keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Lukuhaaste: O

9. Kirjan kansi on yksivärinen



Lukuhaaste täällä

Jahas. Tulihan se eteen sekin päivä lukuhaasteessa, kun haluan sisällyttää kirjan mukaan haasteeseen, mutta en tiedä yhtään että mitä siitä kirjoittaisin.

Miki Liukkosen O kertoo oikeastaan kaikesta. Ja samalla ei mistään. Mullahan on aina jo lähtökohtaisesti henkinen allergia älyttömän pitkiä kirjoja kohtaan, en vaan ymmärrä että mikä kirja tarvitsee pituudekseen enemmän kuin 500-600 sivua. En ole vielä koskaan lukenut pitkää kirjaa, jota ei mun mielestä olisi voinut tiivistää lyhyemmäksi. Ja tämä on sinänsä surkuhupaisaa, koska tämän sanoo nyt ihminen, jolle koulukaverit kuittailevat jatkuvasti pitkälti kirjoittamisesta.

Mutta niin O ja sen pituus. Mulla oli siis lähtökohtaisesti vähän ennakkoluuloja tätä kohtaan nimenomaan tuon pituutensa vuoksi. Pitkät kirjat menee mun mielestä aina jossain kohtaa jaaritteluksi. Ja se itse tarina sitten vähän leviää. Ymmärrän miksi O on pitkä, mutta mä en nähnyt sitä kyllä tarpeelliseksi. Tämäkään teos ei saanut mua käännettyä Team pitkiin kirjoihin.

O on tyyliltään hyvin maaninen. Oikeastaan todella maaninen. Kirja on nopealukuinen mutta silti aika raskas. Juurikin tuon maanisuuden takia. Onneksi se on sentään hauska. Muuten tämä olisi varmasti jäänyt kesken. Henkilöhahmoja on suurinpiirtein miljoona ja toisiinsa keskenään kurovia tapahtumia vähintään toinen samanmoinen.

Liukkosen tarinan kuljettaminen on nerokasta. Ja mielikuvitus on kyllä laitettu laukkaamaan, sitä ei voi kieltää. Kirja on älykäs, mutta mulle jäi vähän olo että oliko tämä jopa vähän liian älykäs. Että kompastuiko kokonaisuus siihen omaan nokkeluuteensa. Mä en oikein ehkä saanut kiinni että oliko tämä eläin-, kivi-, vai kasvikuntaa.

Vielä tuosta maanisuudesta. Se ilmeni musta ennenkaikkea törkeän pitkinä lauseina. Tuntui, että sillä yritettiin ilmentää sitä ajatuslaukkaa mikä ihmisellä on, kun ajatus alkaa ja se ei vaan lopu. Mutta mua ainakin alkaa lukiessa se vähän häiritsemään, varsinkin jos sitä ajatusoksennusta on koko ajan. Mä olisin kaivannut jäsennellympää lopputulosta. Tai ainakin olisin ymmärtänyt sen maanisen ilmapiirin vähän vähemmälläkin alleviivaamisella.

Nyt kun luen tätä mitä oon kirjottanut, niin tämä mun teksti jotenkin huokuu negatiivisuutta. Se ei ole tarkoitus. Mulla jäi ihan oikeasti neutraali maku tästä. Ja kuten takakansi lupaili, niin se kyllä pitää paikkaansa, että en ole koskaan lukenut mitään vastaavaa.

En minä tiedä mitä tästä sanoisi. Se kokonaisuus oli jotenkin niin paljon. Lue lisää vaikka Kirja vieköön!-blogista tai Kulttuuri kukoistaa-blogista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?