torstai 27. huhtikuuta 2017

Lukuhaaste: Sinun tähtesi

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia



Mähän olen muutaman vuoden ajan rakastanut lukea sekä fiktiivistä että faktaan pohjautuvaa tarinaa Albert Edelfeltistä ja hänen aikalaisistaan. Olen seonnut totaalisesti esimerkiksi Anna Kortelaisen Virginiestä sekä Raija Orasen Acktésta. Olin lähes satavarma että Venla Hiidensalon Sinun tähtesi olisi myös ihan mun kirja. Noh. Tämä oli minusta ihan huono. Tai no ei nyt ihan mutta melko. Huonoin Edelfeltistä kirjoitettu teos jonka olen lukenut. Ehkä peilasin liikaa niihin jotka olin lukenut aiemmin ja tätä olisi pitänyt tarkastella vain omana teoksenaan. Hiidensalon hengentuotteena. Mutta kun en osaa! Odotin luonnollisesti jotain samantyyppistä kuin aiemmat lukemani. Omaa tarinaa toki, mutta siitä samasta ihmisestä. Nyt tuntui että pääosassa oli joku ihan vieras, joku täysin tuntematon. Joku muu kuin se Edelfelt jonka minä tiedän. Ja tunnen.

Kirjan päähenkilönä on siis maalari Albert Edelfelt, joka on huikea maalari ja kansainvälisesti yksi tunnetuimpia taiteilijoitamme. Ja mä haluaisin osata maalata. Tai edes piirtää. Siksi tämä kirja haasteen tähän kohtaan. Juuri kun huutelin että tämän vuoden lukuhaasteeseen valkkaan vaan kirjoja, jotka on oikeasti hyviä, niin mokasin.

Nyt kun luin nuo kirjoittamani pari kappaletta niin sanottakoon kuitenkin vielä että en mä tätä vihannut tai inhonnut. Ehkä kuitenkin vähän tykkäsin. Mutta en rakastanut. Ja se tuntui pettymykseltä. Odotin nimittäin tätä lukukokemuksena todella paljon. Kesti pitkään ennenkuin edes sain tämän kirjastosta. Ja aina jos ihastus meinasi lähteä syventymään, niin sitten aina jokin töksähti vastaan.

No mikä tässä nyt sitten niin isosti tökki? Hahmot oli mun mielestä epäuskottavia eivätkä he istuneet aikaansa. Pohdinnat tulevaisuuden roboteista ja teollisuuden kehittymisestä sai mut pyörittelemään silmiä. Hahmojen väliset keskustelut tuntuivat kehitetyiltä. Lisäksi miljööt, niin Pariisissa, Helsingissä kuin Haikossakin ei piirtyneet riittävän aidosti tarinasta.
Uskon että taiteilijat tarvitsevat tietynlaista hulluutta ilmaistaakseen itseään ja saadakseen aikaan taidetta. Mutta tässä sitä ei mun mielestä jotenkin tavoitettu. Edelfeltin hahmon lisäksi olin todella pettynyt Aino Acktén hahmoon. Ainohan on ollut aikansa diiva, joka on ollut melkoinen draamailija lavan ulkopuolellakin. Tässä kirjassa Aino vaikutti lähinnä pikkutytöltä. Lisäksi Edelfeltin mallina toiminut Virginie oli mukana mun mielestä aivan epäjohdonmukaisessa kohdassa.

Löydän tästä kirjasta niin vähän hyvää että en osaa tästä edes tämän pidemmälti kirjoittaa. Uskon että vika oli nyt tällä kertaa ennenkaikkea lukijassa. Tämä ei vain ollut mun palani kakkua.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mitä haluan sanoa?

Mä olen varmaan jokainen päivä kirjoittanut luonnoksiin jotain. Mikään ei kuitenkaan valmistu. Ei julkaisukuntoon asti. Mulla ei ole kirjoituslukko mutta selvästi nyt jotenkin on lukko sen suhteen, että mitä kirjoittaisin. Tai pikemminkin, mitä voin kirjoittaa? Koitankin nyt jollain yleisellä liibalaaballa saada sitä lukkoa poistumaan. Tai edes selkiytymään. Yllättävän monesta asiasta on jopa olo että mitäpä minä tästä nyt oikeasti edes tietäisin, parempi olla ihan hiljaa vaan. Ja sinne jää sitten luonnoksiin roikkumaan. Mitä ihmettä?

Pääsykokeisiin on tullut luettua vaihtelevasti. Ja niihin lukemisesta heti pari sanaa. Materiaali, joka täytyy lukea, on käytännössä vain artikkeleita. Oon joka toinen hetki aivan innoissani että joojoojoo tämä on niin mun juttu ja todella mielenkiintoista! Ja sitten joka toinen hetki että voi vittu mitä paskaa ja pakkopullaa! Lisäksi kun on kyse artikkeleista (joista toki osa perustuu tutkittuun tietoon) niin väkisinkin välillä hakkaa otsalohkossa että nyt opiskellaan vain yksittäisen ihmisen mielipiteitä. Luetut lauseet on välillä niin mielipidepohjaisia ja se mielipide osuu paikoin aika kauas omastani. Välillä jopa vähän ärsyttää että pääsykokeisiin on valittu tämä materiaali. Varsinkin jos kysymykset on samantyyppisiä kuin viime vuoden pääsykokeissa eli tyyliin "artikkelissa x kirjoittaja y kertoi että z. Oliko tämä a, b vai c". Ihan sama, se oli ihan väärässä koko tyyppi! Noniin, nöyrä asenne, missä luuraat? On siellä oikeasti paljon tosi hyvääkin tekstiä. Hassua on ollut myös huomata että muistan yllättävän paljon juttuja viime vuoden pääsykoematskuista.

Mulla on kohta taas loma, joka on kyllä ajatuksena melkoinen voimavara ja eteenpäin tyrkkijä tällä hetkellä. Kovasti huvittaisi karata johonkin, jossa kevät olisi jo vähän pidemmällä mutta vähintään yhtä paljon haluan vaan olla kotona. Lukea, löhötä ja liikata. Ja syödä, voi jösses miten tykkään syömishommeleista tällä hetkellä. Viettäisin helposti kaikki vapaapäivät keittiössä vaan kokaten, kokaten ja kokaten. Lomista puheenollen, mun tekisi itseasiassa mieli lopsauttaa kaikki lomat ja ylityöt ja kaikki pois tässä kevään/kesän aikana mutta en taida uskaltaa. Kun ei se kouluun pääsy vielä ole varmaa. Plus veikkaan että alkaisi esimiehet pikkasen ihmettelemään jos nakuttelisi kaikki käytettävissä olevat lomat pois jo ennenkuin vuosi on puolessa välissä.

Kohta alkaa onneksi vuoden paras kuukausi eli toukokuu. Koska on Euroviisut! Ja kyllä, olen ottanut töistä jo vapaaksi finaalista seuraavan päivän. Joka sattuu sopivasti olemaan äitienpäivä. Ihan kaikkien maiden ehdokkaita en todellakaan ole nähnyt, mutta omaa ykkössijaa pitää tällä hetkellä kyllä Ruotsi. Itse biisihän nyt ei ole renkutusta ihmeellisempi, mutta jää kivasti kyllä soimaan päähän plus ei voi kyllä kuin ihailla miten yksinkertaisesta on saatu aikaan taas tosi näyttävä lava-show. Jokatapauksessa, ihanaa kun kohta tätä huttua taas saa fiilistellä.

Mitähän muuta?

Joskus aikaisemmin, vuosia sitten kirjoitin että meidän kodissa makkari ja eritoten sänky on mun suosikkipaikka. Sama homma on edelleen ja oikeastaan entistä korostetummin. Mun sänky on paikka jossa luen, syön, hoidan asioita, juon aamukahvit, teen kaikkea. Toki nukunkin siellä mutta tuntuu että tällä hetkellä sänky on mulle tärkeä ihan muiden syiden, kuin nukkumisen takia. Ja itseasiassa musta tuntuu siltä että en voisi ketä tahansa edes päästää mun sänkyyn. Koska se on mulle niin tärkeä paikka. Turvasatama ja tuulensuoja. Mikään muu paikka kodissa ei tunnu samalla tavalla kodilta.

Mä olen hieman mieli solmussa meidän asumisen suhteen. Mä olen siis lasten kanssa samassa kodissa jossa on asuttu se kolmisen vuotta(ko?). Se on ihana ja se on koti mutta ei kuitenkaan Koti. Tai ainakaan se ei tunnu siltä nyt. Ehkä se on ihan normaalia? Kuitenkin, tuntuu että olen sen oman pesäni tehnyt sinne omaan makkariini ja kämpän muut tilat on "välttämätön paha". Neliöiden määrä ahdistaa entistä enemmän. Musta tuntuu jotenkin että en hallitse kokonaisuutta, kun sitä lääniä on niin paljon. Kuitenkaan muutto ei houkuta tällä hetkellä sitten tasan yhtään. Ja ihan kamalasti pienempään ei kai kannata muuttaa koska se ei olisi taloudellisesti kovin suuresti halvempi ratkaisu ja koska en halua riistää teineiltä omia huoneita. Kuitenkin olisi niin ihanaa että kotiin tultaessa tuntuisi siltä että tulisi kotiin. Tällä hetkellä tuntuu että lasten läsnäolo tekee sen kodin. Mutta kun olen yksin... en oikein tiedä että miten siellä pitäisi olla? Mitä voin tehdä? Joten hautaudun sinne omaan sänkyyni. Ja makkariin, jonka neliöt hallitsen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelkoa ja inhoa jossain päin Helsinkiä..

Joko tämä meno meinaa taas hyytyä? Nyt olisi intoa kirjoittaa vaan aika on ihan kortilla. Koko ajan on niin paljon ja kaikkea, että ei meinaa ehtiä koneelle laisinkaan. Ainakaan kirjoittamiseksi asti. No, toisaalta on mukavaa kun on menoa ja meininkiä.

Oon laitellut kotia vähän uuteen uskoon. Kaikennäköistä pientä ja isompaa on pitänyt hankkia (mm. ihan paska imuri!) ja kaikki tuntuu vievän yllättävän paljon aikaa kun tuossa normiarjen seassa yrittää säätää kaikkea ylimääräistä. Jos olisin vähän malttanut odottaa niin olisin saanut kaveripiiristä apuakin vaan kun en malttanut. Huonekalut piti saada kasaan heti ja systeemit seinille välittömästi. Lisäksi kun vauhtiin pääsin niin intouduin käymään omat ja Kolmosen vaatekaapit läpi ja raahaamaan tavaraa kassitolkulla kirpparille.

Sahataan myös todella tiiviisti Kolmosen isän ja meidän kodin väliä. Minä kuskaan sinne ja tänne ja Kolmosen isä käy sitten ruokkimassa meitä. Tekemistä siis riittää ihan sieltä aamuheräämisestä siihen, kun on aika mennä nukkumaan. Varsinkin kun tosiaan kaiken ylimääräisen keskellä yrittää hoitaa työt ja harrastukset ja muut normit. Elämä jatkuu. Ja on aika ihanaakin että se on jatkunut kaiken aikaa tässä ympärillä. Että kaikilla on ne omat onnensa ja murheensa.

Palatakseni vielä noihin opintojuttuihin. Ensinnäkin kiitos kaikista tsempeistä. Sekä mahdollisiin opintoihin että elämänmuutokseen liittyvistä. Lämmittää, oikeasti. Varsinkin kun kannan alkuvuoden hiljaisuuteni kanssa maailman ensteks huonoimman bloggarin viittaa.

Nyt kun uskaltauduin bloginkin puolella kaapista ulos, ymmärtänette myös miksi olen vähän huolissani näistä kouluhommista. Vähän eri tavalla huolissani kuin aiemmin. Että kun olen perheen ainoa aikuinen niin miten hullua tämä on. Mutta. Kerrankos tuota. Hullutellaan. Koen ihan oikeasti että opinnot on paras investointi, jonka voin itseeni tehdä. Mutta, tokihan mun opiskelemaan lähteminen vaikuttaa muuhunkin perheeseen. Ja se on se mitä tässä aika isolti jännittelen.

Mulla ei ole koskaan ollut niin varma olo mistään ammatillisesta hommelista, kuin nyt on tästä. En mä toki täysin satavarma voi olla että uusi ala olisi varmasti se mun juttu, se selviää täysin sitten vasta kokeilemalla. Mutta siitä olen niin varma kuin varma voi olla, että tämä nykyinen ei ole se johon jään. Ja polte tuohon uuteen mahdolliseen alaan on niin iso että nyt kysytään taas malttia jota ei tahdo löytyä.

Kaikesta varmuudesta huolimatta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Aika moni asia kun menee ihan todella kokonaan uusiksi. Pelkästään jo mun vuorokausirytmi. Mä olen ollut _aina_ vuorotyössä. En tiedä muusta. Mutta en malta odottaa sitä että pääsen toimimaan virastoaikana ja viitenä päivänä viikossa. Tiedän, toki siinäkin on varmasti ne omat nurjat puolensa mutta ihan todella se on nyt se, jota mä haluan ja odotan. On tullut todella isona yllärinä miten paljon nykyään syö se että muut on vapaalla silloin kun mä olen töissä. Haluan sosiaalista elämää!! Haluan normaalin vuorokausirytmin!! Haluan olla kotona silloin kun lapsetkin on!!

Toki muitakin syitä on, minkätakia vuorotyö ei tunnu enää omalta. Voisin jopa tehdä niistä oman postauksen jossain välissä. Niin iso asia tämä mahdollinen opintojen aloittaminen kuitenkin on että sitä huomaa pohtivansa ihan hassuja juttuja. Sellaisia, joita ei vaan millään muotoa voi edes tietää tässä vaiheessa. Onko musta opiskelemaan (miksei olisi?), sopeudunko mä opiskelijaksi (miksi en sopeutuisi ja toisaalta mitä väliä? Ei se koulu kestä kuin x-aikaa ja kunhan opinnot rullaa ja tulosta syntyy niin se on aivan sama tunnenko jotain opiskelijan identiteettiä vai en), pystynkö mä tähän kuitenkaan (tottakai pystyt!).

Lisäksi lapsethan huolettaa mua ihan järjettömästi. On se tietyllä tapaa iso muutos heillekin, että mä en ole enää vuorotöissä (josko syksystä eteenpäin ei enää kertaakaan tarvitsisi kirjoittaa vuototyö. Luulen että en ole koskaan kirjoittanut suoraan oikein). Ja tuleehan se arki muuttumaan varmasti elintasossakin. Mutta, väliaikaista väliaikaista. Yritän ajatella tätä näinkin että lapset saavat esimerkkiä siitä että joskus vaan pitää uskaltaa hypätä. Ja että ihminen voi sopeutua kaikkeen niin halutessaan.

Mähän kerroin vihdoin tuossa loppuvuodesta näistä koulusuunnitelmista mun vanhemmille. Että moi vaan, olen Kukkis 36v ja pelkään edelleen kertoa tietyistä asioista mun isälle ja äidille. Ainakaan ilman että olen valmistautunut totaaliseen tyrmäykseen. Vaan niin yllättivät kuulkaa molemmat. Olivat oikein kannustavia ja sitä mieltä että ei yhtään huono idea. Äiti on toki tässä ehtinyt jo pariin kertaan heittää ne perinteiset ootkohan miten ajatellut elää-läpät, mutta ei laisinkaan tuomitsevasti. Vaan pikemminkin sillä sävyllä, että hän ei pysty auttamaan. No kuulkaa, sen verran oon kasvanut isoksi että oon yllättänyt sekä itseni että ennenkaikkea äitini ja säästänyt aivan hullun raivolla viimeisen vuoden. Mistään isosta summasta nyt ei ole kyse mutta kyllä voi kuulkaa vaikka astianpesukone hajota ihan vapaasti. Ostaa päjäytetään uusi. Käteisellä!!! Ja vielä jäisi pesämunaa. Toki tämä eroilu tässä hieman verottaa säästöjä (sekä Ekan puhelin joka meni hajoamaan neljä kuukautta ennen kuin oli lupa, ggrrrrrr) mutta kuitenkin. Menen ehkä perse edellä puuhun, mutta en sentään persaukisena!

Yhteishaun viimeinen päivä oli tänään. Pääsykoemateriaalit on hankittuna ja toivon mukaan ensi viikosta elo rauhoittuu niin että pääsen pikkuhiljaa pureutumaankin niihin. Mua jännittää ihan valtavasti ja pelottaakin. Isoja muutoksia on nyt ollut niin paljon. Mutta tämä on se muutos jota mä ihan tosissani haluan. Siitä se mun kouluun pääseminen ei ainakaan jää kiinni. Jos pelkkä halu toimisi mittarina, mulla olisi jo opiskelupaikka.