lauantai 17. maaliskuuta 2018

Lukuhaaste: Minä näen sinut

44. Kirja liittyy johonkin peliin


Lukuhaaste täällä

Huh huh, järjettömän hektinen pariviikkoinen on nyt takana ja ansaittu viikko lomaa ennen seuraavan jakson alkamista koulussa. Ja melko pian koittaa muuten jo kesälomakin, apua!!! Eka vuosi koulua siis aivan pian paketissa.

Kaiken kiireen keskellä oon saanut kuitenkin luettua tosi mukavasti ja luonnoksissa odottaakin aikamoinen läjä lukuhaasteen kirjoja. Ensimmäisenä nostetaan julkaisuvalmiiksi Clare Mackintoshin Minä näen sinut. 

Tykkäsin Mackintoshin esikoisesta ihan mahdottomasti, muistelin että se olisi ollut mulla mukana lukuhaasteessakin, mutta niin vaan ei löytynyt. No jokatapauksessa, esikoinen sai mut odottamaan tätä toista kirjaa ihan mahdottomasti, ja tämä toinen kirja sai odottamaan taas seuraavaa. Joka julkaistaan kuulemma syksyllä.

Kirja kertoo matkustamisesta. Erityisesti työpaikkamatkustamisesta ja siitä, miten sama rutiini toistuu päivittäin kun matkustamme töihin ja kotiin. Rutiini on meille niin sama ja vahvana osana arkea, että emme oikeastaan edes kiinnitä huomiota siihen. Mutta mitäpä jos joku kiinnittää? Mitä jos on olemassa joku, joka seuraa jokaista liikettäsi matkan aikana. Kellonaikoja ja sitä, missä ja monelta liikut.

Zoe Walker selailee eräänä päivänä työmatkallaan ilmaisjakelulehteä ja huomaa seuranhakupalvelujen joukossa oman kuvansa. Tämä jää vaivaamaan häntä, vaikka nykypäivänä ei niin harvinaista olekkaan että valokuvia käytetään vääriin tarkoituksiin. Hän huomaa saman seuranhakupalvelun ilmoituksissa myös muiden naisten kuvia ja eräänä päivänä yksi näistä kuvien naisista löytyy kuolleena. Onko kaikki vain sattumaa vai onko Zoekin vaarassa?

Tämä oli aivan järjettömän kihelmöivä tarina! Ehkä ihan samanlaista WAU-efektiä en saanut kuin Mackintoshin esikoisen kanssa, mutta se johtui todennäköisesti vain siitä että tiesin mitä odottaa. Tiesin että kirjoittamisen lisäksi Mackintosh osaa rakentaa juonen taitavasti ja onnistuu yllättämään paantuneimmankin lukijan. Tämä ei ollut yhtään niinkuin Annoin sinun mennä. Mutta se ei haitannut, tämä oli ihan oma teoksensa ja tämäkin on aivan nerokkaasti rakennettu kirja.

Mackintosh oli tähänkin kirjaan saanut solmittua sopivassa suhteessa sekä ennalta arvattavaa, että täysin puskista tulevaa tapahtumaa. Juonenkäänteitä oli sopivasti ja kaikki kuroutui kasaan loppua kohden. On niin tyypillistä, että juonenkäänteitä pusketaan kansivälit täyteen ja sitten kaikki vaan hajoaa siihen liialliseen häppeninkiin. Hyvän jännärikirjailijan ja tarinan tunnistaa siitä, että näin ei käy. 

Kummassakin Mackintoshin kirjassa on ollut muuten mukavaa se, että vaikka jännitystä tarjoillaankin pitkin kirjaa, niin kokonaisuutena lukijalla on kuitenkin käsissään taidokas teos. Kirja, jota ei tarvitse miettiä osana jotain tiettyä genreä. Korvienvälissä ei pyöri sellainen järjetön piina vaan pikemmenkin kihelmöinti. Kirjat koukuttavat, mutta ei kauheudella vaan pikemminkin mielikuvituksella. Piina ei ole mun mielestä älykkään jännärin merkki, vaan se, että lukijaa osataan kuljettaa suuntaan jota hän ei osaa odottaa. Ja siinä tarinan edetessä sitten tapahtuu ja kihelmöi. Mackintoshin kirjoja voi ja kannattaakin lukea pelkästään äärettömän hyvänä pakettina. 

Miten tämä nyt sitten liittyi johonkin peliin? Sen jätän lukijan selvitettäväksi. Kirjan nimi tuntuu erityisen aavemaiselta kun kirja etenee ja varsinkin sitten, kun tarinan saa päätökseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?