tiistai 13. helmikuuta 2018

Lukuhaaste: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta


Lukuhaaste täällä
Noniin, nyt mä taas olen ottanut vähän tulkinnan vapauksia. Nimittäin tämä kirja ei varsinaisesti ole lapsen kertoma. Tai no siis on, mutta ei pikkulapsen kertoma. Ja luulen että haasteessa ehkä yritettiin vähän niinkuin tarkoittaa sitä. Viktor Stanislaus on kyllä lapsen kertoma tarina. Muttakin aikuisen lapsen. En vaan päässyt yli siitä ajatuksesta, että tämä kirja on sijoitettava juuri tähän kohtaan.

En edes muista mistä bongasin tämän kirjan. Ehkä se oli nimi, jonka klangi iski. Tämä oli kuitenkin oikein sopiva iltapala. Lyhyt ja ytimekäs. Ja kun sanon ytimekäs, tarkoitan sitä ihan kirjaimellisesti.

Ennen kuin pureudutaan itse tarinaan, on pakko sanoa muutama sananen nimenomaan kirjan ytimekkäästä tyylistä. Tässä ei nimittäin jaaritella yhtään. Asiat sanotaan niinkuin ne on ja kaikki ylimääräinen riisutaan pois. Ja hittolainen, tässä viime metreillä ennen lomaa, kun aivot on ihan kovettunutta purkkaa, tämä toimi ihan hemmetin hyvin. Tykkäsin tosi paljon siitä tyylistä, millä tarina kerrotaan ja kirja on kirjoitettu. Jossain toisessa elämänvaiheessa tämä olisi voinut tuntua liian pelkistetyltä mutta nyt tämä oli juuri sitä mitä mä tarvitsin.

Kirja kertoo Maxista, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Hän on jo aikuinen mutta huomaa, että ei tiedä vanhemmistaan ja omista taustoistaan oikeastaan mitään. Isäänsä hän ei ole koskaan tavannutkaan ja äitikin on jäänyt kaukaiseksi. Max saa kuitenkin käsiinsä isänsä kirjoittaman päiväkirjan, joka avaa hänelle aivan uuden maailman. Mitä kaikkea omasta perimästä selviääkään, kun saa käsiinsä oikeat langat?

Ajallisesti kirja sijoittuu Maxin vanhempien tapaamisajankohtaan 40-luvun sotavuosiin sekä sitten myöhemmin 80-luvulle. Jos olisin tiennyt, että tämä sijoittuu sota-aikaan niin voi olla että olisi jäänyt lukematta. Mulla on edelleen vähän turnajaisväsy Suomi100-hommiin ja noita sotakirjoja on tässä tullut kyllä luettua ihan riittämiin. Muutama odottelee vielä hyllyssäkin. Mutta kuten jo sanoin, tämä oli aika kepoinen iltapala. Vajaa 180 sivua ei ollut paha.

Tarina sekä hahmot jäivät tietyllä tapaa ehkä vähän etäisiksi. Mutta luulen että tämä oli kirjailijalta ihan tarkoituksellista. Ja mulle se nyt ainakin sopi. Oli jopa ihanaa, kun kaikkea ei oltu jauhettu atomeiksi. Vaan tarina ja hahmot taiteilivat kattotasolla koko ajan.

Kirjan kirjoittajan Anna-Liisa Ahokummun lähtökohdat Viktor Stanislauksen kirjoittamiseen on muuten mun mielestä äärettömän kiinnostavat. Hän näki vuosia sitten valokuvan vanhasta perhoskokoelmasta, josta sinfoniat lähtivät sitten pikkuhiljaa rakentumaan. Valokuvat muuten näyttelevät pientä osaa kirjassa, ja ne jäivät mua sen verran kutkuttamaan että taidan laittaa googlen laulamaan.

Viktor Stanislausta on kuvattu hieman mollipainotteiseksi kirjaksi. Mun mielestä tässä ei melankoliaa juurikaan ollut, joskaan ei mitään polkkahyppelyäkään. Tämä oli erittäin suomalaishenkinen teos. Hyvä, minimalistinen ja aivan sopiva.

2 kommenttia:

  1. Nyt kyllä heräsi kiinnostus, joten tässäpä yksi lisää luettavien listalle :)

    Täällä on tällä hetkellä menossa Milja Kauniston Luxus, jonka jälkeen luen tuon trilogian kaksi jälkimmäistä osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu tälle kyllä lämmin suositus :)

      Kaunistoa mäkin olen lukenut, Luxus tosin lukematta.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?