sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sinuun minä jäin

13. Kirja "kertoo sinusta"

Bongasin joku aika sitten Lukuhaasteen Facebookista, tai jostain jossa haastateltiin kirjaston työntekijöitä, jutun jossa kirjastolaiset antoivat lukuvinkkejä. Muistaakseni ne ei edes liittyneet lukuhaasteeseen, vaan olivat yleisesti vinkkejä kirjoista joista heillä oli hyviä lukukokemuksia.

Mun lomaan kuuluu vahvasti aina dekkarit sekä hömppä. Mutta olen todella vaativa lukija molempien suhteen. Hömpästä olen Marian Keysini ja Sophie Kinsellani kyllä lukenut, mutta hyviä hömppäkirjailijoita on oikeasti vaikea löytää. Mä nimittäin en todellakaan jaksa mitään siirappia mutta haluan kuitenkin että hömppä on irti todellisuudesta. Täysin epärealistista chick litiä ei kuitenkaan jaksa lukea eli joku tasapaino pitäisi olla. Ja hyvä chick lit myös naurattaa, se on ihan ehdoton vaatimus! Plussaa myös siitä jos tarina herättää tunteita laidasta laitaan. Joten sellaista hyvää kokonaisuutta, josta löytyisi kaikki vaaditut osa-alueet on ollut tosi vaikea löytää. Nyt kuitenkin bongasin tuolta kirjastolaisten lukukokemuksista Mhairi McFarlanen teokset ja voi että, olen rakastunut.

Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäisiä kirjoja. Ja tämä siis oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Tarinan ja ihastukseni edetessä jouduin huomaamaan että tämä kirja on minä. Ei niinkään välttämättä kukaan hahmoista vaan tarina. Mullekin on nimittäin käynyt kuten tässä kirjassa.

Kirja kertoo Rachelista, joka sattumalta eräänä aamuna kymmenen vuoden jälkeen törmää nuoruuden parhaaseen ystäväänsä Beniin. Historia on täynnä suuria pareja ja aikanaan oli myös Rachel ja Ben. He kaksi vastaan muu maailma. Rikostoverit ja parhaat ystävät. Vaikka he olivatkin aina enempi ystäviä kuin pariskunta, tunnetasolla puhuttiin kuitenkin suurista jutuista. Kuluneiden vuosien aikana moni asia on muuttunut ja silti kuitenkin tuntuu että kaikki olisi kuten ennenkin. Mutta. Ben on tahoillaan naimisissa, Rachel taas ei. Sekään ei silti estä mennyttä vyörymästä mieleen ja sen hyökyaallon mukana tulevat niin hyvät kuin huonotkin muistot. Tarina kertoo mikä ajoi Rachelin ja Benin erilleen ja mitä kaikkea oli sitä ennen. Samalla koetaan nykyaikaa ja seurataan miten Rachel ja Ben yrittävät päivittää ystävyyttään menneestä tähän päivään.

Tarkennetaan nyt heti kättelyssä että toki tämä kirja ei nyt kirjaimellisesti ollut mun elämästä. Mutta mullakin on kokemus siitä että rakastat parasta ystävääsi vuosia ja seuraat vierestä hänen parisuhteiluaan. Ja sitten jonain päivänä päädyttekin yhteen ja kaikki menee aivan päin persettä. Moni tilanne, tunnetila ja hetki kirjasta oli mulle äärimmäisen tuttuja ja siksi tämä tuntui minulta. Teki paikoin jopa kipeää lukea koska muistot omasta menneestä vyöryivät sitä mukaa mitä pidemmälle kirjaa luki. Muisti kaiken hyvän ja muisti kaiken kurjan. Erittäin elävästi. Oli hetkiä, jolloin meinasin tarttua puhelimeen mutta sitten muistin että kirjat on kirjoja ja todellisuus todellisuutta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja nyt ei todellakaan ole.

Sinuun minä jäin raastaa lukijaansa tunnetilasta toiseen. Pääsääntöisesti saa nauraa mutta kyllä tämä herkistääkin. Chick litien haasteena on mun mielestä aina loppu. Monesti kirja on todella hyvä mutta loppu sitten läsäyttää siirappia kehiin niin paljon että lukijalle puhkeaa diabetes. Tämänkin kirjan loppuratkaisu oli melkolailla arvattavissa, mutta ei tämä oikein muulla tavalla olisi voinut loppua. Sitäpaitsi chick litit on kirjamaailman Hollywoodia. Lopun täytyy olla onnellinen! Mun mielestä chick lit voi olla hyvää, vaikka juonenkäänteet olisikin ennustettavissa.

Vaikka tämä kirja oli silkkaa hömppää, jäi tämä omaan mieleen lähinnä sen takia että tarina tuntui niin omalta. Pyörittelin pari päivää todella isoja keloja liittyen omaan menneisyyteeni ja siihen miten kipeää joskus on tehnyt. Millaiset jäljet joku ihminen on jättänyt ja miten kipeää jokin voi tehdä edelleen vaikka aikaa on välissä lähestulkoon pieni ihmisikä. Kirjan loppu oli täysin päinvastainen kuin oman elämäni tapahtumat ja se kieltämättä jäi mietityttämään. Miksi todellisuus ei voi olla Hollywoodia?

Sittemmin olen lukenut McFarlanelta muutakin ja voi kyllä, hän on erittäin taitava. En minä vaan sinä itketti mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. McFarlanen kirjojen taika tuntuu mulle olevan se, että hahmot eivät ole enää niitä 20+, mitä yleensä chick lit hahmot ovat. Vaan reippaasti yli 30+, sitä mun omaa ikäluokkaa. McFarlanenkin kirjoissa chick lit-kaari on se vanha tuttu. On päähahmo ja hänen ystävänsä, muutama mulkku muija, omituisia eksiä tai nyksiä, hupsut vanhemmat, takavasemmalta saapuva hurmuri joka aluksi on melko kusipäinen ja joko vaihtoehtoisesti on kusipää koko kirjan ajan tai kuoriutuukin suvereeniksi herrasmieheksi jonkin käänteen myötä. Kyllä te tiedätte miten se menee. Ja nämä kuuluukin löytyä! Mutta McFarlanen kirjoissa on jokin taika, jota en ole muissa kirjoissa nähnyt moneen aikaan.

Mun kirjaston valikoimasta mulla on nyt luettuna kaksi McFarlanea ja kaksi vielä odottaa lukemista. Toivon todella että tässä olisi mun uusi chick lit-jumalatar vähän pidemmälle ajalle koska edelliset on kokeneet melkoisen inflaation viime kirjojensa myötä. Hyvä chick lit muuten myös vaatii jälkeensä jotain ihan päinvastaista. Siirrynkin takaisin nordic noirin pariin ainakin yhden kirjan ajaksi.

Jos kaipaat kivaa ja älykästä hömppää, muista Mhairi McFarlane.

Lukuhaaste täällä

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sydäntorni

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan



Jennifer Egan on kirjailija, joka oli mukana mun viime vuodenkin lukuhaasteessa. Aika suuri hämäys päätyi lukuhaasteeseen Faceryhmän suosituksesta ja samaa reittiä pitkin mönki mukaan myös Sydäntorni. Mun on kamalan hankala muistaa että mitenkä monta kirjaa olen keneltäkin lukenut mutta tämä oli helppo. Eganin kirjoitustapa on niin erilainen, että hänen kirjansa kyllä muistaa.

Ennen kuin pureudutaan Sydäntorniin isommin, mun täytyy sanoa sananen Jenniferistä. Mä nimittäin en edelleenkään tiedä onko hän kirjailijana lintu vai kala. Enkä edelleenkään osaa muodostaa mielipidettä hänen kirjoistaan. Että tykkäänkö vai en. Molemmilla lukukerroilla olo kirjan loputtua on ollut melkolailla mikä muhun juuri osui? Jos hän jotakin on, niin ainakin mieleenpainuva. Erilainen ja erikoinen, sekä tarinoiltaan että kirjoitustyyliltään. Eiköhän se ole vaan positiivinen seikka, vaikka kokonaisuus ei niin kolahtaisikaan?

Sydäntorni kertoo Dannysta, joka päätyy Itä-Eurooppaan serkkunsa ostamaan vanhaan linnaan. Dannylle on hieman epäselvää miksi hänet on linnaan kutsuttu, serkku Howard kaavailee linnasta täysin uudentyyppistä hotellia mutta ei ole missään vaiheessa avannut Dannylle minkä takia satoja vuosia vanha linna tarvitsee myös Dannya. Kun tarinaan saadaan mukaan myös linnan sydäntornissa asuva paronitar von Ausblinker, alkaa Dannyllekin valjeta miksi hänet on lennätetty toiselle puolelle maailmaa. Entä kuka on kirjan kertojahahmo Ray?
Kirjaa kuvaillaan goottilaiseksi dekkariksi ja kauhukertomukseksi. Goottilaisuus kirjasta kyllä löytyy mutta kovin kauhea tai dekkarimainen tämä ei mun mielestä ollut. Tosin olen viime aikoina lukenut niin paljon nordic noiria, että johtunee siitä.

Koska tämä ei ollut mulle ensimmäinen lukukokemus Eganista, osasin vähän odottaa mitä tuleman pitää. Kuten mainitsin, Eganin mielikuvitus ja tapa kertoa on täysin omanlaisensa. Ei pitäisi tietenkään koskaan verrata kirjoja keskenään mutta teen sen nyt kuitenkin. Mun mielestä tämä lukuhaasteen kohta jopa vähän yllyttää siihen.
En osaa sanoa kumpi kirjoista, Sydäntorni vai Aika suuri hämäys, oli parempi. Molemmissa kirjoissa oli hetkensä ja sitten se vaihe, kun kokonaisuus löi niin kauas ja korkealle että painui yli ymmärryksen. Mielikuvitus on mun mielestä ihan mahtava juttu, mutta musta tuntuu että Eganin mielikuvitus, tai se miten hän haluaa mielikuvituksensa lukijalle välittää, ei ihan aukea mulle. Ihailen häntä kyllä suuresti siitä, että hän kuitenkin pysyy ilmeisesti uskollisena omalle tyylilleen. Paha sanoa vain kahden kirjan lukukokemuksen perusteella mutta näin ainakin luulisin.

Viihdyttävintä Sydäntornissa olivat Rayn luvut. Hänen henkilöllisyytensä sekä tarinansa pysyy niin pitkään salassa, että aina kun hän esiintyi tarinassa, kirjaa oikein ahmi. Kuka olet, miksi olet, mikä olet? Vaihtoehtoja sille kuka Ray on, tarjoillaan parikin kappaletta. Lukijan on jopa helppo arvata kuka Ray on, mutta hänen tarinansa pysyy kuitenkin piilossa niin pitkän aikaa että uteliaisuus säilyy. Mitä Raylle on tapahtunut ja miten hän liittyy kirjan muihin hahmoihin?

Tarina myös liippasi Dannyn ja Howardin lapsuusvuosiin ja siellä tapahtuneisiin tragedioihin. Nämä jäävät lopulta kuitenkin kirjassa hieman sivuosaan. Mä jäin itse ehkä kaipaamaan sitä, että tarina olisi nostanut näitäkin tapahtumia jotenkin toisella tapaa mukaan. Alkuasetelmat nimittäin antoivat ymmärtää että asioilla olisi ollut suurempikin merkitys ja kun kirjan sai luettua loppuun, huomasi että tavallaan näin olikin. Mutta kuitenkin mulle jäi olo että mustia aukkoja jäi liikaa ja tiettyjen vuosien yli hypittiin. Lisäksi vilkkaasta mielikuvituksen käytöstä huolimatta mä koen aina, että hahmojen pitäisi olla jollakin lailla uskottavia. Että vaikka tarina ei voisi oikeasti tapahtua, niin hahmojen täytyy olla "todellisia". Esimerkiksi vankilan lukupiirin vetäjä Holly ei ollut musta ollenkaan uskottava hahmo.

Ehdottomasti kyllä suosittelen tutustumaan Jennifer Eganiin. En halua spoilata mitään liikaa, mutta Sydäntorniin viehätyksenä toimi ehdottomasti se että tarinan taustalla häilyy kaiken aikaa mikä on hahmojen mielikuvitusta tai muistelua ja mikä taas oikeasti tapahtuu kirjassa. Vaikka kirja nyt ei mikään tajuntaa räjäyttävä ollut, on se ehdottoman nerokas koska mulle jäi ainakin olo että pitäisi lukaista se heti perään uudestaan koska en ole ihan varma mitä loppuenlopuksi tapahtuikaan. Koen kuitenkin että Egania ei pysty lukemaan kuin kerran kesässä, koska helppolukuisuudesta huolimatta nämä on jotenkin vaikeita. Sydäntorni on täynnä erilaista symboliikkaa ja musta tuntuu että lukijalle annetaan paikoin liikaa vapauksia tulkita. Langat pitäisi olla kuitenkin loppupeleissä kirjailijan käsissä. Jäi hieman hengästynyt olo ja tuntui että tämän jälkeen värityskirja on riittävän haastava luettava hetken aikaa.

Oletteko lukeneet Jennifer Egania? Mä harvoin jaksan kovin syvällisesti keskustella kirjojen merkityksestä mutta Eganin kirjallisuus tuntuu olevan sellaista, josta haluaisin kuulla muidenkin mielipiteitä ja kokemuksia.

Lukuhaaste täällä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hyvää eroa!

Kun tämä kesä ja kesälomat on sellaista eroamisen kulta-aikaa, niin mulla tuli mieleen heittää pari vinkkiä aiheesta. Jos nyt jollakulla sattuu niin ikävästi käymään, että tiet erkanevat. Tai eihän se aina ole ikävää. Joskus voi tosiaan onnitellakin erosta. Tai ainakin kohdata sitä asiaa muuten kuin negatiivisten ja pahoittelujen kautta. Mutta, asiaan.

Mä nyt en mikään ammattilainen ole, mutta muutama juttu on jotka oon tässä huomannut. Mitkä on musta aika yleispäteviä. Nämä vinkit nyt siis 36-vuotiaalta kolmen lapsen äidiltä.

Heti kärkeen tärkein kaikista!
  • Jos teillä on lapsia niin tee kaikkesi sen eteen että välit lasten toisen vanhemman kanssa säilyy. Oletetaan nyt siis että ei tarvitse pelätä että eksä vetää pataan tai tyhjentää kämpän tai what so ever. Oletetaan nyt että olette molemmat ihan suht järkipäisiä tolkun ihmisiä. Ette tule koskaan pääsemään eroon toisistanne koska teillä on yhteinen jälkikasvu joten kannattaa yrittää tulla toimeen. Ihan tasan jokaiselle osapuolelle parempi vaihtoehto näin. Tässä voi valita että oletko mulkku vai mukava.
  • Ja edelliseen vähän jatkaen. Älä jauha paskaa lapsille heidän vanhemmastaan. Ylipäätään elämässä kannattaa oleilla niin että kohdennat kritiikin suoraan sinne, kenelle se kuuluu. Etkä välikäsien kautta. Varsinkin tässä tapauksessa siinä käy niin että pitkällä juoksulla kuset vain omille nilkoille jos alat muksuille mutisemaan toisen vanhemman hommeleista. Se on epäreilua, ole mielummin reilu!
  • Vaikka ero olisi helpotus ja hyväkin juttu, aika todennäköistä on että negatiivisiakin tunteita tulee. Erotessa ahdistaa. Kuvioon vaan kuuluu sekin, että pohdit ja pyörittelet mitä teit väärin. Podet syyllisyyttä ja syyllistät. Tämä mylly kannattaa ja pitää käydä läpi, koska vaikka miten hautaisit kaiken ikävän jonnekin syvälle sieluun, se pulpahtaa sieltä esille. Todennäköisesti silloin kun sitä vähiten odottaisit. Eli kannattaa nyt vaan rämpiä se alta pois. Puhu, puhu ja puhu. Ja sitten puhu vähän lisää. Omat tyypit on tässä aivan a ja o mutta myös vertaistuki on tärkeää. Hyödynnä interwebsiä!
  • Pyri ylläpitämään arki normaalina. Tämä on tärkeää tietty niille lapsille mutta myös sulle itsellesi. Koska rutiinit tuo turvaa. Tokikaan nyt ei hampaat irvessä tarvitse pitää kiinni viikottaisista siivouspäivistä ja ruoanlaitoista jos vaan tuntuu ettei jaksa. Mutta noin summittaisesti kuitenkin. Arki kantaa eteenpäin!
  • Urheile. Kun nostatat kehon omia hyvän olon hormoneja, saat kroppaasi juuri sitä oikeenlaista kemiaa. Nimittäin ne oman kropan endorfiinit saa sut varmasti edes hetkeksi hyvälle mielelle. Ja se auttaa kummasti jaksamaan kun ei ihan joka hetki vituta.
  • Älä jää makaamaan. Tämä menee vähän limittäin tuon arjen ylläpitämisen kanssa. Siivoa vaikka tai tee mitä tahansa mutta älä jää makaamaan. Se vaan provosoi surua. Vaikka olisi miten raskas päivä niin kannattaa katsoa kellosta joku aika jolloin sieltä sängystä nouset ylös ja teet muutakin kuin märehdit. Vaikka suru tarvitsee aikaa niin sitä ei tarvitse ruokkia.
  • Nauti ystävistä. Tukeudu ystäviin. Nyt jos koskaan on sen aika. Usko pois, et ole vaivaksi vaikka jankkaisit samoja asioita. Tulee varmasti aika kun pystyt vastavuoroisesti olemaan tukena heille, jotka nyt jeesaa sua. Ja muista se vertaistuki, tutustu uusiin ihmisiin omien voimavarojen ja tilanteiden mukaan.
  • Älä lataa ensimmäisenä puhelimeesi Tinderiä! Ylipäätään treffailu ei ole nyt se ensimmäinen asia jota tarvitsisi miettiä tai murehtia. Sitä kyllä ehtii sitten kun mieli on vähän tasaisempana. Niin kauan kun ero on mielessä lähes koko ajan, ei kannata deittailla. Riskinä on että satutat itseäsi turhaan entisestään lisää tai päädyt satuttamaan jotain toista. Rikkinäisenä ei kannata ottaa riskejä.
  • Ympäröi itsesi positiivisuudella. Ja positiivisilla ihmisillä. Tarkoitan sellaista aitoa, en päälle liimattua kiiltokuvaa. Ne hyvät jutut tarttuu ja vaikka ei tarttuisikaan, on hyvä nähdä positiivisuuttakin sinne harmaan keskelle. 
  • Panosta elämäsi tärkeimpään suhteeseen eli itseesi. Tee juttuja joista tykkäät, elä ilman kompromisseja ja pidä itseäsi hyvänä. Rakasta, arvosta ja helli itseäsi!
  • Muista se vanha kliseinen homma että aika auttaa. Tulee vielä aamu kun ensimmäisenä ei vitutakaan, vaan huomaa että jaksaa taas hymyillä.
  • Ja lopuksi se oleellisin; muista hengittää. Selviät kyllä.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Viisitoista

Mjaha, se on vuosi taas vierähtänyt. Toka täyttää tänään viisitoista vuotta.

Kovin moni asia ei ole vuoden aikana muuttunut. Mikä on toisaalta hassua ja toisaalta taas näin vanhemman vinkkelistä hyvä. Tokan murrosikä on edennyt tasaisesti. Meillä ei tavarat lennä tai ovia paiskota ja ylipäätään kaveri on aika tasainen tapaus. Kasvanut on kyllä sitten fyysisesti ja muuttunut ulkoisesti.

Tokalla on oma kaveriporukkansa ja tuntuu että ei sillä lailla edes koe tarvitsevansa uusia kavereita. Nyt elokuussahan starttaa peruskoulun viimeinen luokka ja onkin mielenkiintoista nähdä että mitä sitten kun tiet eroavat vuoden päästä. Että kantaako ne ystävyys-suhteet ja syntyykö miten helposti uusia. Sinänsä itse jatko-opinnoista Tokalla ei ole vielä kovin selvää suuntaa. Lukioon ilmeisesti, koska ei yhtään tiedä mitä haluaisi isona tehdä. Saa vähän lisää jatko-aikaa miettiä. Mutta voihan se olla että tässä kuviot ja mieli vielä selkiytyy ja yhteishaun alkaessa Tokalla onkin joku suunta mietittynä.

Veljet ja perhe on edelleen Tokalle hurjan tärkeä juttu ja hänen kohdallaan sitä yrittää ehdottomasti muistaa ja tukea. Hänellä ei selvästi vielä ole mitään samanlaisia itsenäistymishaaveita kuin esimerkiksi Ekalla oli samanikäisenä. Ja mun puolesta Toka saakin olla kotikeskeinen niin pitkään kuin haluaa. Meillä ei tarvitse itsenäistyä ennenkuin siihen on itse valmis. Toki kannustetaan ja tuetaan mutta niiden omien siipien varaan ei tarvitse asettaa painoa kunnolla ennenkuin itsestä tuntuu että ne varmasti kantaa. Ja muutenkin, musta on upeaa että tyyppi tukeutuu perheeseen. Ja kokee perheen voimavaraksi.

Vaikka Tokalla ei ole vielä mitään haaveita omasta itsenäisestä elämästä, on hän ihan mahdottoman järkevä luonne. Siis ihailtavalla tavalla järkevä. Ja harkitseva. Sellainen jännä teini-ikään tyypillinen ajattelematon spontaanius tuntuu puuttuvan täysin. Ja mun on pakko myöntää että olen asiasta todella iloinen. Koska perheestä löytyy eräs toinen joka ei ihan hirveästi malta miettiä mutta ei mennä nyt siihen. Koska tämä on postaus Tokasta.

Toka kyllä edelleen saa mut halutessaan raivon partaalle. Mutta tuntuu että tyyppi on huomannut että muitakin keinoja saa ja kannattaa käyttää. Että itseasiassa muut keinot on paljon tehokkaampia. Pikkuhiljaa, varmasti sekä kasvun että kokemuksen myötä Tokalle on kehittynyt aika hyvä lukusilmä ihmisten suhteen. Sekä voimakas tunneäly. Toivottavasti ne seuraavat pojan mukana aina.

Tokaan pystyy luottamaan kuin kallioon ja hän myös pitää aina sen mitä lupaa. On kyllä kaveriporukassa yllytettävissäkin mutta ainakaan toistaiseksi eivät ole äijjjissä mitään isompia pöllöilleet. Samat kaverit ovat kulkeneet mukana sieltä alakoulusta lähtien joten aika tuttuja tyyppejä ovat pääsääntöisesti.

Jos nyt jotain haastetta pojan kanssa on niin koulu. Se tekeminen ja suorittaminen on kuitenkin pojan itsensä hartioilla eli täältä takapiruna ei voi oikein kuin yrittää tsempata ja kannustaa. Mutta ainakin tällä hetkellä mulla on olo että Toka ymmärtää ja tiedostaa että se koulu nyt on se juttu tässä elämänvaiheessa mikä on se mihin pitää panostaa. Toki motivaatio on välillä todella pahasti hukassa mutta uskon että nimenomaan se järkevä luonne tulee tässä sitten eduksi.

Toka on edelleen fyysisesti mun mielestä hirmu "lahjakas", jos nyt näin voi sanoa. Tarkoitan ehkä sitä että hänellä on hyvä kehonhallinta ja näkisinkin että jahka Toka löytää lajinsa, tulee urheilu olemaan aina vahvana tyypin elämässä. Todennäköisesti puhutaan yksilöjutuista, Toka on hyvä monessa joukkuelajissakin mutta ei itse niistä oikein tykkää. Harrastaa vieläkin parkouria mutta alkaa tuntumaan että sitä harrastetaan koska muutakaan ei olla keksitty tilalle. Mähän olen meillä vaatinut että lapsilla pitää olla jokin fyysinen harrastus ja niin kauan kun ei muuta keksi tilalle niin tuolla mennään.

Sen verran meilläkin teini-ikää ja sitä itsenäistymistä kuitenkin on Tokalla nähtävissä, että enää hän ei ehkä samalla tavalla halua tehdä mun kanssa kaksin juttuja. Vaan riittää että tehdään sitten kimpassa porukalla. Edelleen hän kuitenkin päivittäin hakeutuu mun lähelle ja haluaa että vähän halitaan tai ollaan lähekkäin. Monesti toteaa että "tulin silitettäväksi". Ja se on musta aivan ihanaa. En muista että olisin itse teini-ikäisenä halunnut omilta vanhemmilta samalla tavalla fyysistä läheisyyttä kuin nämä mun omat haluaa. Niitä on ihana halia ja pitää hyvänä ja vähän rapsutella kun menevät ohi! Moni mun kavereista onkin kommentoinut että on kiva nähdä kun noinkin isot lapset vielä haluaa sitä fyysistä läheisyyttä. Syliä ja haleja.

Tokalla on myös maailman ihanin hymy, jota hän onneksi vilauttelee usein. Sillä hymyllä murskataan vielä sydämiä. Onneksi hän ei ole ihan vielä täysin tietoinen viehätysvoimastaan, ei tarvitse äidin vielä murehtia isommin. Toka on myös onneksi/valitettavasti perinyt mun huumorintajun ja viljelee eritasoisia puujalkavitsejä jatkuvasti. Ja enitenhän niille nauraa Toka itse.

Hyvää syntymäpäivää siis meidän hymypojalle, upealle keskarille.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Et kävele yksin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Noniin myönnettäköön heti kättelyssä että oma elämäntilanne varmaankin saneli pitkälti sen, miksi tämän kirjan nimi tuntui itsestä kauniilta. Ja onhan se! Jo pelkkä ajatus siitä, että ei ole yksin, tuntuu kauniin lohdulliselta. Ihan kenelle vaan.

Juuli Niemen Et kävele yksin on viime vuoden Junior Finlandian voittaja. Mähän olen kaunokirjallisuuden Finlandiat pyrkinyt aina lukemaan mutta nyt tämä junnupuolenkin voittaja tuntui tällä kertaa niin mielenkiintoiselta, että halusin ehdottomasti lukea. Lisäksi kirja on kerännyt osakseen silkkaa suitsutusta, lukijakunnan ikäjakaumasta riippumatta.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta, jotka ovat hyvin erilaisista maailmoista. Egzon on maahanmuuttajaperheen lapsi joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Ada on taas kantasuomalainen boheemin kodin kasvatti. Erinäisten yhteentörmyksien siivittämänä Egzon ja Ada kohtaavat ja rakastuvat. Ensimmäinen rakkaus on juurikin niin maailmaa ravisutteleva kokemus, kuin sen kuuluukin olla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina oli ihanaa penturakkautta! Tätä luki sydämen kuvat vilkkuen silmissä. Ja itseasiassa oli sekä lohdullista että pelottavaa todeta ja huomata että ei ne rakkauskuviot eroa meidän vanhempienkaan kuvioista juurikaan. Toki ikä ja kokemus tuo jotain oppia, mutta noin pohjimmiltaan. Samoja juttuja sitä pyöritellään. Samoja keinoja käytetään. Samoista jutuista toivutaan ja nautitaan.

Kumpikin nuori kasvaa kirjan aikana valtavasti, osittain ensirakkauden takia ja osittain sen tukemana. Molemmat hahmot olivat myös hyvin käsinkosketeltavia ja todellisen oloisia. Itse löysin tarttumapintaa molemmista, monet tapahtumat olivat myös lähes suoraan kuin omasta teini-iästä. Kumpikin hahmo ystävineen kasvukipuilee kohti aikuisuutta.

Mun mielestä on erityisen hienoa, että Juuli Niemi on suunnannut tämän tarinan juuri nuorille. Koska hänen kerrontatapansa on niin järjettömän kaunis. Mahtavaa että upeaa ja uniikkia kielenkäyttöä ei suunnata vain aikuisille lukijoille. Vaan sanoilla hellitään myös nuorempaa lukijaa. Vaikka tämä nyt toki on ikärajaton romaani.

Jos Skam on suunnattu kaikenikäisille, sitä on myös Et kävele yksin. Tämäkin avaa edetessään teinien sielunmaisemaa aivan upeasti. Jos tykkäsit Skamista ja kaipaat jotain sen aukon täytteeksi joka Skamista jäi, tää on sun kirja.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Yksin on hyvä olla

Ihmisellä on jännä tarve pariutua. Joskus muinoin sitä tarvetta on määrittänyt paljon ihan taloudellisetkin seikat. Ehkä sosiaalinenkin asema. Nykypäivänä pariutuminen ei enää tarvitse varsinaisia muotoseikkoja, vaan voidaan pääsääntöisesti puhua pelkästä halusta. En tiedä onko se halu sisäänrakennettua vai mallista opittua. Että kun muutkin niin minäkin. Niin tai näin, se tarve sille pariutumiselle on ja parisuhteessa eläminen on edelleen eräänlainen standardi. Yksineläjät ovat jotenkin outolintuja, vaikka eivät mikään pieni joukko enää olekkaan.

Mä tuossa kotvanen sitten kokeilin hieman pariutua. Tai ehkä se on vähän liian vahva ilmaisu. Kokeilin että miltä tapailu tuntuu. Ja vaikka koko touhu kaatui kummallakin tapailemiskerralla musta riippumattomista syistä, tuli hyvin selväksi että nyt ei kyllä ole aika moisille. Ja olen tosi ok sen ajatuksen kanssa. Olen tyytyväinen että kokeilin mutta vielä tyytyväisempi kun homma ei johtanut mihinkään.

Vaikka tämä kesä tässä näin on melkoisen lupsakkaa aikaa aikatauluttomuuksineen, tulee syksy olemaan varmasti melkoisen haipakka. Uutta asiaa tulee paljon ja isoimpana haasteena toimii varmaankin se että edes opin uudestaan sen, mitä on olla opiskelija. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Koulu tulee olemaan lasten ohella mun tärkein juttu ja se, johon haluan puskea kaiken mahdollisen ajan ja energian. Jos siinä jossain välissä ehdin myös vähän urkkaamaan ja lukemaan ja kenties näkemään ystäviäkin niin olen tyytyväinen.

No kun ihmisellä on tämä kovin voimakas tarve pariutua, niin se on jännä huomata miten kovasti mullekin sitä tyrkytetään. Tietäisittepä sen määrän, miten moni on kehoittanut liittymään esimerkiksi Tinderiin. Eikä siinä, mä en missään nimessä sano että Tinder olisi huono vaihtoehto. Mä vaan en koe sitä tällä hetkellä mun vaihtoehdoksi. Musta tuntuu että mulla ei tällä hetkellä riitä tahtotilaa, aikaa tai edes kapasiteettia mihinkään yrittämiseen. Toki jätän aina option sille jos jostain vain pelmahtaa eteen jotain. Sillälailla yrittämättä. Mutta tarkoitankin nyt sellaista että lähtisin itse hakemaan. Vaikka nyt sieltä Tinderistä. En vaan nyt pysty. Ja oikeastaan kaikista isoimpana; en vaan nyt halua.

Mä olen jopa valmis olemaan ilman seksiä, kun läheisyyttä saan kuitenkin lapsilta ja ystäviltä. Ja painotetaan nyt suuresti, läheisyys ja seksi on kaksi aivan valtavan eri asiaa. Seksissä voi olla mukana myös läheisyyttä mutta läheisyys ei aina tarvitse sitä seksiä. Ja koska mulla ei ole tällä hetkellä intoa yrittämiseen, voin olla myös ilman seksiä. Oon jo sen verran iso tyttö että tiedän että sitä kyllä ehtii.

Vaikka nämä kotineliöt on edelleen jotenkin tosi outoja, arvostan ihan tuhannesti hetkiä kun saan olla täällä yksin. Kun mulla on ihan oma rauha. Koen edelleen että se kommuuni olisi mun juttu, mutta tosiaan vain sillä ajatuksella että pystyn tarvittaessa myös sulkeutumaan pois siltä yhteisöltä. Mulle itselleni on ollut jopa hieman yllätys että miten hyvin tämä yksinolo mulle sopii. Miten vähän kaipaan ketään vierelle. Huomaan jatkuvasti ikävöiväni meidän perhekuvioita, mutta parisuhdetta en ole ikävöinyt kertaakaan. Siksi onkin niin omituista että se tarve parisuhteelle pitäisi olla. Kun ei ole!

Musta on ihanaa seurata vierestä ystävien pariutumista ja parisuhteita. Nähdä onnea ja onnellisuutta. Mutta on myös omituista, että pariutuneet ystävät eivät tahdo ymmärtää että mun on hyvä näin. Että mun ei nyt tarvitse etsimällä etsiä mitään. Että mulle riittää lasten ja läheisten seura. En ihan oikeasti kaipaa tähän nyt mitään väkisin haettua tai uutta. Olen tyytyväisenä suhteessa ihan vaan itseni kanssa. Miksi se on niin vaikea käsittää? Mua jopa ehkä vähän harmittaa että joudun tätä muille niin kovin vakuuttelemaan. Ymmärrän että tarkoitusperät ovat hyvät, mutta silti. Mä en osaa nähdä oikein mitään seikkaa tällä hetkellä sellaiseksi, miksi tarvitsisin tai edes haluaisin sitä parisuhdetta. Pelkkä seksi ei taida kuitenkaan riittää? Mä en näe parisuhdetta tällä hetkellä sellaisena, että se symboloisi mulle oikein mitään. Tai että saisin parisuhteesta elämääni jotain lisää.

Toki musta olisi kiva jonain päivänä rakastua. Tai edes jotain. Mutta en varsinaisesti kuitenkaan koe että sille olisi välttämättä tarvetta. Pystyn olemaan ilmankin. Näinkin tuntuu hyvältä. Koska mulla on elämässäni aivan valtavasti rakkautta. Musta tuntuu myös todella kaukaiselta ajatukselta että enää koskaan asuisin kenenkään kanssa yhdessä. Voisin ehkä jonain päivänä olla avoin parisuhteelle mutta perhe mulla jo on. Siinä on toki tilaa, mutta välttämättä en itse haluaisi rakentaa mitään kovin perinteisiä malleja enää. Mä voin kyllä kiintyä mutta en tiedä haluanko lasten kiintyvän. Tarvitseeko sen parisuhteen ulottua myös lapsiin asti?

Tottakai on sitten sekin että tarvitseeko kaikesta aina kehkeytyä edes parisuhdetta? Mun mielestä ei. Mutta meneppä sanomaan tuo ääneen! Tuntuu että se useimmiten kuullaan että haluan parisuhteen. Ja ehkä se joillekin onkin noin, en tiedä. Mutta itse ainakin olen vilpittömästi sitä tarkoittanut juurikin siinä lauseen merkityksessä; en halua. Lisäksi, kun se omituinen tarve sille pariutumiselle tuntuu olevan niin jostain syystä aika pitkälti kaiken ajatellaan aina päätyvän parisuhteeseen. Vaikeaa, vaikeaa.

Jatkuvasti uutisoidaan miten paljon Suomesta ja varsinkin Helsingistä löytyy yksineläviä. Ja että naiset on niin ronkeleita kumppaniaan valitessa. Mutta tosiaan ehkä heistä kaikki ei olekaan pakolla yksin. Vaan ehkä he ovat yksineläviä ihan omasta vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole enää nykypäivänä niin tarpeellinen kuin se on joskus ollut. Edelleen olet tietynlaisessa sosiaalisessa funktiossa outo, jos olet yksin. Mutta enää se ei ole välttämättä pakon sanelemaa. Jos pystyt saavuttamaan kaiken mitä haluat yksin, miksi pitäisi lähteä parisuhteeseen joka ei tunnu hyvältä? Tekeekö se susta silloin liian valikoivan?

Mulla on hirveän paljon työn alla ja opeteltavana juttuja yksin olemisesta. Kuten miten tehdään ruokaa vain yhdelle. Tai miten saada koneellinen pyykkiä kasaan kun on yksin. Tai miten ostetaan kaupasta vain muutaman päivän kamppeet yhdelle. Tuntuu että haluaisin oppia näitä nyt tässä ensin. Ennenkuin kukaan ihminen tulee sotkemaan mun rutiineja.