille tyypeille. Kamala ajatus että joutuu elämään sellaisena mitä ei haluaisi olla.

Nuoremmalla ikäpolvella taas on ollut se etu että yhteiskunta ja ympäristö on ollut paljon sallivampi. Toki paljon duunia on edelleen sen saralla että jokainen saisi olla sellainen kuin on. Ja edelleen varmasti löytyy kolkkia erinäisistä niemennotkoista ja saarelmista, joissa mies on tietynlainen ja siitä mallista ei livetä. Mutta paljon on tultu eteenpäin sieltä 80-luvulta. (nuoret) Miehet osaa ilmaista itseään ja olemustaan ihan eri tavalla nykyään, eivätkä he edes koe sitä millään lailla ihmeelliseksi. Ja kun näin on niin onko mikään ihme että he kasvavat varmemmiksi? En voisi esimerkiksi ikinä kuvitella että kukaan oman ikäluokkani miehistä sanoisi lempileffakseen The Notebook. Nuoremmasta miesväestä tiedän taas useammankin, jotka sen ovat nimenneet omaksi lempparikseen. (Joku voisi mutista suupielestään että mies heittää noin vaan miellyttääkseen naista. Mä haluan välttää just tuota kyynistä ajatusmallia koska kokonaisuuksia tarkastelemalla oon kyllä huomannut että ketkä on vilpittömiä ja ketkä ei. Mulla on todella vahva kusipäätutka ja ne miellyttäjät muuten löytyy poikkeuksetta aina niistä vanhemmista miehistä. Nuorempien miesten ei tarvitse koska he ovat varmoja siitä mitä ovat)

Nuoremmilla miehillä on myös paljon avarampi näkökanta maailmaa kohtaa. Ja väitän että sitten kun he ovat nelikymppisiä, niitä elämän kyynistämiä ihmisiä ei ole niin paljon kuin on tässä mun sukupolvessa. Koska jo sieltä nuoresta iästä lähtien on saanut kasvaa ja olla sellainen kuin on ja siihen on jopa kannustettu. Ja ylipäätään asenteet on ihan toisella tapaa sallivia. Jo lähtökohtainen suhtautuminen on useammin miksei vois kuin ei todellakaan voi. On sallitumpaa kokeilla ja mokata kuin jäädä arpomaan ja valita se varmempi vaihtoehto vaikka se ei tuntuisi yhtään omalta. Mä en jaksa uskoa yhtään siihen että se olisi varsinaisesti se elämä joka kyynistää. Että kun olet riittävästi elänyt niin oot huomannut tietyt realiteetit ja siksi kyynistyt. Kyllä ne on valinnat joka sut saa kyyniseksi. Ja se, hoidatko ne pettymysten aiheuttamat jälkipelit miten. Musta tuntuu että nuorempi väki suhtautuu jo lähtökohtaisesti pettymyksiin eri lailla. Se on yksi vaihtoehto siinä missä muutkin. Mutta ei sen tarvitse olla mikään lopullinen ja kaikkea määrittävä vaihtoehto.

Eli kyllä, voisin aivan hyvin nykyään nähdä itseni tapailemassa itseäni reilusti nuorempaa henkilöä. En tosin pidä itseäni minään puumana ja ylipäätään musta on tosi ahdistavaa että on olemassa nimityksiä ihmisille, jotka on eri-ikäisiä. Toivon että niistä päästäisiin pikkuhiljaa eroon.
Tosin pieni raja on edelleen pakko vetää ikähommissakin. Mun koulussa olevat 19-vuotiaat on liian nuoria! On!!! Kolmosen kummitätiä lainaten: sikiöitä ja lapsimorsiamia.


lauantai 26. elokuuta 2017

Terkkuja kuherruskuukaudelta

Niin vaan on sitten jo takana koulun orientaatiopäivät sekä ensimmäinen varsinainen opiskeluviikkokin. Ja niinhän siinä tietenkin kävi että jännitin etukäteen ihan turhaan. Kyllä siellä moni muukin on aivan yhtä pihalla, ellei jopa vielä enemmän hukassa kuin mä...

Mistähän tuota nyt sitten aloittaisi. Aika odotetusti mä olen meidän ryhmän vanhin, mutta en ainoa sillä mulla on ryhmässä ikäkaimakin. Nuorimmat on melkein meidän Ekan ikäisiä eli ikähaarukkaa on. Toistaiseksi ei ole haitannut yhtään. Pikemminkin voin ihan vilpittömästi todeta että meillä on ihana ryhmä. Tietenkään kaikkien kanssa ei nyt samalla lailla löydy sitä hengenheimolaisuutta mutta nimenomaan ryhmänä ollaan tosi toimiva yksikkö.

Mitään pehmeää laskua ei ole ollut vaan löysät on kiristetty heti pois. Tiukka tykitys alkoi samantien, mutta toistaiseksi tuntuu vaan ihanalta oppia. Ennen koulun alkua mietin että mitä jos tämä ei olekaan yhtään mun juttu ja sitä mitä mä toivoisin. Mutta kyllä vaan on. Jo ekoista tehtävistä ja materiaaleista nousi esiin monia juttuja, joista kirjoitin mun ennakkotehtäväänkin. Tuntuu että aina kun alan lukemaan jotain koulujuttuja, nyökyttelen niskan ihan kramppiin. En edes pysty kuvailemaan miten mielenkiintoista mun koulu on. Toki esimerkiksi aikatauluttamisessa saa olla tarkka koska kokonaisuudet on isoja. Mutta mä pärjään kyllä. Ja tuntuu ihanalta sanoa noin.

Mitään lomailua koulu ei todellakaan ole ja töitä saa tehdä ihan tosissaan. Se on tullut hyvin selväksi. Mutta toisaalta tykkäänkin että liian helpolla ei pääse. Mä olen tottunut tekemään töitä joten hyvä näin. Lisäksi kun koulu tuntuu niin omalta jutulta, niin on poltetta paiskiakin hommia. Ja suoraan sanottuna tuntuisi tosi oudolta siirtyä hektisestä työnteosta räkimään kattoon. Joten tämä tiukka tahti sopii mulle oikein hyvin. Tosin tahti on niin tiukka että en usko että kaikki meidän ryhmästä tulee valmistumaan. Ainakaan samassa aikataulussa. Mikä tuntuu toisaalta vähän nuivalta ajatellen että ehkä ilman opiskelupaikkaa jäi joku potentiaalisempi. Pääsykokeiden perusteellahan nimittäin tämä opiskelutahti ei tullut mitenkään ilmi. Saisin tästä kirjoitettua varmaan ihan oman postauksenkin mutta jätetään tämä nyt tämmöiseksi pintaraapaisuksi aiheesta.

Ekat opiskelijabileetkin on koettu. Fuksiaiset ja ekat approt ja sitsit on merkattu kalenteriin. Haalari ostettu (mietin pitkään että voinko mä nyt tämän ikäisenä oikeasti keikkua joku haalari päällä mutta mun ryhmäläiset 20-vuotiaat käännytti mut ja oli sitä mieltä että todellakin haalarit hankitaan joten..) ja ekat haalarimerkit ommeltu. Ajattelin että tämä opiskelijaelämä mennään nyt niin että kaikkeen lähdetään mukaan ja kaikkea kokeillaan. Toki mä en viikoittain missään bileissä juokse mutta ehdottomasti läpikäyn ne kaikista legendaarisimmat. Ihan jo ryhmäytymisen ja verkostoitumisen takia. Mä tulen kuitenkin alalle täysin muualta ja jo vähän vanhempana. Todellakin käytän hyväksi kaikki keinot joilla saan tungettua jalkaa oven väliin ja tutustuttua tyyppeihin, joista ainakin joku tulee todennäköisesti jonain päivänä olemaan mun työkaveri.

Kaiken uuden oppimisen lisäksi koulussa on ehdottomasti parasta se, että koko tupa on täynnä samanhenkistä porukkaa. Vaikka ollaan tyyppeinä erilaisia, niin on se sellainen polte ja intohimo tuota juttua kohtaan. Mikä meidät sinne kouluunkin on ajanut. Samaten kun me ollaan käsittääkseni ainoa koulutusohjelma koko Suomessa ja ainoa ryhmä tätä vuosikurssia, niin yhteishenki on melko huikea. Enkä voi liikaa suitsutella meidän tutoreita ja opetutoria, jotka on myös ihania.

Ikäeroista vielä että tosiaan meillä on väkeä aika isolla haitarilla. Toisilla on suurempi tarve tehdä numeroa siitä omasta iästään ja toisilla ei. Mä olen kautta aikojen tottunut siihen että kukaan ei ikinä usko minkä ikäinen oon, eikä mulla ole ollut koskaan sen isompaa tarvetta tuoda sitä ikääni edes esille. Se on itsellä aina ollut vaan numero joka ei ole määrittänyt mun elämässä juuri mitään. Ja kun tutustun uusiin, varsinkin nuoriin ihmisiin, ei alkuihmetyksen jälkeen yleensä kukaan jaksa hämmästellä sitä miten oon jo niin "vanha". Koska en tee siitä itsekään mitään numeroa suuntaan tai toiseen. Oon nähnyt paljon sitä että vähän vanhemmilla on tarve tuoda sitä ikäänsä esille vähän joka käänteessä. Voin kertoa että sillä ei ainakaan uusia ystäviä saa. Yllättäen oonkin nyt koulussa bondannut parhaiten itseäni todella reippaasti nuorempien kanssa. Tosin itse en yllättynyt siitä ollenkaan.

Vaikka tämä blogi on ollut koko vuoden melko paitsiossa, on se ollut mielessä kaiken aikaa. Suunnitelmissa ja toiveissa on tänäkin vuonna toteuttaa lihaton lokakuu. Vaan saapa kuulkaa nähdä. Aikaa kun yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta se liippaisi nyt näitä mun opintojakin niin hyvin että voi olla että yritän tikistää sen pihalle edes jossakin muodossa. Toinen paitsioon joutuva ja joutunut on lukuhaaste. Koulun kautta joutuu lukemaan nyt niin paljon että vaikka poltetta riittäisi lukemiseen ja välillä jopa aikaakin, luulen että raja menee nyt siinä raportoinnissa. Vaikka se on hauskaa ollutkin. Lukeminen on kyllä mulle sen verran iso ja terapeuttinen juttu, että varmasti sitä en kokonaan koulun aikana jätä. Mutta sitä en tiedä saanko niitä tuotua tänne blogin puolelle miten, vaikka lukuhaastetta toteuttaisinkin. Selittelen tässä lähinnä itselleni.

Mutta niin. Rakastan ihan tosissaan tätä uutta arkea. Rankkaa on ja vielä rankempiakin viikkoja on tulossa mutta rakastan joka hetkeä. Mä olen niin onnellinen että hyppäsin. Ja ehkä mulla on vielä vähän kuherruskuukausi koulusta. Joka toivottavasti kestää sen 3,5 vuotta, minkä mun opinnot kestää.

maanantai 14. elokuuta 2017

Kolme yötä kouluun on

Noniin heti alkuun tunnustetaan että otsikko on täysin harhaanjohtava. Ei ole kolmea yötä koulun alkuun. Vaan kaksi. En ehtinyt postata tätä eilen enkä keksinyt tilalle yhtä raffia otsikkoa. Joten. "Kolme yötä" kouluun on.

Päivät vähenee ja paniikki lisääntyy. Tuossapa voisi tiivistää yhteen lauseeseen tämän hetken fiilikset. Jäljellä on enää kaksi työvuoroa ja sitten kouluun. Kieltämättä on tullut mietittyä hetki jos toinenkin että mitähän helvettiä ajattelin kun marssin vielä tässä välissä loman jälkeen töihin? Mulla olisi ollut lomapäiviä vielä käytettävänä joten oisin suosiolla voinut lomailla koulun alkuun asti ja orientoitua vaan uuteen arkeen. Mutta mitä tekee hän? Töihin vaan! No, toki siitä saa rahaa. Ja lomapäiviä säästyy. Mutta silti. What was I thinking?

Mutta, niin se uusi arki sieltä vaan alkaa ihan just. Jos itkin kevään kavereille erojuttuja niin kesä ja erityisesti viime viikot on itketty koulujuttuja. Mä olen vieläkin vähän epäuskoinen kaiken suhteen. Että ihan todellako musta tulee opiskelija? Osaanko mä? Pystynkö mä?

Itseasiassa voisin vähän yrittää avata sitä että mikä mua oikeasti nyt niin kovasti ahdistaa ja arveluttaa. Nimittäin itsessään se uusi ala ja työhön liittyvät asiat ei mua arveluta. Niitä odotan todella, todella innoissani! Mutta opiskelu on muuttunut ihan älyttömästi siitä, kun mä olen viimeiksi opiskellut. Mulla on ihan älyttömän paljon oppimista ihan pelkästään siinä opiskelijana olemisessa.

Silloin kun mä olen viimeiksi ollut koulussa, kirjoitettiin kaikki tehtävät ja muistiinpanot ja muut käsin paperille. Muistan tehneeni tasan lopputyöni tietokoneella. Nyt pitää ekasta päivästä lähtien olla mukana läppäri joka saa olla vain maksimissaan kaksi vuotta vanha. Ennakkotehtävä piti tehdä Wordilla (huuuuaarrggghhh tästä saisi varmaan ihan oman postauksensa mutta taidan säästää edes blogin siltä, koska olen aiheesta ulissut jokaisessa muussa tuutissa ja niemennotkossa) ja opintosuunnitelman mukaan tiedossa on rutosti Exceliä. Minä pidän itselläni edelleen paperista kalenteria ja teen muistiinpanoja käsin. Olen täysin riippuvainen kynästä ja paperista. Tiedossa on paljon sähköisesti hoidettavia asioita ja ne on ne jotka mua ahdistaa. ATK ei ole mun vahvuuteni. Uskon että itse ne kouluun liittyvät asiat ei ole ongelma, vaan se on tuo tapa millä ne pitäisi oppia ja toteuttaa. Se on se joka pelottaa. Mä tiedän että tottakai opin, eihän nuo ole kuin ohjelmia (kirjoitin ensin että ongelmia, mitenkä niin iso peikko alitajunnassa?). Mutta, kaikki muut todennäköisesti osaavat ne jo. Eka kouluvuosi tulee vaatimaan multa ihan hirmuisesti sellaisen opettelua, joka on muille ihan arkihuttua. Toki mä olen käyttänyt jonkun verran erilaisia tekstinkäsittelyohjelmia ja muita. Mutta todella pintaraapaisuna. Koulun ennakkotehtävää tehdessä huomasi että olen paikoin aivan sormi suussa nimenomaan sen ohjelman käyttämisen kanssa, en sen suhteen mitä siihen tehtävään tuotan.

Mä koen että mulla on hirmuisen hyvät valmiudet nimenomaan sille itse asian opiskelulle. Mutta ärsyttää aivan perkeleesti se, että sitä energiaa ja muuta joutuu nyt aluksi puskemaan ihan tolkuttoman määrän siihen että opit käyttämään kunnolla ATK:ta. Kaikki, ihan kaikki hittosoikoon lähtien opiskelijakortista on sähköisenä. Mä olen ihan ehdottomasti kehityksen kannalla, sekä sen että mennään eteenpäin ja kohti paremmaksi havaittua. Mutta koen että mun edellisten opintojen ja näiden nykyisten välissä on aivan posketon kuilu. Ja mua arveluttaa että riittääkö mulla rahkeet sen kuilun kiinni kuromiseen?

Ja juu. Kyllä liityin jo opiskelijajärjestöön ja sain siis opiskelijakortin. Appina kännykkään. Nyt pitäisi vielä opetella pitämään itseään opiskelijana. Vastaamaan että olen opiskelija, kun kysytään että mitä sä teet. Haalareita en sentään vielä tilannut. Voiko 36-vuotias muuten vielä käyttää haalareita?

Oon yllättynyt siitä että mua jännittää yllättävän vähän se että miten paljon nuorempia kaikki muut on. Tuun niin hyvin juttuun itseäni nuorempien kanssa että en usko että se on tässä nyt ollenkaan haasteista suurin. Vertaistukena mulla on onneksi yksi kaveri, joka aloittaa myös opinnot samassa koulussa kuin mä. Eri koulutusohjelmassa tosin. Myös hänellä on lapsia, joten ollaan aika samoissa lähtökohdissa. Ja vaikka ei päivittäin nähdäkään niin tuntuu aika lohdulliselta että omassa tuttavapiirissä on joku joka elää hyvin samanlaista arkea.

Pää on nyt niin täynnä tätä kaikkea uutta ja tuntematonta että oon ihan sekaisin. Normitoiminnot ei suju ollenkaan. Aamulla huomasin että ajoin autoa aivan päin persettä ja hyvä kun tunnistin liikennevalojen kohdalla mitä ne tarkoittaa. Nukkuminen on haaste (riittävän väsyneenä unta kyllä onneksi riittää eli edes silloin tällöin kuittaan univelkoja pois), ruoka ei maistu ja juon taas aivan liikaa kahvia. Ja älkööt kukaan tulko nyt besserwisseröimään siellä kahvin ja unettomuuden yhteydestä. Kyllä ei minulla vaikuta.

Paniikki saa mut jättämään asioita viime tinkaan. Pupumaisesti tungen päätä piiloon pensaaseen ja leikin olevani siellä turvassa. Ja sitten kun on pakko, toimin ja ahdistun lisää kun kaikki on viime tingassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ihan älyttömän innoissani siitä että pääsin juuri siihen koulutusohjelmaan joka tuntuu siltä omalta unelmalta. Että pääsen tavoittelemaan haaveitani. Ja saamaan toivon mukaan uusia kavereita. Ja oppimaan. Ja saamaan tasaisemman päivärytmin ja ennenkaikkea yöunet! Älkää päästäkö mua opiskelijabileisiin, jooko? Tällä viikolla näkyisi olevan jo ekat....

Että sellaiset fiilarit koulun alkamisesta nyt tällä hetkellä. Vieläkö tämän ehtisi perumaan?

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Transsukupuolisen ystävä

Selja Ahavalta ilmestyi nyt elokuussa uutuuskirja Ennen kuin mieheni katoaa. Hesarin mielipideosastolla oli tänään kirjoitus nimimerkiltä Transsukupuolisen ex-vaimo. Mä olen jo vuosia halunnut kirjoittaa tästä aiheesta mutta en ole uskaltanut. Nyt kun muut ovat nostaneet kissan pöydälle, uskallan mäkin. Ehkä.

Heti alkuun todetaan että kukaan mun eksistä ei ole transsukupuolinen. Ainakaan tietääkseni. Eli mulla ei ole kokemusta transsukupuolisuudesta parisuhteen kautta. Mutta siitä, miten transsukupuolisuus vaikuttaa ystävyyteen ja sitä myötä lähipiiriin mulla on kokemus. Josta haluan kirjoittaa.

Mä olen sitä mieltä että ihminen on aina vastuussa itse omasta onnellisuudestaan. Noin pääsääntöisesti. Onnellisuus on ihmisoikeus ja jokaisella on oikeus, suoranainen velvollisuus olla onnellinen. Joskus se oma onni satuttaa muita ja on naiivia kuvitella että niin ei koskaan olisi. Toki olisi suotavaa että muita ei satuttaisi tai loukkaisi mutta varmaan jokainen tietää että niin on mahdotonta elää. Valintoja voi toki tehdä monella eri tavalla, mutta joskus se onnellisuus myös sattuu. Siitä ei pääse yli eikä ympäri ja se on inhimillistä. Ihminen saa olla onnellinen vaikka se tekisi jonkun toisen onnettomaksi. On vaikeaa vetää sitä viivaa linjaamaan mikä on oikein ja mikä väärin, kun puhutaan onnellisuudesta. Ja minä ainakin koen että en voi sitä rajaa kenenkään toisen puolesta tehdä.

Mulla on ystävä joka keski-ikänsä kynnyksellä uskalsi viimein myöntää itselleen että ei ole syntynyt sellaiseksi kuin oikeasti on. Lähipiirille se ei välttämättä tullut ihan täysin yllätyksenä mutta meni kauan ennenkuin ystäväni kykeni myöntämään asian itselleen. Ja sehän on se tärkein asia. Että pystyy myöntämään itselleen omaan identiteettiinsä liittyviä seikkoja. Ystävästäni näki että asia oli hänelle suunnaton helpotus ja kun tämä seikka oli saatu pihalle, oli hyvin selvää mikä suunta ystäväni elämällä tulisi olemaan. Koska hän ei ollut onnellinen siinä sukupuolessa johon oli syntynyt.

Koska transsukupuolisuus ei ole minun tarinani, en pureudu ystäväni prosessiin sen enempää. Vaan keskityn siihen mitä itse koin vieressä. Myönnän että en aikaisemmin ollut kovin perehtynyt transukupuolisuuteen. Tiedän toki esimerkiksi transseksualisuuden ja transsukupuolisuuden eron ja sen miten helposti yhä edelleen ihmiset sekoittavat nämä kaksi käsitettä. Mutta itse prosessiin en ollut niin perehtynyt.

Kun ihminen viimein uskaltaa myöntää olevansa väärässä kehossa, nousee esiin paljon haudattuja asioita. Varsinkin jos ihminen on ehtinyt elämään pitkälle aikuisuuteen ja kerätä elämänkokemusta. Rohkeus synnyttää lisää rohkeutta. Sellaistakin rohkeutta, joka ei ajattele ensin. Joka pulppuaa ja elää ja sykkii kun on viimeinkin päässyt pinnalle. Myönnän että mulle tuli todella suurena yllätyksenä se, että transsukupuolisuus ei ole vain sitä että toisesta sukupuolesta leikataan toinen. Ei se niin mene. Se tuttu ihminen ei välttämättä ole enää luonteelta yhtään tuttu. Se ei ole välttämättä se pelkkä fyysinen ulkonäkö joka muuttuu. Transsukupuolisuus kun vaikuttaa koko ihmisyyteen, sielua ja ytimiä myöten. Toki kun asiaa pysähtyy ajattelemaan niin se tuntuu ihan loogiselta. Mutta kun siitä ei puhuta ikinä missään. Se on aina se fyysinen ulkomuoto, se minkä silmä näkee, joka tuodaan esille.

Myönnän että mulle suurin järkytys ystäväni kohdalla oli se että hän muuttui tuntemattomaksi. Itseasiassa mä koen että se hänen koettu sukupuoli näyttää tutulta. Hän on ulkoisesti täysin tutun näköinen. Mutta sisältä en häntä enää tunne. Hän ei ole enää se sama persoona jonka kanssa olen ystävystynyt. Olen suunnattoman ylpeä ystävästäni ja onnellinen hänen puolestaan, että hän elää nyt sellaisena kuin on. Mutta samalla surullinen siitä että sitä minulle tuttua ja tärkeää ihmistä ei ole. Ja se suru ei liity millään lailla sukupuoleen.

Musta on hyvä että transsukupuolisten läheistenkin ääni tulee julki. Ja että tästä asiasta puhutaan. Uskon että asia on vaiettu juuri sen takia että se on niin helppo kääntää ja nähdä niinpäin että transsukupuolisuus koettaisiin vääränä. Vaikka siitä ei ole millään lailla kyse. Vaan suremisesta. Että on menettänyt tutun ihmisen. Tavallaan se tuttu ihminen on kuollut mutta ei kuitenkaan ole. Ja se suru on ennenkaikkea hämmentävää. Ja syyllistävää. Ja väärältä tuntuvaa. On hyvä että tästä puhutaan koska luulen että transsukupuoliset eivät itsekään välttämättä ymmärrä miten asia saattaa vaikuttaa lähipiiriin. Eiväthän he itsekään välttämättä tiedä millaiseksi se oma lopullinen identiteetti ja luonne muotoutuu. Tukea matkalla tarvitsevat sekä transsukupuoliset että lähipiiri.

On ehdottoman tärkeää että myös transsukupuolisen lähipiirin ajatuksille ja kokemuksille on tilaa. Koska onnellisuudesta sielläkin on kyse, sitten loppuenlopuksi. Kyse ei ole itsekkyydestä eikä siitä että ei hyväksyisi. Vaan onnellisuudesta. Tärkeitä käsitteitä, joiden ero pitää ymmärtää. Näistä pitää puhua. Pelko ei saa vaientaa kenenkään ääntä. Mä pelkäsin kauan puhua tästä. Ja tuntuu helpottavalta tietää että en olekaan yksin ajatusteni kanssa. Ei olekkaan väärin tuntea olevansa järkyttynyt ja kriisissä. Saan olla surullinen. Myös minua on ihmetyttänyt se, että niin paljon todetaan miten kaikki ovat ottaneet asian hienosti vastaan, kuten tuolla Hesarin mielipidekirjoituksessa todetaan. Jos asia otetaan hienosti vastaan, haudataanko se oma suru samalla käsittelemättä? Ja mikä on se asia on otettu hienosti vastaan? Niitä kun on transsukupuolisuuden kokonaisuudessa aika paljon.

Tulen aina tukemaan ystävääni. Ja kannustamaan häntä tekemään valintoja jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta ymmärrän myös heitä jotka eivät siihen enää pysty. Koska puhutaan luonnetason jutuista, ei sukupuolesta. Kaikkien kanssa ei tule toimeen. Ja se pitää jokaisen osapuolen pystyä myöntämään ja hyväksymään.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sinuun minä jäin

13. Kirja "kertoo sinusta"

Bongasin joku aika sitten Lukuhaasteen Facebookista, tai jostain jossa haastateltiin kirjaston työntekijöitä, jutun jossa kirjastolaiset antoivat lukuvinkkejä. Muistaakseni ne ei edes liittyneet lukuhaasteeseen, vaan olivat yleisesti vinkkejä kirjoista joista heillä oli hyviä lukukokemuksia.

Mun lomaan kuuluu vahvasti aina dekkarit sekä hömppä. Mutta olen todella vaativa lukija molempien suhteen. Hömpästä olen Marian Keysini ja Sophie Kinsellani kyllä lukenut, mutta hyviä hömppäkirjailijoita on oikeasti vaikea löytää. Mä nimittäin en todellakaan jaksa mitään siirappia mutta haluan kuitenkin että hömppä on irti todellisuudesta. Täysin epärealistista chick litiä ei kuitenkaan jaksa lukea eli joku tasapaino pitäisi olla. Ja hyvä chick lit myös naurattaa, se on ihan ehdoton vaatimus! Plussaa myös siitä jos tarina herättää tunteita laidasta laitaan. Joten sellaista hyvää kokonaisuutta, josta löytyisi kaikki vaaditut osa-alueet on ollut tosi vaikea löytää. Nyt kuitenkin bongasin tuolta kirjastolaisten lukukokemuksista Mhairi McFarlanen teokset ja voi että, olen rakastunut.

Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäisiä kirjoja. Ja tämä siis oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Tarinan ja ihastukseni edetessä jouduin huomaamaan että tämä kirja on minä. Ei niinkään välttämättä kukaan hahmoista vaan tarina. Mullekin on nimittäin käynyt kuten tässä kirjassa.

Kirja kertoo Rachelista, joka sattumalta eräänä aamuna kymmenen vuoden jälkeen törmää nuoruuden parhaaseen ystäväänsä Beniin. Historia on täynnä suuria pareja ja aikanaan oli myös Rachel ja Ben. He kaksi vastaan muu maailma. Rikostoverit ja parhaat ystävät. Vaikka he olivatkin aina enempi ystäviä kuin pariskunta, tunnetasolla puhuttiin kuitenkin suurista jutuista. Kuluneiden vuosien aikana moni asia on muuttunut ja silti kuitenkin tuntuu että kaikki olisi kuten ennenkin. Mutta. Ben on tahoillaan naimisissa, Rachel taas ei. Sekään ei silti estä mennyttä vyörymästä mieleen ja sen hyökyaallon mukana tulevat niin hyvät kuin huonotkin muistot. Tarina kertoo mikä ajoi Rachelin ja Benin erilleen ja mitä kaikkea oli sitä ennen. Samalla koetaan nykyaikaa ja seurataan miten Rachel ja Ben yrittävät päivittää ystävyyttään menneestä tähän päivään.

Tarkennetaan nyt heti kättelyssä että toki tämä kirja ei nyt kirjaimellisesti ollut mun elämästä. Mutta mullakin on kokemus siitä että rakastat parasta ystävääsi vuosia ja seuraat vierestä hänen parisuhteiluaan. Ja sitten jonain päivänä päädyttekin yhteen ja kaikki menee aivan päin persettä. Moni tilanne, tunnetila ja hetki kirjasta oli mulle äärimmäisen tuttuja ja siksi tämä tuntui minulta. Teki paikoin jopa kipeää lukea koska muistot omasta menneestä vyöryivät sitä mukaa mitä pidemmälle kirjaa luki. Muisti kaiken hyvän ja muisti kaiken kurjan. Erittäin elävästi. Oli hetkiä, jolloin meinasin tarttua puhelimeen mutta sitten muistin että kirjat on kirjoja ja todellisuus todellisuutta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja nyt ei todellakaan ole.

Sinuun minä jäin raastaa lukijaansa tunnetilasta toiseen. Pääsääntöisesti saa nauraa mutta kyllä tämä herkistääkin. Chick litien haasteena on mun mielestä aina loppu. Monesti kirja on todella hyvä mutta loppu sitten läsäyttää siirappia kehiin niin paljon että lukijalle puhkeaa diabetes. Tämänkin kirjan loppuratkaisu oli melkolailla arvattavissa, mutta ei tämä oikein muulla tavalla olisi voinut loppua. Sitäpaitsi chick litit on kirjamaailman Hollywoodia. Lopun täytyy olla onnellinen! Mun mielestä chick lit voi olla hyvää, vaikka juonenkäänteet olisikin ennustettavissa.

Vaikka tämä kirja oli silkkaa hömppää, jäi tämä omaan mieleen lähinnä sen takia että tarina tuntui niin omalta. Pyörittelin pari päivää todella isoja keloja liittyen omaan menneisyyteeni ja siihen miten kipeää joskus on tehnyt. Millaiset jäljet joku ihminen on jättänyt ja miten kipeää jokin voi tehdä edelleen vaikka aikaa on välissä lähestulkoon pieni ihmisikä. Kirjan loppu oli täysin päinvastainen kuin oman elämäni tapahtumat ja se kieltämättä jäi mietityttämään. Miksi todellisuus ei voi olla Hollywoodia?

Sittemmin olen lukenut McFarlanelta muutakin ja voi kyllä, hän on erittäin taitava. En minä vaan sinä itketti mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. McFarlanen kirjojen taika tuntuu mulle olevan se, että hahmot eivät ole enää niitä 20+, mitä yleensä chick lit hahmot ovat. Vaan reippaasti yli 30+, sitä mun omaa ikäluokkaa. McFarlanenkin kirjoissa chick lit-kaari on se vanha tuttu. On päähahmo ja hänen ystävänsä, muutama mulkku muija, omituisia eksiä tai nyksiä, hupsut vanhemmat, takavasemmalta saapuva hurmuri joka aluksi on melko kusipäinen ja joko vaihtoehtoisesti on kusipää koko kirjan ajan tai kuoriutuukin suvereeniksi herrasmieheksi jonkin käänteen myötä. Kyllä te tiedätte miten se menee. Ja nämä kuuluukin löytyä! Mutta McFarlanen kirjoissa on jokin taika, jota en ole muissa kirjoissa nähnyt moneen aikaan.

Mun kirjaston valikoimasta mulla on nyt luettuna kaksi McFarlanea ja kaksi vielä odottaa lukemista. Toivon todella että tässä olisi mun uusi chick lit-jumalatar vähän pidemmälle ajalle koska edelliset on kokeneet melkoisen inflaation viime kirjojensa myötä. Hyvä chick lit muuten myös vaatii jälkeensä jotain ihan päinvastaista. Siirrynkin takaisin nordic noirin pariin ainakin yhden kirjan ajaksi.

Jos kaipaat kivaa ja älykästä hömppää, muista Mhairi McFarlane.

Lukuhaaste täällä

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sydäntorni

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan



Jennifer Egan on kirjailija, joka oli mukana mun viime vuodenkin lukuhaasteessa. Aika suuri hämäys päätyi lukuhaasteeseen Faceryhmän suosituksesta ja samaa reittiä pitkin mönki mukaan myös Sydäntorni. Mun on kamalan hankala muistaa että mitenkä monta kirjaa olen keneltäkin lukenut mutta tämä oli helppo. Eganin kirjoitustapa on niin erilainen, että hänen kirjansa kyllä muistaa.

Ennen kuin pureudutaan Sydäntorniin isommin, mun täytyy sanoa sananen Jenniferistä. Mä nimittäin en edelleenkään tiedä onko hän kirjailijana lintu vai kala. Enkä edelleenkään osaa muodostaa mielipidettä hänen kirjoistaan. Että tykkäänkö vai en. Molemmilla lukukerroilla olo kirjan loputtua on ollut melkolailla mikä muhun juuri osui? Jos hän jotakin on, niin ainakin mieleenpainuva. Erilainen ja erikoinen, sekä tarinoiltaan että kirjoitustyyliltään. Eiköhän se ole vaan positiivinen seikka, vaikka kokonaisuus ei niin kolahtaisikaan?

Sydäntorni kertoo Dannysta, joka päätyy Itä-Eurooppaan serkkunsa ostamaan vanhaan linnaan. Dannylle on hieman epäselvää miksi hänet on linnaan kutsuttu, serkku Howard kaavailee linnasta täysin uudentyyppistä hotellia mutta ei ole missään vaiheessa avannut Dannylle minkä takia satoja vuosia vanha linna tarvitsee myös Dannya. Kun tarinaan saadaan mukaan myös linnan sydäntornissa asuva paronitar von Ausblinker, alkaa Dannyllekin valjeta miksi hänet on lennätetty toiselle puolelle maailmaa. Entä kuka on kirjan kertojahahmo Ray?
Kirjaa kuvaillaan goottilaiseksi dekkariksi ja kauhukertomukseksi. Goottilaisuus kirjasta kyllä löytyy mutta kovin kauhea tai dekkarimainen tämä ei mun mielestä ollut. Tosin olen viime aikoina lukenut niin paljon nordic noiria, että johtunee siitä.

Koska tämä ei ollut mulle ensimmäinen lukukokemus Eganista, osasin vähän odottaa mitä tuleman pitää. Kuten mainitsin, Eganin mielikuvitus ja tapa kertoa on täysin omanlaisensa. Ei pitäisi tietenkään koskaan verrata kirjoja keskenään mutta teen sen nyt kuitenkin. Mun mielestä tämä lukuhaasteen kohta jopa vähän yllyttää siihen.
En osaa sanoa kumpi kirjoista, Sydäntorni vai Aika suuri hämäys, oli parempi. Molemmissa kirjoissa oli hetkensä ja sitten se vaihe, kun kokonaisuus löi niin kauas ja korkealle että painui yli ymmärryksen. Mielikuvitus on mun mielestä ihan mahtava juttu, mutta musta tuntuu että Eganin mielikuvitus, tai se miten hän haluaa mielikuvituksensa lukijalle välittää, ei ihan aukea mulle. Ihailen häntä kyllä suuresti siitä, että hän kuitenkin pysyy ilmeisesti uskollisena omalle tyylilleen. Paha sanoa vain kahden kirjan lukukokemuksen perusteella mutta näin ainakin luulisin.

Viihdyttävintä Sydäntornissa olivat Rayn luvut. Hänen henkilöllisyytensä sekä tarinansa pysyy niin pitkään salassa, että aina kun hän esiintyi tarinassa, kirjaa oikein ahmi. Kuka olet, miksi olet, mikä olet? Vaihtoehtoja sille kuka Ray on, tarjoillaan parikin kappaletta. Lukijan on jopa helppo arvata kuka Ray on, mutta hänen tarinansa pysyy kuitenkin piilossa niin pitkän aikaa että uteliaisuus säilyy. Mitä Raylle on tapahtunut ja miten hän liittyy kirjan muihin hahmoihin?

Tarina myös liippasi Dannyn ja Howardin lapsuusvuosiin ja siellä tapahtuneisiin tragedioihin. Nämä jäävät lopulta kuitenkin kirjassa hieman sivuosaan. Mä jäin itse ehkä kaipaamaan sitä, että tarina olisi nostanut näitäkin tapahtumia jotenkin toisella tapaa mukaan. Alkuasetelmat nimittäin antoivat ymmärtää että asioilla olisi ollut suurempikin merkitys ja kun kirjan sai luettua loppuun, huomasi että tavallaan näin olikin. Mutta kuitenkin mulle jäi olo että mustia aukkoja jäi liikaa ja tiettyjen vuosien yli hypittiin. Lisäksi vilkkaasta mielikuvituksen käytöstä huolimatta mä koen aina, että hahmojen pitäisi olla jollakin lailla uskottavia. Että vaikka tarina ei voisi oikeasti tapahtua, niin hahmojen täytyy olla "todellisia". Esimerkiksi vankilan lukupiirin vetäjä Holly ei ollut musta ollenkaan uskottava hahmo.

Ehdottomasti kyllä suosittelen tutustumaan Jennifer Eganiin. En halua spoilata mitään liikaa, mutta Sydäntorniin viehätyksenä toimi ehdottomasti se että tarinan taustalla häilyy kaiken aikaa mikä on hahmojen mielikuvitusta tai muistelua ja mikä taas oikeasti tapahtuu kirjassa. Vaikka kirja nyt ei mikään tajuntaa räjäyttävä ollut, on se ehdottoman nerokas koska mulle jäi ainakin olo että pitäisi lukaista se heti perään uudestaan koska en ole ihan varma mitä loppuenlopuksi tapahtuikaan. Koen kuitenkin että Egania ei pysty lukemaan kuin kerran kesässä, koska helppolukuisuudesta huolimatta nämä on jotenkin vaikeita. Sydäntorni on täynnä erilaista symboliikkaa ja musta tuntuu että lukijalle annetaan paikoin liikaa vapauksia tulkita. Langat pitäisi olla kuitenkin loppupeleissä kirjailijan käsissä. Jäi hieman hengästynyt olo ja tuntui että tämän jälkeen värityskirja on riittävän haastava luettava hetken aikaa.

Oletteko lukeneet Jennifer Egania? Mä harvoin jaksan kovin syvällisesti keskustella kirjojen merkityksestä mutta Eganin kirjallisuus tuntuu olevan sellaista, josta haluaisin kuulla muidenkin mielipiteitä ja kokemuksia.

Lukuhaaste täällä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hyvää eroa!

Kun tämä kesä ja kesälomat on sellaista eroamisen kulta-aikaa, niin mulla tuli mieleen heittää pari vinkkiä aiheesta. Jos nyt jollakulla sattuu niin ikävästi käymään, että tiet erkanevat. Tai eihän se aina ole ikävää. Joskus voi tosiaan onnitellakin erosta. Tai ainakin kohdata sitä asiaa muuten kuin negatiivisten ja pahoittelujen kautta. Mutta, asiaan.

Mä nyt en mikään ammattilainen ole, mutta muutama juttu on jotka oon tässä huomannut. Mitkä on musta aika yleispäteviä. Nämä vinkit nyt siis 36-vuotiaalta kolmen lapsen äidiltä.

Heti kärkeen tärkein kaikista!
  • Jos teillä on lapsia niin tee kaikkesi sen eteen että välit lasten toisen vanhemman kanssa säilyy. Oletetaan nyt siis että ei tarvitse pelätä että eksä vetää pataan tai tyhjentää kämpän tai what so ever. Oletetaan nyt että olette molemmat ihan suht järkipäisiä tolkun ihmisiä. Ette tule koskaan pääsemään eroon toisistanne koska teillä on yhteinen jälkikasvu joten kannattaa yrittää tulla toimeen. Ihan tasan jokaiselle osapuolelle parempi vaihtoehto näin. Tässä voi valita että oletko mulkku vai mukava.
  • Ja edelliseen vähän jatkaen. Älä jauha paskaa lapsille heidän vanhemmastaan. Ylipäätään elämässä kannattaa oleilla niin että kohdennat kritiikin suoraan sinne, kenelle se kuuluu. Etkä välikäsien kautta. Varsinkin tässä tapauksessa siinä käy niin että pitkällä juoksulla kuset vain omille nilkoille jos alat muksuille mutisemaan toisen vanhemman hommeleista. Se on epäreilua, ole mielummin reilu!
  • Vaikka ero olisi helpotus ja hyväkin juttu, aika todennäköistä on että negatiivisiakin tunteita tulee. Erotessa ahdistaa. Kuvioon vaan kuuluu sekin, että pohdit ja pyörittelet mitä teit väärin. Podet syyllisyyttä ja syyllistät. Tämä mylly kannattaa ja pitää käydä läpi, koska vaikka miten hautaisit kaiken ikävän jonnekin syvälle sieluun, se pulpahtaa sieltä esille. Todennäköisesti silloin kun sitä vähiten odottaisit. Eli kannattaa nyt vaan rämpiä se alta pois. Puhu, puhu ja puhu. Ja sitten puhu vähän lisää. Omat tyypit on tässä aivan a ja o mutta myös vertaistuki on tärkeää. Hyödynnä interwebsiä!
  • Pyri ylläpitämään arki normaalina. Tämä on tärkeää tietty niille lapsille mutta myös sulle itsellesi. Koska rutiinit tuo turvaa. Tokikaan nyt ei hampaat irvessä tarvitse pitää kiinni viikottaisista siivouspäivistä ja ruoanlaitoista jos vaan tuntuu ettei jaksa. Mutta noin summittaisesti kuitenkin. Arki kantaa eteenpäin!
  • Urheile. Kun nostatat kehon omia hyvän olon hormoneja, saat kroppaasi juuri sitä oikeenlaista kemiaa. Nimittäin ne oman kropan endorfiinit saa sut varmasti edes hetkeksi hyvälle mielelle. Ja se auttaa kummasti jaksamaan kun ei ihan joka hetki vituta.
  • Älä jää makaamaan. Tämä menee vähän limittäin tuon arjen ylläpitämisen kanssa. Siivoa vaikka tai tee mitä tahansa mutta älä jää makaamaan. Se vaan provosoi surua. Vaikka olisi miten raskas päivä niin kannattaa katsoa kellosta joku aika jolloin sieltä sängystä nouset ylös ja teet muutakin kuin märehdit. Vaikka suru tarvitsee aikaa niin sitä ei tarvitse ruokkia.
  • Nauti ystävistä. Tukeudu ystäviin. Nyt jos koskaan on sen aika. Usko pois, et ole vaivaksi vaikka jankkaisit samoja asioita. Tulee varmasti aika kun pystyt vastavuoroisesti olemaan tukena heille, jotka nyt jeesaa sua. Ja muista se vertaistuki, tutustu uusiin ihmisiin omien voimavarojen ja tilanteiden mukaan.
  • Älä lataa ensimmäisenä puhelimeesi Tinderiä! Ylipäätään treffailu ei ole nyt se ensimmäinen asia jota tarvitsisi miettiä tai murehtia. Sitä kyllä ehtii sitten kun mieli on vähän tasaisempana. Niin kauan kun ero on mielessä lähes koko ajan, ei kannata deittailla. Riskinä on että satutat itseäsi turhaan entisestään lisää tai päädyt satuttamaan jotain toista. Rikkinäisenä ei kannata ottaa riskejä.
  • Ympäröi itsesi positiivisuudella. Ja positiivisilla ihmisillä. Tarkoitan sellaista aitoa, en päälle liimattua kiiltokuvaa. Ne hyvät jutut tarttuu ja vaikka ei tarttuisikaan, on hyvä nähdä positiivisuuttakin sinne harmaan keskelle. 
  • Panosta elämäsi tärkeimpään suhteeseen eli itseesi. Tee juttuja joista tykkäät, elä ilman kompromisseja ja pidä itseäsi hyvänä. Rakasta, arvosta ja helli itseäsi!
  • Muista se vanha kliseinen homma että aika auttaa. Tulee vielä aamu kun ensimmäisenä ei vitutakaan, vaan huomaa että jaksaa taas hymyillä.
  • Ja lopuksi se oleellisin; muista hengittää. Selviät kyllä.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Viisitoista

Mjaha, se on vuosi taas vierähtänyt. Toka täyttää tänään viisitoista vuotta.

Kovin moni asia ei ole vuoden aikana muuttunut. Mikä on toisaalta hassua ja toisaalta taas näin vanhemman vinkkelistä hyvä. Tokan murrosikä on edennyt tasaisesti. Meillä ei tavarat lennä tai ovia paiskota ja ylipäätään kaveri on aika tasainen tapaus. Kasvanut on kyllä sitten fyysisesti ja muuttunut ulkoisesti.

Tokalla on oma kaveriporukkansa ja tuntuu että ei sillä lailla edes koe tarvitsevansa uusia kavereita. Nyt elokuussahan starttaa peruskoulun viimeinen luokka ja onkin mielenkiintoista nähdä että mitä sitten kun tiet eroavat vuoden päästä. Että kantaako ne ystävyys-suhteet ja syntyykö miten helposti uusia. Sinänsä itse jatko-opinnoista Tokalla ei ole vielä kovin selvää suuntaa. Lukioon ilmeisesti, koska ei yhtään tiedä mitä haluaisi isona tehdä. Saa vähän lisää jatko-aikaa miettiä. Mutta voihan se olla että tässä kuviot ja mieli vielä selkiytyy ja yhteishaun alkaessa Tokalla onkin joku suunta mietittynä.

Veljet ja perhe on edelleen Tokalle hurjan tärkeä juttu ja hänen kohdallaan sitä yrittää ehdottomasti muistaa ja tukea. Hänellä ei selvästi vielä ole mitään samanlaisia itsenäistymishaaveita kuin esimerkiksi Ekalla oli samanikäisenä. Ja mun puolesta Toka saakin olla kotikeskeinen niin pitkään kuin haluaa. Meillä ei tarvitse itsenäistyä ennenkuin siihen on itse valmis. Toki kannustetaan ja tuetaan mutta niiden omien siipien varaan ei tarvitse asettaa painoa kunnolla ennenkuin itsestä tuntuu että ne varmasti kantaa. Ja muutenkin, musta on upeaa että tyyppi tukeutuu perheeseen. Ja kokee perheen voimavaraksi.

Vaikka Tokalla ei ole vielä mitään haaveita omasta itsenäisestä elämästä, on hän ihan mahdottoman järkevä luonne. Siis ihailtavalla tavalla järkevä. Ja harkitseva. Sellainen jännä teini-ikään tyypillinen ajattelematon spontaanius tuntuu puuttuvan täysin. Ja mun on pakko myöntää että olen asiasta todella iloinen. Koska perheestä löytyy eräs toinen joka ei ihan hirveästi malta miettiä mutta ei mennä nyt siihen. Koska tämä on postaus Tokasta.

Toka kyllä edelleen saa mut halutessaan raivon partaalle. Mutta tuntuu että tyyppi on huomannut että muitakin keinoja saa ja kannattaa käyttää. Että itseasiassa muut keinot on paljon tehokkaampia. Pikkuhiljaa, varmasti sekä kasvun että kokemuksen myötä Tokalle on kehittynyt aika hyvä lukusilmä ihmisten suhteen. Sekä voimakas tunneäly. Toivottavasti ne seuraavat pojan mukana aina.

Tokaan pystyy luottamaan kuin kallioon ja hän myös pitää aina sen mitä lupaa. On kyllä kaveriporukassa yllytettävissäkin mutta ainakaan toistaiseksi eivät ole äijjjissä mitään isompia pöllöilleet. Samat kaverit ovat kulkeneet mukana sieltä alakoulusta lähtien joten aika tuttuja tyyppejä ovat pääsääntöisesti.

Jos nyt jotain haastetta pojan kanssa on niin koulu. Se tekeminen ja suorittaminen on kuitenkin pojan itsensä hartioilla eli täältä takapiruna ei voi oikein kuin yrittää tsempata ja kannustaa. Mutta ainakin tällä hetkellä mulla on olo että Toka ymmärtää ja tiedostaa että se koulu nyt on se juttu tässä elämänvaiheessa mikä on se mihin pitää panostaa. Toki motivaatio on välillä todella pahasti hukassa mutta uskon että nimenomaan se järkevä luonne tulee tässä sitten eduksi.

Toka on edelleen fyysisesti mun mielestä hirmu "lahjakas", jos nyt näin voi sanoa. Tarkoitan ehkä sitä että hänellä on hyvä kehonhallinta ja näkisinkin että jahka Toka löytää lajinsa, tulee urheilu olemaan aina vahvana tyypin elämässä. Todennäköisesti puhutaan yksilöjutuista, Toka on hyvä monessa joukkuelajissakin mutta ei itse niistä oikein tykkää. Harrastaa vieläkin parkouria mutta alkaa tuntumaan että sitä harrastetaan koska muutakaan ei olla keksitty tilalle. Mähän olen meillä vaatinut että lapsilla pitää olla jokin fyysinen harrastus ja niin kauan kun ei muuta keksi tilalle niin tuolla mennään.

Sen verran meilläkin teini-ikää ja sitä itsenäistymistä kuitenkin on Tokalla nähtävissä, että enää hän ei ehkä samalla tavalla halua tehdä mun kanssa kaksin juttuja. Vaan riittää että tehdään sitten kimpassa porukalla. Edelleen hän kuitenkin päivittäin hakeutuu mun lähelle ja haluaa että vähän halitaan tai ollaan lähekkäin. Monesti toteaa että "tulin silitettäväksi". Ja se on musta aivan ihanaa. En muista että olisin itse teini-ikäisenä halunnut omilta vanhemmilta samalla tavalla fyysistä läheisyyttä kuin nämä mun omat haluaa. Niitä on ihana halia ja pitää hyvänä ja vähän rapsutella kun menevät ohi! Moni mun kavereista onkin kommentoinut että on kiva nähdä kun noinkin isot lapset vielä haluaa sitä fyysistä läheisyyttä. Syliä ja haleja.

Tokalla on myös maailman ihanin hymy, jota hän onneksi vilauttelee usein. Sillä hymyllä murskataan vielä sydämiä. Onneksi hän ei ole ihan vielä täysin tietoinen viehätysvoimastaan, ei tarvitse äidin vielä murehtia isommin. Toka on myös onneksi/valitettavasti perinyt mun huumorintajun ja viljelee eritasoisia puujalkavitsejä jatkuvasti. Ja enitenhän niille nauraa Toka itse.

Hyvää syntymäpäivää siis meidän hymypojalle, upealle keskarille.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Et kävele yksin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Noniin myönnettäköön heti kättelyssä että oma elämäntilanne varmaankin saneli pitkälti sen, miksi tämän kirjan nimi tuntui itsestä kauniilta. Ja onhan se! Jo pelkkä ajatus siitä, että ei ole yksin, tuntuu kauniin lohdulliselta. Ihan kenelle vaan.

Juuli Niemen Et kävele yksin on viime vuoden Junior Finlandian voittaja. Mähän olen kaunokirjallisuuden Finlandiat pyrkinyt aina lukemaan mutta nyt tämä junnupuolenkin voittaja tuntui tällä kertaa niin mielenkiintoiselta, että halusin ehdottomasti lukea. Lisäksi kirja on kerännyt osakseen silkkaa suitsutusta, lukijakunnan ikäjakaumasta riippumatta.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta, jotka ovat hyvin erilaisista maailmoista. Egzon on maahanmuuttajaperheen lapsi joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Ada on taas kantasuomalainen boheemin kodin kasvatti. Erinäisten yhteentörmyksien siivittämänä Egzon ja Ada kohtaavat ja rakastuvat. Ensimmäinen rakkaus on juurikin niin maailmaa ravisutteleva kokemus, kuin sen kuuluukin olla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina oli ihanaa penturakkautta! Tätä luki sydämen kuvat vilkkuen silmissä. Ja itseasiassa oli sekä lohdullista että pelottavaa todeta ja huomata että ei ne rakkauskuviot eroa meidän vanhempienkaan kuvioista juurikaan. Toki ikä ja kokemus tuo jotain oppia, mutta noin pohjimmiltaan. Samoja juttuja sitä pyöritellään. Samoja keinoja käytetään. Samoista jutuista toivutaan ja nautitaan.

Kumpikin nuori kasvaa kirjan aikana valtavasti, osittain ensirakkauden takia ja osittain sen tukemana. Molemmat hahmot olivat myös hyvin käsinkosketeltavia ja todellisen oloisia. Itse löysin tarttumapintaa molemmista, monet tapahtumat olivat myös lähes suoraan kuin omasta teini-iästä. Kumpikin hahmo ystävineen kasvukipuilee kohti aikuisuutta.

Mun mielestä on erityisen hienoa, että Juuli Niemi on suunnannut tämän tarinan juuri nuorille. Koska hänen kerrontatapansa on niin järjettömän kaunis. Mahtavaa että upeaa ja uniikkia kielenkäyttöä ei suunnata vain aikuisille lukijoille. Vaan sanoilla hellitään myös nuorempaa lukijaa. Vaikka tämä nyt toki on ikärajaton romaani.

Jos Skam on suunnattu kaikenikäisille, sitä on myös Et kävele yksin. Tämäkin avaa edetessään teinien sielunmaisemaa aivan upeasti. Jos tykkäsit Skamista ja kaipaat jotain sen aukon täytteeksi joka Skamista jäi, tää on sun kirja.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Yksin on hyvä olla

Ihmisellä on jännä tarve pariutua. Joskus muinoin sitä tarvetta on määrittänyt paljon ihan taloudellisetkin seikat. Ehkä sosiaalinenkin asema. Nykypäivänä pariutuminen ei enää tarvitse varsinaisia muotoseikkoja, vaan voidaan pääsääntöisesti puhua pelkästä halusta. En tiedä onko se halu sisäänrakennettua vai mallista opittua. Että kun muutkin niin minäkin. Niin tai näin, se tarve sille pariutumiselle on ja parisuhteessa eläminen on edelleen eräänlainen standardi. Yksineläjät ovat jotenkin outolintuja, vaikka eivät mikään pieni joukko enää olekkaan.

Mä tuossa kotvanen sitten kokeilin hieman pariutua. Tai ehkä se on vähän liian vahva ilmaisu. Kokeilin että miltä tapailu tuntuu. Ja vaikka koko touhu kaatui kummallakin tapailemiskerralla musta riippumattomista syistä, tuli hyvin selväksi että nyt ei kyllä ole aika moisille. Ja olen tosi ok sen ajatuksen kanssa. Olen tyytyväinen että kokeilin mutta vielä tyytyväisempi kun homma ei johtanut mihinkään.

Vaikka tämä kesä tässä näin on melkoisen lupsakkaa aikaa aikatauluttomuuksineen, tulee syksy olemaan varmasti melkoisen haipakka. Uutta asiaa tulee paljon ja isoimpana haasteena toimii varmaankin se että edes opin uudestaan sen, mitä on olla opiskelija. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Koulu tulee olemaan lasten ohella mun tärkein juttu ja se, johon haluan puskea kaiken mahdollisen ajan ja energian. Jos siinä jossain välissä ehdin myös vähän urkkaamaan ja lukemaan ja kenties näkemään ystäviäkin niin olen tyytyväinen.

No kun ihmisellä on tämä kovin voimakas tarve pariutua, niin se on jännä huomata miten kovasti mullekin sitä tyrkytetään. Tietäisittepä sen määrän, miten moni on kehoittanut liittymään esimerkiksi Tinderiin. Eikä siinä, mä en missään nimessä sano että Tinder olisi huono vaihtoehto. Mä vaan en koe sitä tällä hetkellä mun vaihtoehdoksi. Musta tuntuu että mulla ei tällä hetkellä riitä tahtotilaa, aikaa tai edes kapasiteettia mihinkään yrittämiseen. Toki jätän aina option sille jos jostain vain pelmahtaa eteen jotain. Sillälailla yrittämättä. Mutta tarkoitankin nyt sellaista että lähtisin itse hakemaan. Vaikka nyt sieltä Tinderistä. En vaan nyt pysty. Ja oikeastaan kaikista isoimpana; en vaan nyt halua.

Mä olen jopa valmis olemaan ilman seksiä, kun läheisyyttä saan kuitenkin lapsilta ja ystäviltä. Ja painotetaan nyt suuresti, läheisyys ja seksi on kaksi aivan valtavan eri asiaa. Seksissä voi olla mukana myös läheisyyttä mutta läheisyys ei aina tarvitse sitä seksiä. Ja koska mulla ei ole tällä hetkellä intoa yrittämiseen, voin olla myös ilman seksiä. Oon jo sen verran iso tyttö että tiedän että sitä kyllä ehtii.

Vaikka nämä kotineliöt on edelleen jotenkin tosi outoja, arvostan ihan tuhannesti hetkiä kun saan olla täällä yksin. Kun mulla on ihan oma rauha. Koen edelleen että se kommuuni olisi mun juttu, mutta tosiaan vain sillä ajatuksella että pystyn tarvittaessa myös sulkeutumaan pois siltä yhteisöltä. Mulle itselleni on ollut jopa hieman yllätys että miten hyvin tämä yksinolo mulle sopii. Miten vähän kaipaan ketään vierelle. Huomaan jatkuvasti ikävöiväni meidän perhekuvioita, mutta parisuhdetta en ole ikävöinyt kertaakaan. Siksi onkin niin omituista että se tarve parisuhteelle pitäisi olla. Kun ei ole!

Musta on ihanaa seurata vierestä ystävien pariutumista ja parisuhteita. Nähdä onnea ja onnellisuutta. Mutta on myös omituista, että pariutuneet ystävät eivät tahdo ymmärtää että mun on hyvä näin. Että mun ei nyt tarvitse etsimällä etsiä mitään. Että mulle riittää lasten ja läheisten seura. En ihan oikeasti kaipaa tähän nyt mitään väkisin haettua tai uutta. Olen tyytyväisenä suhteessa ihan vaan itseni kanssa. Miksi se on niin vaikea käsittää? Mua jopa ehkä vähän harmittaa että joudun tätä muille niin kovin vakuuttelemaan. Ymmärrän että tarkoitusperät ovat hyvät, mutta silti. Mä en osaa nähdä oikein mitään seikkaa tällä hetkellä sellaiseksi, miksi tarvitsisin tai edes haluaisin sitä parisuhdetta. Pelkkä seksi ei taida kuitenkaan riittää? Mä en näe parisuhdetta tällä hetkellä sellaisena, että se symboloisi mulle oikein mitään. Tai että saisin parisuhteesta elämääni jotain lisää.

Toki musta olisi kiva jonain päivänä rakastua. Tai edes jotain. Mutta en varsinaisesti kuitenkaan koe että sille olisi välttämättä tarvetta. Pystyn olemaan ilmankin. Näinkin tuntuu hyvältä. Koska mulla on elämässäni aivan valtavasti rakkautta. Musta tuntuu myös todella kaukaiselta ajatukselta että enää koskaan asuisin kenenkään kanssa yhdessä. Voisin ehkä jonain päivänä olla avoin parisuhteelle mutta perhe mulla jo on. Siinä on toki tilaa, mutta välttämättä en itse haluaisi rakentaa mitään kovin perinteisiä malleja enää. Mä voin kyllä kiintyä mutta en tiedä haluanko lasten kiintyvän. Tarvitseeko sen parisuhteen ulottua myös lapsiin asti?

Tottakai on sitten sekin että tarvitseeko kaikesta aina kehkeytyä edes parisuhdetta? Mun mielestä ei. Mutta meneppä sanomaan tuo ääneen! Tuntuu että se useimmiten kuullaan että haluan parisuhteen. Ja ehkä se joillekin onkin noin, en tiedä. Mutta itse ainakin olen vilpittömästi sitä tarkoittanut juurikin siinä lauseen merkityksessä; en halua. Lisäksi, kun se omituinen tarve sille pariutumiselle tuntuu olevan niin jostain syystä aika pitkälti kaiken ajatellaan aina päätyvän parisuhteeseen. Vaikeaa, vaikeaa.

Jatkuvasti uutisoidaan miten paljon Suomesta ja varsinkin Helsingistä löytyy yksineläviä. Ja että naiset on niin ronkeleita kumppaniaan valitessa. Mutta tosiaan ehkä heistä kaikki ei olekaan pakolla yksin. Vaan ehkä he ovat yksineläviä ihan omasta vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole enää nykypäivänä niin tarpeellinen kuin se on joskus ollut. Edelleen olet tietynlaisessa sosiaalisessa funktiossa outo, jos olet yksin. Mutta enää se ei ole välttämättä pakon sanelemaa. Jos pystyt saavuttamaan kaiken mitä haluat yksin, miksi pitäisi lähteä parisuhteeseen joka ei tunnu hyvältä? Tekeekö se susta silloin liian valikoivan?

Mulla on hirveän paljon työn alla ja opeteltavana juttuja yksin olemisesta. Kuten miten tehdään ruokaa vain yhdelle. Tai miten saada koneellinen pyykkiä kasaan kun on yksin. Tai miten ostetaan kaupasta vain muutaman päivän kamppeet yhdelle. Tuntuu että haluaisin oppia näitä nyt tässä ensin. Ennenkuin kukaan ihminen tulee sotkemaan mun rutiineja.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 3

Tikistetäänpäs vielä kolmas ehta kuulumispostaus tälle kuulle. Josko sitä sitten saisi pöydän tyhjäksi niidenkin osalta. Meille ei kuitenkaan ihan oikeasti kuulu mitään niin ihmeitä, ihan perusarkea. Mutta kun ei hetkeen kirjoita niin kertyyhän sitä kaikkea.

Kolmas on isänsä kanssa vähän reissun päällä ja kissut tuli meille hoitoon. Olipa ihana nähdä se pienen eläimen (siis kissojen, ei lapsien) riemu kun tulivat tuttuun paikkaan. Meidän kisut on olleet muutaman kerran vieraissa paikoissa hoidossa ja ovat olleet varsinaisina pullonharjoina ekat päivät. Oli niin kiva huomata että kylläpä vaan karvapallo muistaa, vaikka ei moneen kuukauteen täällä ole ollutkaan. Että tämä on ihan tuttu paikka. Puhumattakaan tietysti siitä miten kivaa meille muille on ollut kun talossa on taas eläimiä. Vaikka meillä lemmikkikuumeillaan jatkuvasti, ei olla kuitenkaan hankkimassa taloon nyt mitään karvatassuja. Haluan nimittäin että kissuille on täällä hoitopaikka aina kun sitä tarvitaan.

Kaupunkiviljelystä starttasi kolmas vuosi. Partsilla kasvaa ja kehittyy kahta eri tomaattia ja näköjään myös mansikkaa. Partsihan on meillä se, johon mun äiti kantaa joka vuosi kasvatettavat ja mä sitten vaan yritän pitää ne hengissä ja noh, kasvattaa. Viljelylaatikoissa kasvaa tänä vuonna raparperi, rosmariini, timjami, vahapapu, herne, kehäkukka, pari erilaista pinaattia, härkäpapu, palsternakka, neljää erilaista salaattia, porkkanaa, punajuurta, sipulia ja valkosipulia. Nämä nyt ainakin ne mitä muistan, pikkasen karkasi mopo tuossa kylvövaiheessa nimittäin. Kun tämä kesäntapainen on ollut niin viileä niin ihan vielä en ole varma mitkä kaikki sieltä satoa antaa, mutta katsellaan sitä sitten tuossa. Ja ehtiihän tässä kylvämään vielä uusiksi jos joku ei millään lähde itämään. Edelleen mullan tonkiminen on aivan järjettömän terapeuttista ja olen alkanut haaveilemaan myös avomaaviljelystä. Katsellaan, katsellaan...

Vaikka me ei Kolmosen isän kanssa parisuhteessa ollakaan, vietetään kuitenkin todella paljon aikaa lasten kanssa yhdessä. Koska meillä on niin kivaa porukalla. Nyt lasten loma-aikana tämä on välillä vaatinut vähän järkkäilyjä, me vanhemmat kun ollaan kuitenkin osittain kesä töissä. Kaikista helpoin vaihtoehto tällä hetkellä on ollut se, että ollaan sitten myös yövytty koko porukka samassa osoitteessa. Vaikka meillä on lyhyt välimatka niin kyllä vaan kuulkaa kysyy lähteä alkuyöstä jonkun leffaillan päätteeksi samoamaan omaan himaan. Kun tietää että aamulla soi kello ja siinä menee hetki sitten kuitenkin rauhoittuessa unille. Ja kun täällä meidän neliöissä, sekä Kolmosen isän neliöissä on tilaa kaikille myös nukkua niin helpoimmalla ollaan menty.

Tämä järjestely on saanut mut jälleen haaveilemaan kommuuniasumisesta. Se olisi kyllä niin mun juttu. Miten kivaa olisi, että olisi se oma tila ja rauha mutta sitten myös se yhteisö siinä samoissa neliöissä. Ehkä vähän omaa pihaakin jossa voisi porukalla olla ja syödä ja mitä nyt haluaakaan. Mä en edes pidä itseäni mitenkään maailman sosiaalisimpana ihmisenä mutta kaikista kotoisimmalta tuntuu kun katon alla on muitakin. Tosin kyllä sillä rajoitteella, että mulla on se omakin tila johon pääsen sulkeutumaan. Ja tuossa kun taas mietiskelin mistä riivin rahat kasaan kun kaikki laskut kasaantuu taas yhdelle kuukaudelle, niin en kyllä lakkaa ihmettelemästä sitä että miten näitä kommuuniratkaisuja ei tässä maassa ole enempää. Kun pelkkä asuminen on niin älyttömän kallista. Ja kaikista paras skenaario tässä olisi se, että lapsilla olisi aina seuraa, lapsenvahtiminen onnistuisi ristiin jne jne.

Ja koska elämäni mullistuu opiskeluiden myötä melkolailla, on koulujutuista pakko jauhaa tässäkin postauksessa. Jätin tällä kertaa tänne vimoiseksi niin on helppo skipata jos ei kiinnosta. Sain kun sainkin sen opintovapaan joten ei tarvinnut irtisanoutua. Otin kyllä sillälailla varman päälle että hain sitä vain ensialkuun syyslukukaudeksi. Koska mitä jos tämä onkin maailman suurin virhe jonka olen tekemässä? Tuskin on mutta pakko oli jättää pieni pelivara. Varsinkin kun ei ole pakko pitää opintovapaata putkeen vaan sen voi hakea pätkissä.

Työyhteisö nyt siis tietää mitä on tapahtumassa. Ja vastaanotto on ollut kieltämättä mielenkiintoista. Pääsääntöisesti tosi kannustavaa ja positiivista. Mutta paljon kyselyitä tämä on herättänyt. Eritoten mikä susta sitten tulee ja mitä sä sitten teet tuntuu olevan se suosituin. Ja tässä kyllä jotenkin huomaa tämän Suomen koulukeskeisyyden. Mun tuleva titteli nimittäin on sellainen, että se skaala mitä voin tehdä, on melkoisen laaja. Ja se viehättää mua aivan älyttömästi! Musta on ihan mahtavaa että se mitä voin tehdä, vaatii melkeinpä useamman minuutin monologin kuin selittyisi vain yhdellä lauseella. Ja tämä tuntuu kyllä olevan tosi vaikeaa toisten ymmärtää. Suomessa kun edelleen valmistutaan niin että sun titteli jo kertoo sen mitä teet.

Tokihan mä nyt tiesin että kysymyksiä ja ihmettelyjä tulee. Mun kouluunhakeutumisesta kun tiesi työpaikalla vain kourallinen ihmisiä. Ja esimiehellekin kerroin vasta sitten kun pääsykokeet oli ohi, puolitoista viikkoa ennen kuin kävin sitten kertomassa että olen päässyt kouluun. Mutta ihan oikeasti se on yllättänyt että ihmiset haluaa niin tarkkaan tietää _mitä_ mä sitten teen kun olen valmistunut. En mä tiedä! Mitä sillä on edes väliä? Kyllä mulla on vahva luotto siihen että se oma polku selviää sitten opintojen aikana. Toki on tietyt jutut mitkä mua on ajanut että olen alunperin edes hakeutunut tuonne kouluun, mutta ei mulla tietenkään nyt mitenkään täysin selvät suunnitelmat ole tulevan työuran suhteen. Ja se mua just viehättääkin ihan älyttömästi. Että ei tarvitsekaan tietää. Tosin täytyy antaa nykyisille työkavereille senverran armoa että kun tämä nykyinen duuni on just sellaista, jossa titteli jo kertoo mitä sä teet. Niin onhan se nyt ehkä hämmentävää että toisinkin voi olla.

Noniin kello on reilut yksitoista aamupäivällä ja mä sain tässä kirjoittamisen ohella juuri aamupalan syötyä. Ja nyt pitäisi alkaa perehtymään aikuiskoulutustuen hakemiseen. Eikö se raha vaan voisi jotenkin lopahtaa mun tilille? Inhoan hakemis- ja paperirumbaa! Mutta nämä kiireettömät arkivapaat on kyllä ihania ja toivon että myöhäisiä aamuja olisi luvassa koulunkin aikana. Tämmöiset hetkittäiset fredagsmysit kyllä lataa. Varsinkin jos olet valvonut melkein aamuneljään ennenkuin uni tuli. Yövuorot, teitä ei varsinaisesti tule ikävä!

Taidan kuitenkin vielä hetkisen paneutua The Weekndin tuotantoon. Lauantaina nimittäin ollaan Pride-kulkueen lisäksi aivan High for this!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lukuhaaste: Kielletty hedelmä

22. Kuvitettu kirja


Mä olen jotenkin hurjan huono lukemaan sarjakuvia. En ole kauhean visuaalinen tyyppi, tykkään muodostaa kuvat lukemani perusteella omassa päässäni. Tykkään että teksti ruokkii mun omaa mielikuvitusta. Jostain syystä koen että kuvat torpedoi itse kerrotusta tarinasta jotain pois. Jos kyse on siis kirjoista. Leffat ja muut on ihan eri asia.

En oikein tiennyt miten suhtautua tähän lukuhaasteen kohtaan. Toisaalta olin utelias, toisaalta ärsytti. Että onko pakko? Kielletty hedelmä oli tähän aivan ässä valinta ja lisäksi se oli myös aivan törkeän hyvä kirja! Joka ei olisi ollut puoliksikaan niin hyvä pelkkänä tekstinä.

Kielletty hedelmä on ruotsalaisen Liv Strömqvistin ensimmäinen suomennettu kirja. Liv on länsinaapurissa tunnettu sarjakuvanpiirtäjä, feministi ja radioääni. Kirja kertoo pitkälti pimpistä ja sen historiasta. Miten naisen sukuelimiä on kautta aikojen esitelty, miten ristiriitaista, stereotyyppistä ja päinvastaista suhtautuminen on milloinkin ollut. Naisen sukuelimiä tarkastellaan eri kulttuurien kautta, eri aikakausien kautta ja ennenkaikkea huumorin kautta. Kirja on nimittäin todella mustalla tavalla hauska. Ironinen sekä sarkastinen.


Kirjassa on paljon tekstiä mutta tämä on puhtaasti kyllä sarjis. Ja todella hyvin piirretty sarjis. Mukana on paikoin vähän telaketjua, mutta se sallittakoon Liville koska hän on sen verran kovemman luokan fenimisti. Ja jälkimaku kirjasta oli kuitenkin hyvin asiallinen ja informatiivinen. Ei mitenkään liian raudan makuinen.

Kielletty hedelmä on todella tärkeä kirja. Ja se, että se tuo tärkeää asiaa esille vähän erilaisessa paketissa on nimenomaan tässä se kaiken ydin. Tätä samaa asiaa tuskin olisi jaksanut lukea pelkässä tekstimuodossa, vaikkakin huumori olisi ollut samalla tavalla mukana. Huumorin lisäksi tämä aihe tarvitsi nimenomaan tuekseen vahvan kuvituksen. Ja itseasiassa jälkikäteen mietiskelin että kirjan mustavalkoinen värimaailma tuki myös itse kerrontatapaa. Värillisenä kuvituksena tämä olisi ollut jotenkin... yliampuva. Nyt se oli juuri sopivanlainen.

Mulle kirjan parasta antia oli nimenomaan historia. Vähän joka vinkkelistä tuotiin historiaa esiin ja mähän rakastan historiaa, ihan kaiken kohdalla. Kielletty hedelmä ruokki mun sisäistä hissanörttiä jokaisessa luvussa. Paljon oli juttuja jotka tiesinkin (jotka tulivat piirrettynä kuitenkin tavallaan ihan uudessa valossa), mutta paljon tuli myös ihan uuttakin tietoa. Ja kuten jo mainittua, tämä kirja oli hauska. Höröttelin menemään melkein joka sivulla. Koen jopa että Kielletty hedelmä ruokki mun mielenkiintoa kuvitettuja kirjoja kohtaan niin paljon, että voisin lukea niitä toistekin.

Tämän lukaisi parissa tunnissa. Voisin vakavasti harkita tätä myös omaan hyllyyn, kestää nimittäin useammankin lukukerran. Ja voisi olla myös hauska lahjaidea. Jokatapauksessa hyvin vahva lukusuositus tälle! Ette nimittäin voi edes kuvitella miten älyttömiä ja absurdeja juttuja mm. tutkijat ovat ajaneet läpi viitaten naisen seksualisuuteen ja sukupuolielimiin. En halua spoilata, lukekaa itse!


Lukuhaaste täällä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 2

Noniin nyt kun the uutinen on heitetty ilmoille, voikin palata kuulumisten kakkososion pariin. Jonka kirjoittaminen näköjään venähti ihan hemmetisti. Mä nimittäin en nykyään ole hirveästi juurikaan koneella. Surffailen ja sometan kyllä joo, mutta puhelimella. Bloggaamiseen luuri ei taas sovellu yhtään joten tämä tahtoo jäädä. Noh, minusta kuuluu kun minusta kuuluu. Miksiköhän muuten tunnen jatkuvaa tarvetta selitellä tätä kirjoittelemattomuutta?

Jauhetaan vähäsen vielä kouluhommista. Tosiaan pääsykokeet siis meni tänä vuonna senverta nappiin että syksystä mä sitten olen täysipäiväinen opiskelija. Kirjallisen kokeen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Mulla nimittäin iski lukemisen suhteen aivan totaalinen väsy siinä loppumetreillä ja päivää ennen pääsykoetta teki mieli tehdä lähinnä siitä luettavasta materiaalista lennokkeja. Itse kokeessa sitten huomasin kuitenkin että hitto mähän osaan ja tiedän näitä juttuja! Olin osannut lukea ja poimia just ne oikeat jutut sieltä ja se antoi kyllä itselle jotenkin tosi kivasti itseluottamusta. Ja tuntui siltä että vaikka en pääsiskään jatkoon niin ihan sama. No kutsu jatkoon ja haastatteluun sitten tuli, joka sujui musta sekin aika jees. Tosin noista on hirmu vaikea sanoa kun ei tiedä tarkkaan mitä hakevat. Ruoskin itseäni jälkikäteen hieman siitä että soveltuvuuskokeessa (joka siis iskettiin haastattelussa ensimmäisenä kouraan) mokasin pari kohtaa. Että siihenkö se nyt sitten kaatui? No ei kaatunut. Vieläkin on vähän epäuskoinen olo.

Opiskelupaikan onnesta huolimatta mua pelottaa hurjasti ja vieläkin arveluttaa se millä me eletään. Mutta nyt taas kun tässä tahkoan näitä juhannuksen yövuoroja niin on pakko sanoa että tällä hetkellä tuntuu siltä että aivan sama, mä en jaksa enää tätä kolmivuoroa! En ehdi palautumaan näistä vuorohyppelyistä, haluan tylsän ja tasaisen virastoarjen. Opintovapaata on nyt haettu ja ennen koulun alkua palautettavaa ennakkotehtävääkin vähän jo silmäilty.

Vuosi sittenhän huutelin kovasti miten saisi olla kyllä viimeinen työjuhannus. No, hihnan äärellä ollaan tänäkin vuonna. Mutta nyt se ei ole niin paljoa harmitellut. Tai on mutta ei samalla tavalla kuin vuosi sitten. Toki olisin hurjan mielelläni vapaalla. Mutta en olisi kyllä tänä vuonna yhtään sellaisen rymyjuhannuksen perään, jota suurin osa kavereista näkyy viettävän. Olen aivan hurjan väsynyt, siis ei vain sellaisella nukkumaaaaaan-tavalla. Vaan oikeasti uuvuttaa. Loman alkuun on kuusi työvuoroa.

Maailman tila on taas ollut viime aikoina melkoisen ikävä. Ihan täällä kotimaan rajojen sisäpuolellakin sattuu paljon mutta erityisen ahdistavia on olleet uutiset maailmalta. Meidän perhe suuntaa erilaisin kokoonpanoin tänä kesänä reissuun useammankin kerran, joten terrorismi ja terrori-iskut on olleet nyt juttuja jotka on mielellä ja puheissa. Ja on kuulkaa melkoisen vaikeaa jutella asiasta teineille. Kun lomaa odotetaan innoissaan ja sitten on pakko nostaa tapetille näitä tämmöisiäkin. Vaikka mä sinänsä uskonkin puhtaasti siihen että jos sattuu terrori-iskun uhriksi niin on sattunut vaan paska tuuri ja on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta siitä huolimatta mä en voi kuitenkaan luvata mun teineille että mitään ei voi meille sattua. Koska voi. Meidän lomakohteet nyt ei varmaankaan ole niitä todennäköisimpiä iskujen kohteita mutta toisaalta onko mikään paikka enää suojaisa? Jokatapauksessa, on keskusteltu nuorison kanssa että miten toimia jos sattuisi keskelle terrori-iskua. Olin (positiivisesti) yllättynyt että samantyyppisiä oli puheltu jo koulussakin, tosin sillä idealla jos kouluun sattuu iskemään kouluampuja. Tuntuu tosi hurjalta että tämmöisistä joutuu puhumaan. Ja ahdistavaltakin. Eletäänkö me oikeasti maailmassa jossa mun täytyy opettaa mun nuorille miten niiden pitää toimia jos ne joutuvat keskelle terrori-iskua? Mutta ehdottoman tärkeää se on että näistä jutellaan koska jos jotain sattuu niin ehkä jostain takaraivosta muistuisi mieleen vähän toimintamallia.

No näiden uutisten seuraaminen ja asioista puhuminen on tehnyt mulle vähän sitä että ei haluttaisi lähteä mihinkään. En tietenkään halua elää pelon sanelemana mutta jotenkin on ollut vähän sellainen että hittoako sitä lähtee nyt ehdoin tahdoin riskeeraamaan mitään kun ei ole pakko. Ja varsinkaan ei huvita mennä lasten kanssa mihinkään. Isoihin ihmistapahtumiin tai vastaaviin. Ollaan kyllä menossa mutta sitä ei ole yhtään niin innostunut kuin ehkä voisi olla. Sitä miettii itsekin ihan toisella tapaa että miten pitäisi toimia jos ja ehkä ja kun. Ehkä jonain päivänä maailman tilanne on rauhallisempi?

Mä olen aika monta vuotta uikuttanut festarikuumetta ja tänä kesänä nyt sitten mennään. Takana on jo yhden päivän festari Rock the beach (kolmas kerta Foo Fightersia livenä, vetääkö ne ikinä huonoa keikkaa?) ja pikkuisempi festari Merefestit. Joka muodostui enempi möllöttelyksi hyvän ystävän kanssa, mutta hemmetin tarpeeseen tuli kyllä sekin. Edessä on vielä ainakin pari tapahtumaa. Provinssiin kuumeilin ihan tosissani mutta sekä kukkaro että aika ei nyt taipunut. Töitäkin kun täytyy jossain välissä tehdä ja olen ihan tarkoituksella vetänyt kesäksi sekä yövuorot että viikonloppuvuorot ihan minimiin. Eli ne viikonloput ja yöt kun ollaan töissä niin on oltava eikä niitä voi puljata pois. Mutta nyt nautitaan niistä mihin päästään. Myös maksuttomista sekä lasten kanssa käytävistä!

Päätin tuossa alkukeväästä että nyt mä hankin itselleni vihdoinkin uudet silmälasit. Kolmas rikkoi mun rillit pari vuotta sitten ja olen siitä lähtien mennyt pelkillä piilareilla. Mua nimittäin harmitti se rillien hajoaminen niin paljon koska tykkäsin niistä. Eikä niitä tietenkään saanut korjattua. Kunnes nyt sitten iski olo että tahdon rillit. Ja löysinkin aivan täydellisen ihanat yksilöt. Aivan mun näköiset. Jotka sitten hankin ja jotka on olleet ehkä paras tavarainvestointi ikinä. Nimittäin lähes joka kerta kun ovat päässä, joku kehuu niitä. Eivät nimittäin ole ihan tavanomaisimmasta päästä ja ovat musta hurjan kauniit. Mun äitikin ihastui niihin ja päätti sponsoroida mulle toiset lasit. Muistaa ilmeisesti vähän liiankin tarkkaan miten lahjakas mä olen rikkomaan ja hukkaamaan kaiken. Ja oli siis sitä mieltä että tarvitsen varalasit. Nyt mulla on siis käytössä kahdet tosi ihanat rillit. Eikä muuten huvittaisi käyttää piilareita enää ollenkaan! Ihanaa kun nykyään saa niin kivoja silmälaseja ja vähän kaikkea löytyy. Mulla on nimittäin ollut silmälasit vuodesta -91 ja olen hankkinut uudet rillit tyyliin kerran kymmenessä vuodessa. Eli aina kun laseja menee hankkimaan, on mallisto laajentunut ja kasvanut ja on ihan kuin olisi karkkikaupassa jouluna.

Mua vähän ärsytti se kaikki möly ja provosoituminen Hanna Sumarin kirjoituksesta. Siis siitä ravintolajutusta. Olipa taas yllättävää että joku on provosoitunut muiden vanhemmuudesta. Koska siitähän siinä oli pohjimmiltaan kyse. Varmaankin ehkä tarkoitus oli ihan hyvä mutta jälleen kerranhan koko juttu oli vanha kunnon meidän äiti on parempi kuin teidän äiti. Ehkä tässä on vähän sekin että mä en enää oikein osu tuohon kohderyhmään, joka siitä kirjoituksesta provosoitui. Mutta, koin kuitenkin että eihän tuossa ollut mitään uutta jota ei oltaisi jo kuultu joku sataan kertaan. Että vieläkö oikeasti joku jaksaa provosoitua? Musta olisi voitu ärähtää mielummin enemmän vaikka siitä uimahallikeissistä, jossa äiti painui saunomaan ja jätti viisivuotiaan poikansa itsekseen uima-altaaseen sillä seurauksella että poika hukkui. Saatiin onneksi elvytettyä. Siitä näkyi vain kourallinen blogikirjoituksia. Ehkä se sitten ei osunut riittävän lähelle ihmisten vanhemmuutta? Tai bloggaajien kohderyhmään.