torstai 18. toukokuuta 2017

Pään tuuletusta

Mulla makaa luonnoksissa tekstiä yhdestä jos toisestakin aiheesta. Melkein joka päivä naputtelen jotain mutta mikään ei valmistu. Ylipäätään tuntuu että elämä on tällä hetkellä sellaista että vähän kaikkea on kesken, mutta kesken ne sitten jääkin. Jopa lähestyvien pääsykokeiden suhteen olo on tällä hetkellä se että vitut minä mitään lue, ei tästä tule mitään. Joka tuntuu tosi typerältä ja se oma rationaalinen puoli läpsii henkisesti turpaan joka päivä asian tiimoilta. Koska minkä ihmeen takia mä itken koulun ja muun perään jos sitten tilanteen tullessa eteen olen kuitenkin ihan paskat housussa? Nooh, onhan tässä vielä onneksi aikaa ryhdistäytyä. There's no business like viime tinka. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nyt valmistautumista.

Mikä nyt sitten ajaa tähän vatulointiin ja keskeneräisyyteen? Seuraa nyt puhtaasti minäminäminää, jonka tiedostan itsekin olevan huono lähestymiskohta asioille. Ainakin nyt näiden asioiden suhteen, jotka omaa päätä sekoittaa. Mutta näin tämä nyt menee tällä kertaa.

Mä kaipaisin ihan hirveästi tällä hetkellä elämääni ja ympärilleni rauhaa ja tasaisuutta. Joku pieni liplatus menee mutta nämä hyökyaallot, jota ympärillä on ihan jatkuvasti, tuntuu nyt vievän liikaa pääomaa. Mulla ja meillä on kyllä asiat oikein hyvin mutta. Lähipiirissä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Yksikään tragedia ei ole mulle suoranaisesti henkilökohtainen, mutta koska ikäviä asioita tapahtuu mulle tärkeille ja rakkaille ihmisille, sitä reagoi väkisin itsekin. On kyllä tukena ja on turvana toisille, mutta huomaa että ne seikat vaikuttavat myös siihen omaan minuuteen. Ei pysty jääväämään itseään ulkopuolelle ja suhtautumaan tasaisesti. Viime kuukausina olen seurannut vierestä mm. useammankin kuoleman, vakavaa sairastumista, todella isoja ja elämää heiluttelevia ikään ja identiteettiin liittyviä kriisejä sekä viimeisimpänä pikkukeskosuutta. Ja painotan edelleen, yksikään kriisi ei ole suoranaisesti mun henkilökohtainen tragedia.

Mä olen luonteeltani sellainen peruspositiivinen. Jaksan aina uskoa siihen hyvään ja elämään ja kokonaisuuteen ja ajattelen että kaikesta selvitään kyllä. Mutta kun jatkuvasti ympärillä vaan myrskyää ja kuohuu ja tulee sellaista ikävää uutista toisensa perään niin kyllä kuulkaa alkaa väkisinkin vähän kyseenalaistamaan. Ja saa tehdä ihan hartiavoimin töitä sen eteen että ei kyynistyisi. Tai antaisi sille kyynisyydelle valtaa. Että jaksaisi uskoa, jaksaisi toivoa. Ja pysyä sellaisena isona lapsena, niinkuin tähänkin asti oon pysynyt. Kun huonoa uutista pukkaa toisensa perään niin sitä jotenkin alkaa jo odottamaan että mitä seuraavaksi. Ei enää odota mitään hyvää, vaan pelkkää pahaa. Koska on jotenkin helpompi kohdata sitä ikävää kun on jo valmiiksi sillä mielellä että huonoahan se uutisointi kuitenkin on. Ja mä en ole sellainen! En!

Ja kun sitä on sitten saanut itsensä sinne negatiivisuuden alhoon, niin huomaakin olevansa aika välinpitämätön. Tai ainakin sillä suunnalla. Hittojako minä mihinkään pääsykokeisiin luen, mitä väliä? Ei huvita se, ei huvita tämä. Miksi välittäisin mistään kun kuitenkin tämä on yhtä pettymystä toisensa perään? Miksi edes yrittäisin ajatella mukaviakin kun ei se hyödytä mitään. Elämä ei tuo mukanaan mukavia. Huomaan että jatkuvasti on sellainen olo että pelottaa. Mä pelkään enkä luota. Itkettää paljon.

Mä myös vahvasti uskon siihen että jokaisella on omat murheensa ja niitä ei auta verrata keskenään. Tai ainakaan niillä ei auta kilpailla. Ne omat murheet on hetkellisesti ne maailman suurimmat ja se on inhimillistä. Mutta kyllä kuulkaa sen eteen vasta saakin nyt tehdä töitä että ei lähtisi sille näpäyttelylinjalle, kun joku valittaa mun mielestä turhasta. Mä en ole se joka ruoskii tai polkee muita maahan mutta nyt löydän itseni jatkuvasti tilanteista, kun tekisi mieli olla sellainen. Kun tekisi mieli sanoa ilkeästi ja todeta että mitä sinäkään yhtään mistään oikeista huolista mitään tiedät. Että turhasta napiset, sulla on asiat oikeasti hyvin! Vaikka mä en ole se ihminen joka noin tekisi!

Koulu on edelleen mun haave mutta tosi isoksi toiveeksi sen rinnalle on noussut myös se, että vaan ottaisi ja lähtisi johonkin vapaaehtoistöihin. Pääsisi pois tästä turhasta rutisevasta länkkäriyhteiskunnasta ja sen täysin epäoleellisista odotuksista ja arvostuksen kohteista. Todellisuushan on kuitenkin se, että mihinkään ei olla menossa niin kauan kunnes jokainen lapsi on omillaan. Toivon kuitenkin että tämä haave ei katoa koskaan ja pääsen sen jonain päivänä jossain muodossa toteuttamaan.

Sitten nämä viime kuukaudet on myös kovasti muistuttaneet miettimään sitä, että miten sitä itse haluaa elämänsä elää. Mikä on tärkeää, mikä ei ole. Elämähän jatkuu aina. Mutta millaisena se jatkuu? Millaisena sen haluaisi jatkuvan? Mihin voin vaikuttaa, mihin en voi?

No tokihan ympärillä on myös paljon hyvää. Ja hyviäkin uutisia tulee. Mutta niitä alkaa olla todella vaikeita nähdä sieltä kyynisyyden alhosta. Jossa en halua olla ja joka ei ole mun paikka. Miten sieltä pääsee pois?

4 kommenttia:

  1. Vaikka vähän eri elämäntilanteissa mennäänkin niin nää ajatukset kyllä resonoi kauhean hyvin (ja vaikka matkaammekin länkkäriyhteiskunnan sisällä, olen jotenkin hyvin helpottunut että pääsen hetkeksi pois Suomesta ja tästä ilmapiiristä).
    Voidaan sitten 15 vuoden päästä lähteä yhdessä vapaaehtoistyöhön?
    Lähde Beniniin kahdeksi viikoksi antamaan kakkanäytteitä?
    Mutta lempeyttä. Erityisesti itseäsi kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten voi ihmisellä olla näin vaikeaa pelkkä kommentteihin vastaaminen? No, parempi myöhään jne.

      Todellakin lähdetään 15 vuoden päästä vapaaehtoistöihin. Mun yksi kaveri on nyt syksyllä lähdössä Afrikkaan hommiin ja olen niiiiiiiiin kade. Pitää muistaa tentata häneltä myös ne kaikki huonot puolet hommaan liittyen niin josko sitä sitten kykenisi olemaan tämän kateutensa kanssa. Ja kunhan tämä elo tästä jotenkin asettuu johonkin uomiinsa niin pitää selvitellä löytyisikö täältä kotimaan kamaralta joku homma, joka vähän jeesaisi tähän poltteeseen. Musta vaan kanssa tuntuu että se on tämä ilmanala ja ilmapiiri joka tökkii. Törmään duunissa niin paljon siihen perisuomalaiseen negatiiviseen ja valittavaan mentaliteettiin, kun yrittää auttaa, että jotenkin tuntuu että en ole ihan varma kykenenkö siihen vapaaehtoistyöhön täällä, jos siihen törmää sitten jatkuvasti sitäkin kautta. Harkitsen myös todella vakavasti sitä vaihtoehtoa, että jos en pääse kouluun niin hakeutuisin töihin sitten johonkin jossa pääsisi tekemään hommia esimerkiksi maahanmuuttajien kanssa. En oo vielä kovin pitkälle näitä keloja vienyt, katsotaan nyt tuo koulukortti tältä vuodelta ensin että miten käy.

      Hahaa mä itseasiassa kanssa luin tuosta Beninistä :D Voi kun joku paikallaolija pitäisi vaikka blogia tuosta hommasta.

      Ja joo, kyllä mä hellin itseäni :) jos en päivittäin niin ainakin joka toinen päivä. Tällä hetkellä kahvilla ja kakulla :P

      Poista
  2. En osaa enempää kommentoida, kuin mielestäni olennaisimman: kyynistymiseen, mitä-jos-pelkoon ja sellaiseen sydämeni-halkeaa-epätoivosta-tunteeseen paras lääke itsellä on kiitollisuus. Mistä juuri nyt ja tänään olen kiitollinen. Ja sellaisenkin läheisen puolesta, jolla tuntuu menevän elämä päin puuta rytinällä (itse myös sivusta tällä hetkellä elän rinnalla moista), voi omassa mielessään olla kiitollinen. Että hänellä on kuitenkin X, Y ja Z. Enkä tarkoita sellaista "no Afrikassa lapset näkevät nälkää!" -meininkiä. Vaan koettaa vaan hetkeksi asettua sen kriisin ja murheen ulkopuolelle ja huomata: tämä on kuitenkin hyvin. Ja rakentaa lisää hyvää sille pohjalle, itselle tai toiselle.

    Mutta maailmantuskaa on täälläkin, ei siitä mihinkään pääse. Jotenkin on luovittava sen välillä, ettei kanna koko maailmaa harteillaan (eli zoomaa lähemmäksi omaa elämää ja sitä, mitä voi arjessa tehdä) muttei myöskään unohda kokonaiskuvaa (vaan jollain tapaa suunta on isossa mittakaavassakin omien arvojen mukainen). Elämän vaikeimpia tehtäviä mielestäni, tämä nimenomainen tasapainottelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot niin oikeassa. todella viisaita sanoja. Mulla itseasiassa jeesasi tässä todella paljon se kun jotenkin sisäistin sen että kun ei ymmärrä jotakin asiaa niin se joskus tuntuu ärsyttävältä. Että on ihan okei myös ärsyyntyä. Olen tässä vierestä seurannut sellaista rimpuilua, jonka motiiveja ja lähtökohtia en millään lailla kykene ymmärtämään. Ja joka mun silmin on niin turhaa. Ymmärrän kyllä sen että tuo kiputyö täytyy nyt vaan tehdä ja käydä läpi mutta ne motiivit hommalle on täysin mun ymmärryksen ulkopuolella. Ja se ärsyttää ja on se joka tuntuu turhalta. Mutta, ei mun kaikkea edes tarvitse ymmärtää. Aika vapauttavalta tuntuva asia.

      Ja tuo tasapainottelu.. se on niin vaikeaa. Jonain päivinä lähes mahdotonta. Mutta ehdottoman tärkeää kuitenkin, se kokonaiskuva. Helpottaa kuulla että muillakin on vähän samoja ongelmia.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?