tiistai 31. tammikuuta 2017

Lukuhaaste: Musta tulee isona valkoinen

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja


Tähän toki olisi voinut valita jonkun ihan ehdasti poliittisenkin kirjan. Mutta en halunnut. Jani Toivola on musta yksi tämän maan sympaattisimmista ihmisistä, joten hänen kirjansa ansaitsee ehdottomasti tulla osaksi tämän vuoden lukuhaastetta. Ja koska hän nyt sattuu tällä hetkellä olemaan myös poliitikko niin päräytetäänpä tämä haastekohta pelistä pois.

Ihan heti ensimmäisenä sanon että mä rakastin tätä kirjaa. Ihan todella jokaista sanaa, jokaista lausetta. Toivosen sympaattisuus, läsnäolo ja lämminhenkisyys on niin voimakkaasti läsnä että mun teki mieli vaan kiehnuttaa tätä kirjaa vasten. Pitkästä aikaa omaelämäkerta joka oli alusta loppuun aivan täydellinen lukukokemus.

Jani Toivolahan edustaa vähemmistöä aika monessakin eri kategoriassa. Ja hän peilaa kaiken tietenkin subjektiivisesti oman elämänsä kautta. Siitä huolimatta tämä kirja ja kasvutarina tarjosi ainakin mulle todella paljon tarttumapintaa omaan elämääni ja mun kipupisteisiin. Sain aivan valtavasti pohdittavaa sekä konkreettisia välineitä avuksi, vaikka mun kipupisteet ja kriisit ovat täysin erilaisia kuin Toivolan. Tämä kirja oli ennenkaikkea oivaltava kokemus.

Tämä oli myös ensimmäinen kirja, josta mä muistan lukeneeni miehen vauvakuumeesta. Ehkä siitä on jossain muuallakin lauseen puolikkaan verran kirjoitettu mutta ei tällä tavalla. Toivola käsittelee useammassakin luvussa haluaan perustaa perhe ja saada lapsia. Hän avaa lukijalle hyvin voimakkaasti sitä omaa tarvettaan päästä olemaan jonkun vanhempi. Vähemmistömiehenä tämä ei vaan olekaan ihan niin selviö kuin monelle muulle.

Vaikka tämä olikin ennenkaikkea positiivinen lukukokemus, on kirjassa myös paljon kipua. Mä itkin useammassakin eri kohdassa, joka kuitenkin on musta vain hyvän kirjan merkki. Toivola osaa tuoda kirjassa niin elävästi ja riipaisevasti esille sitä omaa vaikeaa kasvuaan. Sitä matkaa, jonka aikana hän on kasvanut ja tullut sellaiseksi kuin nyt on. Kun matkaan on kuulunut oleellisesti se, että kipuilee sen kanssa kun ei vaan voi olla sellainen kuin oikeasti haluaisi olla ja sen vain hyväksyy. Tosin lopulta Toivolakin on onneksi sen huomannut että ei saa eikä voi hyväksyä. Kyllä pitää voida olla sellainen kuin on. Kaikesta kivusta huolimatta tämä on tarina itsensä rakastamisesta.

Mun teki useammassakin kohdassa mieli tehdä samat mitä Jani Toivola on tehnyt Jari Sarasvuon kirjalle aikanaan. Eli kaivaa korostuskynä esiin ja alleviivata itselleni tärkeitä ja oivaltavia kohtia. Harmi että tämä oli kirjaston kirja. Kun hankin oman version kirjahyllyyn, hankin samalla myös korostuskynän. Tässä alla pari esimerkkiä kohdista, jotka tulen alleviivaamaan.


Luin etukäteen että kirjassa käsitellään myös Toivolan ekaa seksikokemusta miehen kanssa. Mua aina vähän harmittaa kun näitä tämän tyyppisiä nostetaan niin raffisti esiin (sama tehtiin aikanaan Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjasta. Siitä nostettiin esiin hyvin suurella pieteetillä muutama kohta, jotka sitten olivatkin tyyliin sivulauseiden sivulauseita, eivätkä millään tavalla oleellisia osia kirjasta) jopa hieman skandaalinhakuisesti. Eka kerta kyllä käsitellään kirjassa mutta ei mitenkään mässäilevästi. Tästä kirjasta olisi löytynyt niin paljon muutakin markkinoitavaa!

Mä sain tämän kirjan luettua jo tuossa muutama päivä sitten, mutta oli pakko hieman pureskella tätä ensin. Kirja nimittäin jätti jopa hieman sanattomaksi koska tämä oli jotenkin niin täynnä näkökantoja joita en ole ikinä itse osannut ajatellakaan. Ja joita en ole edes voinut ajatella koska en edusta näitä vähemmistöryhmiä. Siksi näitä tämän tapaisia kirjoja pitäisikin olla paljon enemmän. Jotta pääsisi oivaltamaan myös niistä vinkkeleistä, joita ei voi itse kokea.

Tämä on kirja jota olen suu vaahdossa suositellut jokaiselle. Jani Toivola, mä rakastan sun viisautta ja tunneälyä! Ja olet niin oikeassa, aina on parempi näyttää kuin piilottaa! Sä inspiroit mua ja sun tarinan kirjoittaminen oli ehdottoman tärkeä teko! Kirjan loputtua mun teki mieli nousta seisomaan ja antaa aplodit.

Lukuhaaste täällä

10 kommenttia:

  1. mulla varauslistalla...täytyy jaksaa odottaa vielä *huokaus*

    Tuo sitaatissa mainittu Gilbert oli mulle silmiä avaava kirja, juuri siinä hetkessä ja siinä mielentilassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kaiken odottamisen arvoinen, lupaan! Toivottavasti et pety kun mä vaan hehkutan.

      Gilbertiä mäkin olen lukenut parin kirjan verran. Toinen upposi, toinen ei niinkään. Tosin luulen että se hänen kirjoittama kirjallisuus on just sellaista että se pitää osaa lukea oikeantyyppisessä elämäntilanteessa jotta sieltä saa irti jotain.

      Poista
    2. käsittämätöntä; sain Toivolan justiinsa nyt.

      Se eka Gilbert oli mun mielestä aivan kuraa, toisessa oli joku hatara pointti ja nyt tämä uusin osui ja upposi kertakaikkisesti.
      Luulen kyllä, että hänen tuotantonsa osalta paljon on kyse juuri tuosta elämäntilanne- ja asennoitumistekijästä.

      Toivolaa luettu eka kolmannes...<3!

      Poista
    3. Jeeeeeee :) Tuu kertoo sit mitä pidit!

      Pitäisköhän mun antaa tolle Gilbertin uudelle mahdollisuus.... toisaalta tuntuu että nyt ei jaksaisi mitään liian syväluotaavaa lässytystä mutta Toivolan ajatukset ainakin osui mun keloihin kyllä niin lujaa että ehkä...

      Poista
    4. tää oli ihmeellinen, inhimillinen, ihmisellinen, ihmisekäs, aito.

      Parasta tässä oli se, että tän olisi voinut kirjoittaa katkerana vähemmistöläisenä. Mutta ei, tässä vähemmistöys oli osa kasvua, kasvun tarinaa. Ei toki helppo osa, mutta kuitenkin osa ihmisyyttä eikä niinkään se ainoa määräävä näkökulma. Tai mä en osaa nyt sanoa mitä mä ajan takaa, kun sotkeudun sanoihini.
      Kasvun kivut on inhimillisiä, kasvukipujen syyt ja tavat reagoida ovat yksilöllisiä.

      Allekirjoitan tosta sun arvioista ihan kaiken.


      *
      Mietin sitäkin, että on ihmisiä, jotka ovat ensisijaisesti itsejään tai siis ihmisiä, ja sitten on sellaisia joista aina ensin huomaa jotenkin sen ryhmän, jota tämä ihminen edustaa ("vanhus", "teini", "vähemmistö"). Mitä se sitten ikinä onkaan.
      Tän kirjan myötä Toivolasta tuli ihminen. Ihan vaan Jani.

      Poista
    5. Ihana kommentti <3 Meen huomenna kuuntelemaan Jani Toivolaa ja jos pääsen jutuille asti niin kerron tän sun jutun hänelle.

      Poista
  2. Äh, itku tuli pelkästään tosta ekan kuvan kappaleesta, suoraan "pakko lukea" -kategoriaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 tämä on myös ihan heittämällä "pakko hankkia omaksi"-kategoriassa. Ihanaa ja lohduttavaa luettavaa.

      Poista
  3. Mä tartuin kirjaan tän blogikirjoituksen innoittamana, kun se tuli HS:n Kirjastoon ilmaisena viikon kirjana ja voi itku kun muhun tää ei uppoa sit yhtään (ei toki paras formaatti lukea kirjaa pienissä pätkissä pieneltä kännykän näytöltä, mutta toisaalta samalla tavalla oon suorastaan ahminut monia muita kirjoja, joten en nyt viitsi formaattia syyttää). Lisäksi aika harvoin pidän mistään elämänkerroista, eli siksi oon ehkä huono kohdeyleisö. Mutta silti, musta tää on kirjana tylsä, siis kirjallisena teoksena (tai mun on vaikea nähdä tän paranevan, oon jossain sivun 200 paikkeilla kaipa). Siis kun musta tuntuu että Janin elämästä (ja ajatuksista) ois saanut niin paljon paremmankin kirjan, mun tekee vähän väliä kiroilla että miks miks tälle ja tälle kohdalle ei ole tehty mitään, missä kustannustoimittaja on ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tää oli ihan mahdottoman hyvä kommentti! Ensinnäkin kiva että oot napannut multa lukuvinkin, harmi jos se ei kuitenkaan osunut sun ytimiin samoin kuin mun.
      Mua jäi kiinnostamaan paljon että minkätyyppistä sä jäit kaipaamaan Janin elämästä tai ajatuksista? Mitä tästä sun mielestä puuttui? Mä tykkäsin nimittäin nimenomaan siitä että tämä oli jotenkin niin oivaltavasti kirjoitettu. Että Jani referoi sitä elämäänsä taaksepäin niin analyyttisesti ja kykeni työstämään tekstiksi nimenomaan sitä kasvuaan. Että tämä ei ollut pelkkää tarinointia siitä mitä on tapahtunut.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?