lauantai 27. tammikuuta 2018

Loisiva kroisos

Ragemuija taas tässä moro! Kyllä minä kuulkaa taas niin mieleni pahoitin. Nimittäin tästä Hesarissa ilmestyneestä mielipidekirjoituksesta.

Minähän oon juurikin näitä kroisoksia, jotka aikuiskoulutustuella opiskelee. Se summa ei kuitenkaan todellakaan kata meidän elämistä, vaan sen lisäksi oon joutunut ottamaan myös opintolainaa ja saan asumistukea. Seuraava askel tulee olemaan se, että opintojen ohella käyn myös töissä.

Mä pidän itseäni todella onnekkaana, että saan opiskella aikuiskoulutustuen turvin. Mutta kroisos, sitä sanaa en kyllä tähän elämäntilanteeseen yhdistäisi. Mielipidekirjoituksen kirjoittaja vähän niinkuin kysyy, että miksi kaikki eivät saa aikuiskoulutustukea. Että miksi se tavallaan on sidottuna siihen, että olet jo vähän vanhempi opiskelija jolla on työkokemusta alla. Musta koko pohdinta ja oikeastaan koko kirjoitus oli täysin turha. Kirjoittaja nimittäin vastaa ihan itsekin tuohon kysymykseen kirjoituksessaan.

Korkeakouluissa on paljon nuoria aikuisia, jotka ovat vielä aivan hukassa elämänsä kanssa. He opiskelevat "koska niin kuuluu tehdä". He ovat saattaneet päätyä aivan väärään koulutusohjelmaan, koska eivät vielä osaa tarkasti raamittaa sitä, mitä he haluavat tulevaisuudeltaan. Mitä ihan konkreettisesti haluaisi tehdä isona. Opinnot hoidetaan sillä mentaliteetilla, että kunhan nyt kursseista läpi pääsee. Moni myös keskeyttää opintonsa, koska yksinkertaisesti motivaatiota ei vaan ole. Nämä pakkopullaopiskelijat vievät koulupaikan joltain sellaiselta, jolla se motivaatio olisi.

Nuorena aikuisena myös jaksaa paremmin. Opintojen, työn ja juhlimisen komboa pystyy elämään vielä aika kivasti. Mutta tuosta kombosta se on useimmiten ne opinnot, jotka tiputetaan pois kun ei jaksa/halua/huvita. Kirjoittaja kertoo itsekin olevansa drop-out sieltä ekalta koulukierrokselta. Opintoja on myös suhteellisen helppo venyttää ainakin vuodella, parilla siitä alkuperäisestä aikataulusta. Ja niinhän moni tekikin, kunnes opintojen rajauslailla lopetettiin opiskelijoiden ikuinen opiskeluoikeus.

Iso osa nuorista aikuisista ottaa opintojensa ohella opintolainan. On pakko, jotta voi elää. Mutta tässäpä tullaankin juuri siihen ratkaisevaan kohtaan. Että mitä se eläminen sitten on? Tässä nyt reilu puolen vuoden empiiristen tutkimusten perusteella voi sanoa, että siitä opintolainasta tuntuu päätyvän aika reilu siivu nuorilla aikuisilla niihin "ei-niin-pakollisiin" menoihin. Matkusteluun, juhlintaan jne. Toki tässä nyt siis todella se seikka, että kuka sen nyt määrittää että mitä se eläminen on. Mikä on pakollista ja mikä ei?

Mulla menee ihan tasan jokainen penni siihen, että turvaan meille kaiken välttämättömän. Katon pään päälle, ruokaa pöytään, laskut maksetuksi ja vaatetta kaappiin. Meillä ei todellakaan matkustella tai hankita mitään kovin isoja investointeja äkillisesti. Mulla ei olisi ollut myöskään mitään mahdollisuutta säästää työssä ollessani opintoja varten. Tai sain kyllä pienen summan kasaan, mutta en lähimainkaan mitään sellaista, jolla hoidettaisiin koko 3,5 vuotta. Mä olen ihan ok tämän kanssa. Ja olen myöskin ihan ok sen suhteen, että nuoremmat opiskelijat elävät eri tavalla. Niin kuuluukin, se kuuluu siihen nuorena aikuisena olemiseen! Mutta ihan tosissaanko tuon kirjoituksen kirjoittaja on sitä mieltä, että myös nuorten aikuisten pitäisi saada saman verran rahaa, kuin vanhempien opiskelijoiden? Jotka sillä rahalla rahoittavat sen perusarjen.

Ihmisten elämäntilanteet ovat toki kovin erilaisia. Aina löytyy marginaaleja jokaisesta sektorista. Todennäköisempää kuitenkin on, että vanhemmilla opiskelijoilla on jo perhettä ja useampi suu ruokittavana, kuin nuorilla aikuisilla. Miten ihmeessä kirjoittaja voi niputtaa kaikki opiskelijat samaan nippuun? Ihan kuin kaikkien elämäntilanne olisi se sama? Nuorella aikuisella, jolla ei ole lapsia, on ihan eri tilanne tehdä töitä myös koulun ohella. Perheellisellä se on paljon haastavampaa toteuttaa. Koska olisihan niitä lapsia ihan kiva joskus nähdäkin. Ja nukkua öisin.

Mä en usko pätkän vertaa, että raha olisi se riittävä motivaattori opinnoille. Kyllä ne syyt opiskeluun pitää löytyä jostain ihan muualta, huolimatta siitä minkäikäinen olet. Jos olet väärässä opinto-ohjelmassa niin se on ihan sama minkä verran sitä rahaa tulee, jos se homma ei kuitenkaan ole se mitä haluat lopun ikääsi tehdä. Sitä jaksaa motivoitua ehkä jonkin aikaa, mutta ei koko opintoja. Saatika koko työuraa.

Tässä maassa joutuu tekemään niin suuria päätöksiä omasta tulevaisuudestaan niin nuorena, että musta on vaan hienoa kun on on mahdollistettu se, että korjausliikkeitä voi tehdä vähän myöhemmin. Että on mahdollisuus hakeutua sinne, mikä oikeasti kiinnostaa ja mikä motivoi. Toki siitä nyt ei täyttä varmuutta ole, että kaikki aikuisopiskelijat olisivat motivoituneita. Mutta jos hakeudut vähän vanhemmalla iällä kouluun, niin aika todennäköistä se on että tiedät mitä haluat.
Kirjoittaja kertoo kokeneensa että hänet olisi palkittu, koska jätti aikaisemmin koulun kesken. Mä taas olen kokenut, että mulle on annettu nyt uusi tilaisuus, koska en aiemmin tiennyt mitä haluan. Mun ja kirjoittajan erona toki on myös se, että mä vaihdan kokonaan alaa. En palaa valmistumiseni jälkeen saman työnantajan palvelukseen.

Aikuiskoulutustuki myös mahdollistaa sen, että mun ei tällä hetkellä ole pakko tehdä töitä samalla kun opiskelen. Ainakaan rahan takia. Käyn sopivan tilaisuuden tullen tekemässä töitä eri alaan liittyvissä jutuissa, mutta palkkana ei aina ole raha. Mä saan niistä kerroista työharjoittelutunteja (jotka ovat pakollisia mun opinnoissa), käytännön oppia, pääsen kokemaan ja näkemään asioita joita ei koulussa näe mutta jotka ovat oppimisen kannalta todella tärkeitä ja ennenkaikkea, pääsen verkostoitumaan. Mä tulen alalle täysin eri ympyröistä eli mulla ei ole olemassa valmiina mitään valmista porukkaa, jonka kautta pääsisi mielenkiintoisiin duuneihin ja juttuihin. Mä joudun luomaan sen verkoston tässä nyt ihan itse. Tulee myös eteen se päivä, kun mun on pakko tehdä töitä koulun ohella. Ja silloin mulla ei ole enää varaa olla työvoimana, joka saa palkan jonain muuna kuin rahana. Mutta silloin, mulla toivon mukaan on jo se tilanne, että mulla on joku jalansija jonkun oven välissä ja pystyn pyytämään rahaa vastineeksi. Ja tämän jalansijan saamisen mahdollistaa juurikin aikuiskoulutustuki tässä opintojen alkuvaiheessa.

4 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa!
    Sinun ja Hesarin kolumnistin tilanteet ovat niin erilaiset, vaikka molemmat olettekin samalla tuella.

    Hesarin kolumnistin tilanteessa on tietysti sellainen vivahde, että kun kerran jätti opintonsa kesken, sai myöhemmin suorittaa ne loppuun moninkertaisella opintotuella. Hullultahan sekin tietysti kuulostaa - ja etenkin kun perheetön voi suorittaa ison osan korkeakouluopinnoista loppuun työn ohella. Itse olen tehnyt korkeakoulututkinnon, jossa puolet tunneista kertyy pakollisista harjoituksista, kahta vuotta opiskelijana lukuunottamatta työn ohella. Toisaalta monessa paikkaa loppututkinto voi kuitenkin edistää työelämässä pysymistä ja siksi siitä on ennaltavaehkäisevää hyötyä parempaa työllisyyttä edistävänä etenkin jos työllistyy kunta/valtiosektorille, joissa työpaikkoihin on pätevyysvaatimukset.

    Tätäkun hetken pohtii, huomaa ettei nämä koulutuspoliittiset kysymyksetkään ole helppoja. Jokainen tutkinto/koulutus maksaa ihan hirveästi ja kannattaisi saada ihmiset opiskelemaan heille sopivaa alaa heti ensimmäisellä yrityksellä ja vielä sellaista alaa joka työllistää. Voisi kritisoida, että Suomessa järjestetään kohtuuttoman paljon koulutusta, jolla ei pysty työllistymään. Lisäksi opiskellaan vaikka toinen tutkinto/ammatti, ilman että on mitään käsitystä sen tuomasta hyödystä. Se opiskellaan vain omaksi iloksi. Aika kallis ilo muiden veronmaksajien kustannettavaksi. Itsehän olen kasvanut ideologiaan, että koulutus kuuluu kaikille ja sitä pitäisi saada nauttia niin paljon kuin haluaa, mutta nyt kun olen seurannut ihmisten hapuilua ja resurssien haaskausta koulutuksessa, mielipiteeni alkaa muuttumaan. Tiedän useita tapauksia, että ikää alkaa olla lähemmäs 3-kymppiä, mutta töitä on tehty pari hassua pätkää. Takana on aloitettuja, keskenjätettyjä ja joku loppuunsaatettukin koulutus.

    Tästä tuli tällainen sekava sepustus, että olen ehkä osittain samaan mieltä kolumnistin kanssa ja kuitenkin silti sitä mieltä, että aikuiskoulutustuki on tosi hyvä niille etenkin perheellisille, jotka tarvitsevat koulutukseensa päivitystä, virallista pätevyyttä tai alanvaihtoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Tämä koulutuspolitiikan monimuotoisuus tässä munkin tekstin taustalla tavallaan oli. Että kun ne tilanteet, lähtökohdat ja kaikki on niin erilaisia, niin mun mielestä on turhaa niputtaa kaikkea samaan. Kun se on täysin mahdotonta. Mä ymmärsin myös tuosta kirjoittajan tekstistä homman niin, että hän sai nyt moninkertaisen tuen kakkoskierroksella. En vaan ymmärrä sitä, että miksi hän haki koko aikuiskoulutustukea, jos koki sen itselleen liian suureksi? Tai ei nyt välttämättä liian suureksi mutta kuitenkin. Mikään pakkohan sitä ei ole hakea. Niin tai näin, musta on hyvä että aikuiskoulutustuki on sidottu niin, että sitä voi saada vain tietty osa opiskelijoista ja on myös hyvä, että sitä voi saada vain tietyn aikaa. Toki voi olla että olisin kovasti eri mieltä, jos en itse olisi oikeutettu ko. tukeen.

      Mulla on myös tarkoitus sitten aikanaan tehdä loput tästä tutkinnostani loppuun työn ohella. Mutta mun mielestä on juurikin aivan oleellista että tässä opintojen alussa se talous on turvattuna niin, että saan ne opinnot kunnolla rullaamaan ja ne pakolliset kurssit hoidettua. Tuosta kirjoittajan kolumnista puuttui ihan kokonaan esimerkiksi se näkökulma, että työelämällä ja opinnoilla on aika suuri ero keskenään. Jos olet ollut pitkään työelämässä, niin ihan jo pelkästään tekniikan ja ohjelmien kanssa vierähtää hyvä tovi oppiessa. Puhumattakaan siitä opintojen rytmityksestä. Jos tulet vaikkapa toiselta asteelta suht suoraan korkeakouluun, niin erilaiset sähköiset oppimisympäristöt on todennäköisesti sulle tuttuja. Näitä lähtökohtia on niin vaikea, ellei jopa mahdotonta verrata keskenään.

      Sen lisäksi että Suomessa järjestetään liian paljon koulutusta, jolle ei pysty työllistymään, niitä isoja ratkaisuja joutuu tekemään myös liian aikaisin. Mun mielestä peruskoulun perään pitäisi jokaisella olla vielä pakollinen kolmen vuoden sivistävä koulutus (joku lukion tapainen). Se kolme vuotta siinä on pelkästään kasvun kannalta jo ihan älyttömän ratkaiseva aika. Saatika sitten, jos saat siinä ohella koko ajan koulutusta, joka valmistaisi sua tekemään päätöksiä. Ja sitten vasta lähdettäisiin valitsemaan sitä, mihin opiskelemaan ammattia ajatellen. Toki tämä tekee sen, että työnteon aloittaminen viivästyisi. Mutta, voisiko sillä vähentyä juurikin se, että kallista koulutusta menee ihan hukkaan. Ja niitä turhia aloittamisia ja lopettamisia ja keskenjääneitä koulutuksia syntyy. En tiedä, mutta kovin toimiva ei taida tämä nykyinenkään malli olla.

      Sekavaa on tämä minunkin sepustukseni :)

      Poista
  2. Etpä olisi voinut paljon paremmin tätä asiaa muotoilla. Juurikin niin, että ihan sama paljonko sitä rahaa tulee; jos ei opiskelu ja ala oikeasti kiinnosta niin ei ne roposet yksinään riitä kyllä motivoimaan.

    Toistan tässä nyt vähän itseäni sanomalla suunnilleen samalla tavalla, kuin sun opiskelukuvioita käsitelleessä postauksessa; aikuisena opiskellessaan sitä on jotenkin kumallisesti huomannut opiskelevansa juuri sitä, mikä kiinnostaa ja ennen kaikkea itsensä takia. Ei siksi, että niin kuuluu tehdä, vaan koska niin voi tehdä. En näe mitään syytä sille, miksi samalla alalla tai vaikkapa saman työnantajan palveluksessa pitäisi "kituuttaa", jos kerran tuntuu, että alanvaihto houkuttelisi. Ja toisaalta kun katsoo joitakuita, samassa työtehtävässä kakskyt vuotta toimineita ihmisiä jotka käyvät koulutuksissa koska "onpahan kevyempi päivä" eivätkä kuitenkaan halua ottaa uusia, vasta opittuja asioita käytäntöön koska "näin on tehty viimeiset kaksikymmentä vuotta", tulee väkiselläkin mieleen että onko ala oikea tai pitäiskö laajentaa reviiriä vaikka työpaikan suhteen. Vakipaikka on tavoiteltava asia, kyllä, mutta kyllä mä toivon että en tuolla tavalla tulisi jämähtämään (olkoonpa sitten sitä vakipaikkaa tai ei). Toisaalta voin olla vielä tässä mielessä turhan naiivi. En tiedä.

    Mun opiskelua tuettiin aluksi työmarkkinatuella, koska opiskelun tarve johtui työvoimapoliittisista syistä. Sitähän voi toki hakea myös myöhempiin opintoihin vaikkei se koko aikaa riitäkään kattamaan. Kyllä mä olen hirveän tyytyväinen, että mun opinnot tuolla tavalla mahdollistui; kyllähän sitä itse voisikin ottaa päivittäisen ravintonsa kaurapuurosta ja nuudeleista, mutta perheen kohdalla on toinen asia. Perusarki nielee oman osansa, eikä kaikesta voi tinkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monestihan se vanhoissa tutuissa rutiineissa roikkuminen tarkoittaa lähinnä sitä että uutta ja tuntematonta pelätään. Että sitä uutta ei opikkaan tai hallitse ja sitten se oma ammattitaito on tavallaan mennyttä. Tietyillä ihmisryhmällä on hirveän vaikea myöntää että eivät osaa jotakin ja että tarvitsevat apua oppiakseen. Näitä riittää ihan jokaisella alalla, valitettavasti. Ja mä en tiedä toimiiko siinä ratkaisuna se alanvaihto koska nuo ongelmat on niin syvällä ihmisessä itsessään, että se vaatii jo aika syvien kelojen pyörittelyä jotta homma lähtee kehittymään.

      Tuota mäkin olen pohtinut että omastani olen valmis tinkimään tosi paljon, mutta voinko vaatia samaa vaikka lapsilta? Pienet nyt ei vielä niin tiedäkään, mutta esimerkiksi mun isot on jo niin isoja, että he tietävät. Mutta toisaalta, jos aina peilaa kaiken muiden tarpeiden mukaan niin aika äkkiä jää muiden jalkoihin.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?