lauantai 6. tammikuuta 2018

Lukuhaaste: Illan tullen

Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja
Hyllynlämmittäjä-lukuhaaste 1/12
Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin




Michael Cunninghamin Illan tullen on ensimmäinen haastekirja, jolla kuittaan jokaisesta lukuhaasteesta jotakin. Eli täyskäsi! Kirja on pyörinyt mun hyllyssä melko pitkään, joten siksi valitsin sen mukaan Hyllynlämmittäjään. Lisäksi tarina sijoittuu lähes kokonaisuudessaan New Yorkiin, joten tässä napsittiin helppo suorite myös Yhdysvallat-haasteesta. Ja kirjassa on lainauksia mm. The Beatlesien, Blondien sekä Styxin lyriikoista, joten siitä tuo populaarikulttuuri.

Illan tullen kertoo keski-ikäisestä New Yorkilais-pariskunnasta. Peter omistaa taidegallerian ja Rebecca on kulttuurilehden päätoimittajana. Eräänä päivänä Rebeccan reilusti nuorempi pikkuveli Mizzy muuttaa väliaikaisesti siskonsa luo omia elämänsolmujaan setvimään. Odottamattomat hetket kääntävät pariskunnan turvallisen arjen ja elämän päälaelleen. Peter huomaa pian ajattelevansa Mizzya nuorena ja miespuolisena versiona vaimostaan. Syntyy sähköä ilmaan, syntyy hämmennystä, syntyy käännekohta joka kriisiyttää kaiken. Sukkuloimme vetovoiman, mustasukkaisuuden ja kaaoksen keskellä.

Luin jostakin että tämä kirja on lähimpänä täydellistä kaunokirjallisuuden teosta, mitä kirja voi olla. Ja kieltämättä, kyllä tämä vähän hiljaiseksi veti... hyvällä tavalla.

Cunninghamilla on aivan mieletön taito kuljettaa tarinaa. Hän pitää henkilöhahmot tiiviisti mukana tarinassa, herättää hahmot henkiin ja kutoo kaiken ympärille verkon, josta lopulta tulee kirja. Illan tullen oli mun mielestä jotenkin Irvine Welshmainen. Ei kuitenkaan niin makaaberi, mutta mulla tuli moniessa kohtaa lukiessa mieleen että luenko mä nyt Welshia. Ja tämä nyt ihan puhtaasti hyvällä sanottuna. Tarina oli myös hyvin voimakkaasti seksuaalinen, olematta kuitenkaan tippaakaan pervo.

Kirja on sen verran "raskas" luettava, että tätä ei kyllä missään hälinän keskellä ruuhkabussissa lueta. Ja raskaudella tarkoitan tässä nyt sitä, että tähän pitää pystyä keskittymään. Ympäristön täytyy olla rauhallinen, jotta Cunninghamin taidokkaaseen tekstiin pystyy pääsemään sisälle sen ansaitsemalla tavalla. Oikeastaan paras olisi, jos tämän pystyisi lukemaan mahdollisimman putkeen. Mä koin aina hyvin vaikeaksi sulautua kirjaan takaisin, kun taas jatkoin lukemista. Jos luin vain muutaman sivun kerrallaan, kirja tuntui ihan pintaraapaisulta. Mutta aina kun oli mahdollisuus lukea pidempi hetki, tarinaan vajosi jokaisella solulla. Lienee lukijasta kiinni, kokeeko tämän hyvänä vai huonona. Mun mielestä kaikkien kirjojen ei tarvitse olla helposti hotkittavia. Tässäkin luin osan kappaleista kahteen kertaan. En osaa purkaa sitä ulos että mikä Cunninghamin teksteissä sen tekee, mutta niissä on jokin sellainen syvyys, jota mä en ainakaan aina pysty saavuttamaan yhdellä lukukerralla. Sitä kauneutta on niin paljon, että jossain vaiheessa prosessointia aivo iskee jarrut kiinni. Ja sitten pitää palata vähän taaksepäin.

Olen joskus aiemmin lukenut Cunninghamilta yhden kirjan, johon ihastuin valtavasti. Yhteistä näillä kirjoilla on ollut se, että tarinassa esiintyneet ihmissuhteet eivät ole olleet ihan niitä tyypillisimpiä. Esimerkiksi kaikki vanhemmuuteen liittyvät suhteet eivät ole olleet ehkä niitä sellaisia yleisimmin kirjoissa esiintyneitä. Eivät ne nyt ehkä mitenkään räikeästi epänormaalejakaan ole olleet, mutta kuitenkin sellaisia, että niistä on siloiteltu aika paljon pois sitä sellaista satumaisuutta. Ei niihin ole välttämättä pystynyt samaistumaan, mutta ne on olleet hyvin helposti ymmärrettäviä. Lisäksi mun mielestä Cunninghamin hahmojen ihmissuhteet ovat jotenkin niin täynnä tavallisuutta, että se tekee niistä kiehtovia.

Muuten fun fact kirjasta, Peterillä ja Rebeccalla on lapsi, tytär Bea. Hän ei ole Mizzya juurikaan nuorempi, mutta mun mielestä tässä on kirjailijalle sattunut laskuvirhe. Nimittäin mun laskupää sai kyllä Bean ja Mizzyn välillä suuremman ikäeron, mitä Peter kertoi sen olevan. Pikkujuttu, mutta voi jösses tämä jäi mua vaivaamaan!!! Toki voi olla että se laskuvirhe sattuikin Peterille, ja oli tarkoituskin että lukija hämääntyy. Jos näin on, niin Cunningham kyllä toteutti tuon mestarillisesti. Jos taas mulla on mennyt jokin kohta kirjasta ohi ja olenkin ihan väärässä niin älkööt kukaan tulko rikkomaan kuplaani.

Kuten jo aiemmin kerroin, mulla tuli tästä voimakkaat Irvine Welsh-fibat. Luulen, että tämä kirja oli juuri tämmöinen osaksi sen takia, että se sijoittui New Yorkiin. Sehän on kaupunkina täysin erilaisuuden ja uniikin sulatusuuni. Kaupungin henki tuotiin tarinaan ja tapahtumiin mukaan mun mielestä tosi hienosti. Mä en ole koskaan käynyt New Yorkissa, mutta se välittyi mulle kuitenkin aivan täydellisesti.

Mulla on vielä yksi Cunningham omassa hyllyssä, mutta musta tuntuu että en halua lukea sitä. Koska jos se on yhtä täydellinen, kuin nämä muutkin mun lukemat Cunninghamit, niin en tiedä kestänkö sitä että mulla ei ole enää yhtäkään timanttia odottamassa. Tai sitten mun täytyy hankkia ne kaikki.

Mietin pitkään, että miten tämä kirja voi loppua. Ja jos Cunningham jotakin osaa, niin mestarillisen kirjojen lopetuksen. Loppu oli aivan täydellinen ja mun teki mieli keittää mitalikahvit, kun painoi kirjan kannet kiinni viimeisen kerran.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?