tiistai 20. maaliskuuta 2018

Lukuhaaste: Kirja tytölleni

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta


Lukuhaaste täällä
Mun yksi viime vuoden suosikkikirjoista oli ehdottomasti Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen, josta bloggasinkin täällä. Olin ja olen edelleen kirjasta hyvin vaikuttunut. Jos jokaisen sanan kohdalla voi rakastua, niin se tapahtuu tuota kirjaa lukiessa. Kirja kosketti mua todella valtavasti omassa vaikeassa elämäntilanteessa ja valoi uskoa silloin, kun tuntui että paskat tästä mitään tule. 
Olin muuten itseasiassa reilu vuosi sitten Käpylän kirjastossa kuuntelemassa Jania. Olin silloin jo lukenut kirjan ja tuntui aivan ihanalta, kun livenäkin Janin jokainen sana huokui sitä samaa empaattisuutta ja lämminhenkisyyttä, kuin kirjan sivuilla. Kirjan tunnisti Janista ja Janin tunnisti kirjasta.

Kun sitten kuulin, että Janilta ilmestyy toinen kirja, olin todella innoissani. Kun kuulin kirjan nimen, arvasin että tuskin ihan samanlaisissa tunnekuohuissa möyrin kuin Janin esikoiskirjan kanssa. Olin ihan oikeassa ja samalla myös täysin väärässä. 

Kirja tytölleni on nimensä mukaisesti kirja Janilta hänen tyttärelleen. Se toimii hyvänä jatkumona edeltäjälleen. Musta tulee isona valkoinenhan käsitteli myös Janin vauvakuumetta ja sitä, miltä se miehestä tuntuu. Kirja tytölleni avaa meille Janin kasvutarinaa vanhempana. Tuntemuksia ja ajatuksia. Ja mun täytyy sanoa, että ihailen hurjasti Janin rajanvetoa. Hän osaa avata juuri sopivasti kaikkea pitäen samalla kuitenkin sopivan verhon yksityisyyden päällä. Lukijalle ei tule tirkistelevä olo, mutta ei myöskään ajatusta siitä että kylläpä muuten haluaisin että tätä avattaisiin vielä lisää. Raja on juuri oikein vedetty.

Etukäteen mä mietin että saankohan mä tästä mitään tarttumapintaa. Mä olen ollut vanhempana pian kahdeksantoista vuotta ja olen toivon mukaan ainakin ne isoimmat kipuiluni aiheesta kipuillut. Eikä tämä ei tuntunutkaan niin vahvasti mun kirjalta kuin Musta tulee isona valkoinen. Mutta kyllä Kirja tytölleni sai myös mun kyynelkanavat auki. Kuten edeltäjänsäkin, tämäkin kirja oli kertomus myös minusta. Se oli tarina myös minun vanhemmuudesta ja minun vaikeuksista. Mutta tämä kirja ei ollut samalla tavalla mulle ajankohtainen kuin Musta tulee isona valkoinen oli.

Toivola osaa tässäkin kirjassa sanoittaa ajatuksiaan ihan älyttömän hyvin. Kadehdittavan hyvin. Ja tämä nyt siis vain ja ainoastaan hyvällä sanottuna. Minäkin sain kirjasta tarttumapintaa, vaikka en itse asiaa itselleni ajankohtaiseksi koekaan. Ja se jos mikä on hyvän kirjailijan merkki. Että saa lukijan kuin lukijan ymmärtämään täysin sen oman ajatusmaailmansa. Siihen ei moni kykene.

Voi olla että tämä on nyt vain mun alitajunnan kaivamaa symboliikkaa, mutta mun mielestä kirjojen kannet jotenkin kuvastaa todella upeasti niitä lähtökohtia, joissa Jani on ollut kun kirjoja on kirjoitettu. Ensimmäisen kirjan kansi oli mustavalkoinen ja se kuvaa ehkä sitä Janinkin maailmaa. Oli aika, kun se maailma oli mustavalkoisempi. Toisen kirjan kansi taas on täynnä värejä. Ajan, kasvamisen ja lapsenkin myötä se Janin mustavalkoisuus asioiden suhteen on muuttunut. Ja nykyään tilalla on enemmän värejä ja monia näkemyksiä. Osittain perustan tämän ajatuksen siihen, mitä olen Janin kirjoista lukenut. Hän ei ehkä ole ollut mustavalkoinen sillä ihan perinteisellä tavalla. Mutta juurikin lapsen myötä hänen on ollut pakko alkaa sietämään myös tietynlaista asioiden hallitsemattomuutta. Pieniä päivittäisiä maanjäristyksiä, jotka ovat olleet hänen omien sanojensa mukaan isonkin kynnyksen takana. Haasteita, joiden sietämistä hän opettelee osittain edelleen. Sitä samaa mitä jokainen vanhempi käy läpi. Janin lähtökohdat vanhemmuudelle ovat vain olleet niin erilaiset kuin vanhemmilla yleensä, että siinä on ollut ehkä mukana vielä sellainen sävy, jota vanhemmat yleensä eivät käy läpi.

Vaikka mä en kokenutkaan tätä kirjaa itselleni sinänsä ajankohtaiseksi, niin tämä kyllä avaa hurjan hyvin sitä vanhemmuuden vaikeuksien sielunmaisemaa. Joista puhumista arastellaan yhä vieläkin. Aina välillä jostain nousee hieman aaltomaisena tarinaa siitä, miten se vanhemmuus ei olekaan välttämättä kaikille ihan se luontaisin rooli. Mutta silti homma tuntuu pitkälti edelleen tabulta. Siksi onkin tärkeää, että tällaisia Toivolan kaltaisia ulostuloja tulee. Koska se vanhemmuuden roolin vaikeus tuntuu todella omituiselta, kun kuitenkin sitten samalla rakastaa ihan hulluna.

Joten, kiitos taas Jani Toivola tärkeästä aiheesta ja siitä, että keskustelet rohkeasti. Koska sitä rohkeutta nimenomaan tarvitaan ja se on juurikin se, mikä puhuttelee. Ja minkä pitäisikin olla juuri se puhutteleva tekijä. Esimerkin voima on valtava ja rohkeus tarvitsee esimerkkejä, jotta siihen uskalletaan tarttua. Suomen kielessä jopa puhutaan hullun rohkeudesta. Että joku nyt hullun rohkeasti teki jotain. Tuo summaa musta hirmu hyvin sen, miten meillä suhtaudutaan rohkeuteen. Että leimataan vähän "hyväntahtoisesti" hulluksi ne, jotka uskaltavat. Koska kukaan ihan normaali ei muka uskalla. Ihan pöljä oletus, sanon minä. 

Nyt heittäytyi ehkä hieman sivuraiteille, mutta tällaisia ajatuksia tämä mussa herätti. Itse kirjan tarinaa kun on mielestäni vaikea, ellei mahdotonkin arvioida. Kyseessä kun on niinkin herkkä aihe kuin vanhemmuus ja mä en ainakaan koe että voisin sitä ulkopuolisena arvioida. Mutta ihan ehdottomasti kyllä suosittelen lukemaan Toivolan Kirja tytölleni. Kaunis, rohkea ja puhutteleva teos, oli sulla lapsia tai ei. Ja hei joko on kohta jotkut vaalit jossa Jania pääsisi äänestämään??!!

4 kommenttia:

  1. mä en oikein etene tässä kirjassa, vaikka se eka oli syvästi ravisteleva lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla meinasi olla sama, mutta huomasin että omalla kohdalla se johtui juurikin siitä että hain liikaa sitä tarttumapintaa. Ja kun älysin päästää siitä irti niin johan helpotti. Mä olen ollut kuitenkin ihan eri-ikäinen ja eri elämäntilanteessa ollessani esikoisen vanhempi, mitä Jani on. Enkä muutenkaan oikein pysty kaivautumaan sinne lähes kahdeksantoista vuoden taakse, koska siitä yksinkertaisesti on jo niin kauan. Metodoin itseltäni tuosta veke sen oman vanhemmuuteni ja sitten rupesi kirja luistamaan.

      Poista
  2. Minä vielä odottelen kirjastosta tätä kirjaa. Täytyy laittaa varaukseen myös tuo eka kirja, se on mennyt minulta jotenkin täysin ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kannattaa lukaista ainakin se Musta tulee isona valkoinen. Hyvä tämä toinenkin oli, mutta sen käsittelemä aihepiiri on suppeampi kuin esikoisteoksessa. Joka toki on sinänsä hyvä, mutta mun mielestä tuosta esikoiskirjasta saa enemmän irti. Makuasia toki :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?