maanantai 14. elokuuta 2017

Kolme yötä kouluun on

Noniin heti alkuun tunnustetaan että otsikko on täysin harhaanjohtava. Ei ole kolmea yötä koulun alkuun. Vaan kaksi. En ehtinyt postata tätä eilen enkä keksinyt tilalle yhtä raffia otsikkoa. Joten. "Kolme yötä" kouluun on.

Päivät vähenee ja paniikki lisääntyy. Tuossapa voisi tiivistää yhteen lauseeseen tämän hetken fiilikset. Jäljellä on enää kaksi työvuoroa ja sitten kouluun. Kieltämättä on tullut mietittyä hetki jos toinenkin että mitähän helvettiä ajattelin kun marssin vielä tässä välissä loman jälkeen töihin? Mulla olisi ollut lomapäiviä vielä käytettävänä joten oisin suosiolla voinut lomailla koulun alkuun asti ja orientoitua vaan uuteen arkeen. Mutta mitä tekee hän? Töihin vaan! No, toki siitä saa rahaa. Ja lomapäiviä säästyy. Mutta silti. What was I thinking?

Mutta, niin se uusi arki sieltä vaan alkaa ihan just. Jos itkin kevään kavereille erojuttuja niin kesä ja erityisesti viime viikot on itketty koulujuttuja. Mä olen vieläkin vähän epäuskoinen kaiken suhteen. Että ihan todellako musta tulee opiskelija? Osaanko mä? Pystynkö mä?

Itseasiassa voisin vähän yrittää avata sitä että mikä mua oikeasti nyt niin kovasti ahdistaa ja arveluttaa. Nimittäin itsessään se uusi ala ja työhön liittyvät asiat ei mua arveluta. Niitä odotan todella, todella innoissani! Mutta opiskelu on muuttunut ihan älyttömästi siitä, kun mä olen viimeiksi opiskellut. Mulla on ihan älyttömän paljon oppimista ihan pelkästään siinä opiskelijana olemisessa.

Silloin kun mä olen viimeiksi ollut koulussa, kirjoitettiin kaikki tehtävät ja muistiinpanot ja muut käsin paperille. Muistan tehneeni tasan lopputyöni tietokoneella. Nyt pitää ekasta päivästä lähtien olla mukana läppäri joka saa olla vain maksimissaan kaksi vuotta vanha. Ennakkotehtävä piti tehdä Wordilla (huuuuaarrggghhh tästä saisi varmaan ihan oman postauksensa mutta taidan säästää edes blogin siltä, koska olen aiheesta ulissut jokaisessa muussa tuutissa ja niemennotkossa) ja opintosuunnitelman mukaan tiedossa on rutosti Exceliä. Minä pidän itselläni edelleen paperista kalenteria ja teen muistiinpanoja käsin. Olen täysin riippuvainen kynästä ja paperista. Tiedossa on paljon sähköisesti hoidettavia asioita ja ne on ne jotka mua ahdistaa. ATK ei ole mun vahvuuteni. Uskon että itse ne kouluun liittyvät asiat ei ole ongelma, vaan se on tuo tapa millä ne pitäisi oppia ja toteuttaa. Se on se joka pelottaa. Mä tiedän että tottakai opin, eihän nuo ole kuin ohjelmia (kirjoitin ensin että ongelmia, mitenkä niin iso peikko alitajunnassa?). Mutta, kaikki muut todennäköisesti osaavat ne jo. Eka kouluvuosi tulee vaatimaan multa ihan hirmuisesti sellaisen opettelua, joka on muille ihan arkihuttua. Toki mä olen käyttänyt jonkun verran erilaisia tekstinkäsittelyohjelmia ja muita. Mutta todella pintaraapaisuna. Koulun ennakkotehtävää tehdessä huomasi että olen paikoin aivan sormi suussa nimenomaan sen ohjelman käyttämisen kanssa, en sen suhteen mitä siihen tehtävään tuotan.

Mä koen että mulla on hirmuisen hyvät valmiudet nimenomaan sille itse asian opiskelulle. Mutta ärsyttää aivan perkeleesti se, että sitä energiaa ja muuta joutuu nyt aluksi puskemaan ihan tolkuttoman määrän siihen että opit käyttämään kunnolla ATK:ta. Kaikki, ihan kaikki hittosoikoon lähtien opiskelijakortista on sähköisenä. Mä olen ihan ehdottomasti kehityksen kannalla, sekä sen että mennään eteenpäin ja kohti paremmaksi havaittua. Mutta koen että mun edellisten opintojen ja näiden nykyisten välissä on aivan posketon kuilu. Ja mua arveluttaa että riittääkö mulla rahkeet sen kuilun kiinni kuromiseen?

Ja juu. Kyllä liityin jo opiskelijajärjestöön ja sain siis opiskelijakortin. Appina kännykkään. Nyt pitäisi vielä opetella pitämään itseään opiskelijana. Vastaamaan että olen opiskelija, kun kysytään että mitä sä teet. Haalareita en sentään vielä tilannut. Voiko 36-vuotias muuten vielä käyttää haalareita?

Oon yllättynyt siitä että mua jännittää yllättävän vähän se että miten paljon nuorempia kaikki muut on. Tuun niin hyvin juttuun itseäni nuorempien kanssa että en usko että se on tässä nyt ollenkaan haasteista suurin. Vertaistukena mulla on onneksi yksi kaveri, joka aloittaa myös opinnot samassa koulussa kuin mä. Eri koulutusohjelmassa tosin. Myös hänellä on lapsia, joten ollaan aika samoissa lähtökohdissa. Ja vaikka ei päivittäin nähdäkään niin tuntuu aika lohdulliselta että omassa tuttavapiirissä on joku joka elää hyvin samanlaista arkea.

Pää on nyt niin täynnä tätä kaikkea uutta ja tuntematonta että oon ihan sekaisin. Normitoiminnot ei suju ollenkaan. Aamulla huomasin että ajoin autoa aivan päin persettä ja hyvä kun tunnistin liikennevalojen kohdalla mitä ne tarkoittaa. Nukkuminen on haaste (riittävän väsyneenä unta kyllä onneksi riittää eli edes silloin tällöin kuittaan univelkoja pois), ruoka ei maistu ja juon taas aivan liikaa kahvia. Ja älkööt kukaan tulko nyt besserwisseröimään siellä kahvin ja unettomuuden yhteydestä. Kyllä ei minulla vaikuta.

Paniikki saa mut jättämään asioita viime tinkaan. Pupumaisesti tungen päätä piiloon pensaaseen ja leikin olevani siellä turvassa. Ja sitten kun on pakko, toimin ja ahdistun lisää kun kaikki on viime tingassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ihan älyttömän innoissani siitä että pääsin juuri siihen koulutusohjelmaan joka tuntuu siltä omalta unelmalta. Että pääsen tavoittelemaan haaveitani. Ja saamaan toivon mukaan uusia kavereita. Ja oppimaan. Ja saamaan tasaisemman päivärytmin ja ennenkaikkea yöunet! Älkää päästäkö mua opiskelijabileisiin, jooko? Tällä viikolla näkyisi olevan jo ekat....

Että sellaiset fiilarit koulun alkamisesta nyt tällä hetkellä. Vieläkö tämän ehtisi perumaan?

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Transsukupuolisen ystävä

Selja Ahavalta ilmestyi nyt elokuussa uutuuskirja Ennen kuin mieheni katoaa. Hesarin mielipideosastolla oli tänään kirjoitus nimimerkiltä Transsukupuolisen ex-vaimo. Mä olen jo vuosia halunnut kirjoittaa tästä aiheesta mutta en ole uskaltanut. Nyt kun muut ovat nostaneet kissan pöydälle, uskallan mäkin. Ehkä.

Heti alkuun todetaan että kukaan mun eksistä ei ole transsukupuolinen. Ainakaan tietääkseni. Eli mulla ei ole kokemusta transsukupuolisuudesta parisuhteen kautta. Mutta siitä, miten transsukupuolisuus vaikuttaa ystävyyteen ja sitä myötä lähipiiriin mulla on kokemus. Josta haluan kirjoittaa.

Mä olen sitä mieltä että ihminen on aina vastuussa itse omasta onnellisuudestaan. Noin pääsääntöisesti. Onnellisuus on ihmisoikeus ja jokaisella on oikeus, suoranainen velvollisuus olla onnellinen. Joskus se oma onni satuttaa muita ja on naiivia kuvitella että niin ei koskaan olisi. Toki olisi suotavaa että muita ei satuttaisi tai loukkaisi mutta varmaan jokainen tietää että niin on mahdotonta elää. Valintoja voi toki tehdä monella eri tavalla, mutta joskus se onnellisuus myös sattuu. Siitä ei pääse yli eikä ympäri ja se on inhimillistä. Ihminen saa olla onnellinen vaikka se tekisi jonkun toisen onnettomaksi. On vaikeaa vetää sitä viivaa linjaamaan mikä on oikein ja mikä väärin, kun puhutaan onnellisuudesta. Ja minä ainakin koen että en voi sitä rajaa kenenkään toisen puolesta tehdä.

Mulla on ystävä joka keski-ikänsä kynnyksellä uskalsi viimein myöntää itselleen että ei ole syntynyt sellaiseksi kuin oikeasti on. Lähipiirille se ei välttämättä tullut ihan täysin yllätyksenä mutta meni kauan ennenkuin ystäväni kykeni myöntämään asian itselleen. Ja sehän on se tärkein asia. Että pystyy myöntämään itselleen omaan identiteettiinsä liittyviä seikkoja. Ystävästäni näki että asia oli hänelle suunnaton helpotus ja kun tämä seikka oli saatu pihalle, oli hyvin selvää mikä suunta ystäväni elämällä tulisi olemaan. Koska hän ei ollut onnellinen siinä sukupuolessa johon oli syntynyt.

Koska transsukupuolisuus ei ole minun tarinani, en pureudu ystäväni prosessiin sen enempää. Vaan keskityn siihen mitä itse koin vieressä. Myönnän että en aikaisemmin ollut kovin perehtynyt transukupuolisuuteen. Tiedän toki esimerkiksi transseksualisuuden ja transsukupuolisuuden eron ja sen miten helposti yhä edelleen ihmiset sekoittavat nämä kaksi käsitettä. Mutta itse prosessiin en ollut niin perehtynyt.

Kun ihminen viimein uskaltaa myöntää olevansa väärässä kehossa, nousee esiin paljon haudattuja asioita. Varsinkin jos ihminen on ehtinyt elämään pitkälle aikuisuuteen ja kerätä elämänkokemusta. Rohkeus synnyttää lisää rohkeutta. Sellaistakin rohkeutta, joka ei ajattele ensin. Joka pulppuaa ja elää ja sykkii kun on viimeinkin päässyt pinnalle. Myönnän että mulle tuli todella suurena yllätyksenä se, että transsukupuolisuus ei ole vain sitä että toisesta sukupuolesta leikataan toinen. Ei se niin mene. Se tuttu ihminen ei välttämättä ole enää luonteelta yhtään tuttu. Se ei ole välttämättä se pelkkä fyysinen ulkonäkö joka muuttuu. Transsukupuolisuus kun vaikuttaa koko ihmisyyteen, sielua ja ytimiä myöten. Toki kun asiaa pysähtyy ajattelemaan niin se tuntuu ihan loogiselta. Mutta kun siitä ei puhuta ikinä missään. Se on aina se fyysinen ulkomuoto, se minkä silmä näkee, joka tuodaan esille.

Myönnän että mulle suurin järkytys ystäväni kohdalla oli se että hän muuttui tuntemattomaksi. Itseasiassa mä koen että se hänen koettu sukupuoli näyttää tutulta. Hän on ulkoisesti täysin tutun näköinen. Mutta sisältä en häntä enää tunne. Hän ei ole enää se sama persoona jonka kanssa olen ystävystynyt. Olen suunnattoman ylpeä ystävästäni ja onnellinen hänen puolestaan, että hän elää nyt sellaisena kuin on. Mutta samalla surullinen siitä että sitä minulle tuttua ja tärkeää ihmistä ei ole. Ja se suru ei liity millään lailla sukupuoleen.

Musta on hyvä että transsukupuolisten läheistenkin ääni tulee julki. Ja että tästä asiasta puhutaan. Uskon että asia on vaiettu juuri sen takia että se on niin helppo kääntää ja nähdä niinpäin että transsukupuolisuus koettaisiin vääränä. Vaikka siitä ei ole millään lailla kyse. Vaan suremisesta. Että on menettänyt tutun ihmisen. Tavallaan se tuttu ihminen on kuollut mutta ei kuitenkaan ole. Ja se suru on ennenkaikkea hämmentävää. Ja syyllistävää. Ja väärältä tuntuvaa. On hyvä että tästä puhutaan koska luulen että transsukupuoliset eivät itsekään välttämättä ymmärrä miten asia saattaa vaikuttaa lähipiiriin. Eiväthän he itsekään välttämättä tiedä millaiseksi se oma lopullinen identiteetti ja luonne muotoutuu. Tukea matkalla tarvitsevat sekä transsukupuoliset että lähipiiri.

On ehdottoman tärkeää että myös transsukupuolisen lähipiirin ajatuksille ja kokemuksille on tilaa. Koska onnellisuudesta sielläkin on kyse, sitten loppuenlopuksi. Kyse ei ole itsekkyydestä eikä siitä että ei hyväksyisi. Vaan onnellisuudesta. Tärkeitä käsitteitä, joiden ero pitää ymmärtää. Näistä pitää puhua. Pelko ei saa vaientaa kenenkään ääntä. Mä pelkäsin kauan puhua tästä. Ja tuntuu helpottavalta tietää että en olekaan yksin ajatusteni kanssa. Ei olekkaan väärin tuntea olevansa järkyttynyt ja kriisissä. Saan olla surullinen. Myös minua on ihmetyttänyt se, että niin paljon todetaan miten kaikki ovat ottaneet asian hienosti vastaan, kuten tuolla Hesarin mielipidekirjoituksessa todetaan. Jos asia otetaan hienosti vastaan, haudataanko se oma suru samalla käsittelemättä? Ja mikä on se asia on otettu hienosti vastaan? Niitä kun on transsukupuolisuuden kokonaisuudessa aika paljon.

Tulen aina tukemaan ystävääni. Ja kannustamaan häntä tekemään valintoja jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta ymmärrän myös heitä jotka eivät siihen enää pysty. Koska puhutaan luonnetason jutuista, ei sukupuolesta. Kaikkien kanssa ei tule toimeen. Ja se pitää jokaisen osapuolen pystyä myöntämään ja hyväksymään.