keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelkoa ja inhoa jossain päin Helsinkiä..

Joko tämä meno meinaa taas hyytyä? Nyt olisi intoa kirjoittaa vaan aika on ihan kortilla. Koko ajan on niin paljon ja kaikkea, että ei meinaa ehtiä koneelle laisinkaan. Ainakaan kirjoittamiseksi asti. No, toisaalta on mukavaa kun on menoa ja meininkiä.

Oon laitellut kotia vähän uuteen uskoon. Kaikennäköistä pientä ja isompaa on pitänyt hankkia (mm. ihan paska imuri!) ja kaikki tuntuu vievän yllättävän paljon aikaa kun tuossa normiarjen seassa yrittää säätää kaikkea ylimääräistä. Jos olisin vähän malttanut odottaa niin olisin saanut kaveripiiristä apuakin vaan kun en malttanut. Huonekalut piti saada kasaan heti ja systeemit seinille välittömästi. Lisäksi kun vauhtiin pääsin niin intouduin käymään omat ja Kolmosen vaatekaapit läpi ja raahaamaan tavaraa kassitolkulla kirpparille.

Sahataan myös todella tiiviisti Kolmosen isän ja meidän kodin väliä. Minä kuskaan sinne ja tänne ja Kolmosen isä käy sitten ruokkimassa meitä. Tekemistä siis riittää ihan sieltä aamuheräämisestä siihen, kun on aika mennä nukkumaan. Varsinkin kun tosiaan kaiken ylimääräisen keskellä yrittää hoitaa työt ja harrastukset ja muut normit. Elämä jatkuu. Ja on aika ihanaakin että se on jatkunut kaiken aikaa tässä ympärillä. Että kaikilla on ne omat onnensa ja murheensa.

Palatakseni vielä noihin opintojuttuihin. Ensinnäkin kiitos kaikista tsempeistä. Sekä mahdollisiin opintoihin että elämänmuutokseen liittyvistä. Lämmittää, oikeasti. Varsinkin kun kannan alkuvuoden hiljaisuuteni kanssa maailman ensteks huonoimman bloggarin viittaa.

Nyt kun uskaltauduin bloginkin puolella kaapista ulos, ymmärtänette myös miksi olen vähän huolissani näistä kouluhommista. Vähän eri tavalla huolissani kuin aiemmin. Että kun olen perheen ainoa aikuinen niin miten hullua tämä on. Mutta. Kerrankos tuota. Hullutellaan. Koen ihan oikeasti että opinnot on paras investointi, jonka voin itseeni tehdä. Mutta, tokihan mun opiskelemaan lähteminen vaikuttaa muuhunkin perheeseen. Ja se on se mitä tässä aika isolti jännittelen.

Mulla ei ole koskaan ollut niin varma olo mistään ammatillisesta hommelista, kuin nyt on tästä. En mä toki täysin satavarma voi olla että uusi ala olisi varmasti se mun juttu, se selviää täysin sitten vasta kokeilemalla. Mutta siitä olen niin varma kuin varma voi olla, että tämä nykyinen ei ole se johon jään. Ja polte tuohon uuteen mahdolliseen alaan on niin iso että nyt kysytään taas malttia jota ei tahdo löytyä.

Kaikesta varmuudesta huolimatta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Aika moni asia kun menee ihan todella kokonaan uusiksi. Pelkästään jo mun vuorokausirytmi. Mä olen ollut _aina_ vuorotyössä. En tiedä muusta. Mutta en malta odottaa sitä että pääsen toimimaan virastoaikana ja viitenä päivänä viikossa. Tiedän, toki siinäkin on varmasti ne omat nurjat puolensa mutta ihan todella se on nyt se, jota mä haluan ja odotan. On tullut todella isona yllärinä miten paljon nykyään syö se että muut on vapaalla silloin kun mä olen töissä. Haluan sosiaalista elämää!! Haluan normaalin vuorokausirytmin!! Haluan olla kotona silloin kun lapsetkin on!!

Toki muitakin syitä on, minkätakia vuorotyö ei tunnu enää omalta. Voisin jopa tehdä niistä oman postauksen jossain välissä. Niin iso asia tämä mahdollinen opintojen aloittaminen kuitenkin on että sitä huomaa pohtivansa ihan hassuja juttuja. Sellaisia, joita ei vaan millään muotoa voi edes tietää tässä vaiheessa. Onko musta opiskelemaan (miksei olisi?), sopeudunko mä opiskelijaksi (miksi en sopeutuisi ja toisaalta mitä väliä? Ei se koulu kestä kuin x-aikaa ja kunhan opinnot rullaa ja tulosta syntyy niin se on aivan sama tunnenko jotain opiskelijan identiteettiä vai en), pystynkö mä tähän kuitenkaan (tottakai pystyt!).

Lisäksi lapsethan huolettaa mua ihan järjettömästi. On se tietyllä tapaa iso muutos heillekin, että mä en ole enää vuorotöissä (josko syksystä eteenpäin ei enää kertaakaan tarvitsisi kirjoittaa vuototyö. Luulen että en ole koskaan kirjoittanut suoraan oikein). Ja tuleehan se arki muuttumaan varmasti elintasossakin. Mutta, väliaikaista väliaikaista. Yritän ajatella tätä näinkin että lapset saavat esimerkkiä siitä että joskus vaan pitää uskaltaa hypätä. Ja että ihminen voi sopeutua kaikkeen niin halutessaan.

Mähän kerroin vihdoin tuossa loppuvuodesta näistä koulusuunnitelmista mun vanhemmille. Että moi vaan, olen Kukkis 36v ja pelkään edelleen kertoa tietyistä asioista mun isälle ja äidille. Ainakaan ilman että olen valmistautunut totaaliseen tyrmäykseen. Vaan niin yllättivät kuulkaa molemmat. Olivat oikein kannustavia ja sitä mieltä että ei yhtään huono idea. Äiti on toki tässä ehtinyt jo pariin kertaan heittää ne perinteiset ootkohan miten ajatellut elää-läpät, mutta ei laisinkaan tuomitsevasti. Vaan pikemminkin sillä sävyllä, että hän ei pysty auttamaan. No kuulkaa, sen verran oon kasvanut isoksi että oon yllättänyt sekä itseni että ennenkaikkea äitini ja säästänyt aivan hullun raivolla viimeisen vuoden. Mistään isosta summasta nyt ei ole kyse mutta kyllä voi kuulkaa vaikka astianpesukone hajota ihan vapaasti. Ostaa päjäytetään uusi. Käteisellä!!! Ja vielä jäisi pesämunaa. Toki tämä eroilu tässä hieman verottaa säästöjä (sekä Ekan puhelin joka meni hajoamaan neljä kuukautta ennen kuin oli lupa, ggrrrrrr) mutta kuitenkin. Menen ehkä perse edellä puuhun, mutta en sentään persaukisena!

Yhteishaun viimeinen päivä oli tänään. Pääsykoemateriaalit on hankittuna ja toivon mukaan ensi viikosta elo rauhoittuu niin että pääsen pikkuhiljaa pureutumaankin niihin. Mua jännittää ihan valtavasti ja pelottaakin. Isoja muutoksia on nyt ollut niin paljon. Mutta tämä on se muutos jota mä ihan tosissani haluan. Siitä se mun kouluun pääseminen ei ainakaan jää kiinni. Jos pelkkä halu toimisi mittarina, mulla olisi jo opiskelupaikka.


2 kommenttia:

  1. " Yritän ajatella tätä näinkin että lapset saavat esimerkkiä siitä että joskus vaan pitää uskaltaa hypätä. Ja että ihminen voi sopeutua kaikkeen niin halutessaan."

    Tämä!
    Musta ois ollu ihanaa nähdä omassa perheessä enemmän heittäytymistä ja "itsensä likoon pistämistä", ehkä se ois antanu mulle enemmän rohkeutta aikuisiällä ja ehkä vanhemmat ois sitten tukenu enemmän munkin hullutuksia. Musta oli kuitenkin aina kurjaa katella, kun oma äiti oli niin monella tapaa onneton ja tyytymätön. Lapset ja nuoret kuitenkin aistii ja näkee asioita, vaikkei niitä ääneen sanoisikaan. Ja Eka ja Tokakin on fiksuja ja kypsiä poikia, joten vaikea kuvitella, että he koskaan tulis tuomitsemaan (ainakaan aidosti) sun päätöstä ja sanomaan, että pilasit heidän lapsuutensa, kun lähdit opiskelemaan :D

    Ja minä liputan näiden virastoaikojen puolesta! Ihanaa kun tietää AINA että on viikonloput ja pyhät vapaana. Pystyy sopimaan asioita jo kuukausien päähän tarvittaessa, koska tietää että on vapaata eikä sitä tarvitse erikseen pyydellä tai anoa. Kyllä mun mieleeni välillä hiipii ajatus ja toive siitä, että olis arkenakin aamuja, jolloin vois vaan nukkua ja herätä hitaasti.. mutta ne on onneks ohimeneviä ajatuksia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että meidän vanhempien ikäluokka ei ole koskaan "joutunut" samalla tavalla kokemaan sellaista työepävarmuutta kuin nykyään joutuu kokemaan. Tarkoitan siis sitä että nykyään tehdään niin paljon pätkätöitä, että sellainen tietynlainen epävarmuus on aina läsnä. Ehkä siitä jatkuvasta epävarmuudesta on helpompi hypätä tuntemattomaan?

      Tukea mäkin olisin kaivannut enemmän, just niille hullutuksille. Mutta huomaan että meinaan jatkuvasti vetää itse samaan kompastuskiveen. Se on ihan hiton vaikea erottaa että missä kannustaa ja missä jarruttaa, kun puhutaan niinkin isoista asioista kuin opinnot tai työelämä. Mutta toivon että omat muksut osaisi pitää päänsä äitinsä edessä ;) ei nyt ehkä sellaisissa ihan totaalisissa hullutuksissa mutta noin muuten. Vaikka en mäkään nyt toki liian myöhään ole uraa vaihtamassa niin toivoisin kuitenkin omille lapsille sitä, että eivät tekisi parinkymmenen vuoden hukkahyppyä välissä.

      Mun on myös pakko myöntää että vaikka mä murehdin näitä juttuja just sillä että miten ne vaikuttaa lapsiin, niin olen kyllä myös just tasan niin itsekäs että mietin paljon myös niin että todellakin nyt on perkele jo mun vuoro! Että vaikka lapset nyt joutuisivatkin sopeutumaan vähän alempaan tuloluokkaan ja talous olisi tiukemmalla niin kyllä on mullakin nyt oikeasti oikeus tähän! Olisi ihan kamalaa olla onneton ja tyytymätön.

      Arkivapaat on ihania mutta ei niin ihania kuin virastoajat ;) sitäpaitsi onhan sitä etätyömahdollisuudet ja muut mitä voi hyödyntää jos haluaa arkeen vaikka hitaita aamuja.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?