sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Lukuhaaste: Akvarelleja Engelin kaupungista

Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa


Voihan äh. Viikilän Engel on ollut mulla hyllyssä siitä lähtien, kun se pokkasi Finlandian. Ja oon yrittänyt lukea sen 83748937489 kertaa. Kirjahan ei pituudellaan pelota, mutta... tämä ei koskaan mulla tuntunut siltä, että tämä olisi mun kirja. Siksi mä olen aloittanut tämän monesti ja lopettanut yhtä monta kertaa. Ja siksi mua vähän arvelutti tähän tarttuminen, mutta koska Hyllynlämmittäjä niin pakko. 

Nyt se on luettu ja pakko sanoa että intuitio piti paikkaansa. Ei ollut mun kirja tämä. Piti ihan googlata että kuka sen Finlandian nyt päättikään ja kuule Baba, me ei kyllä ilmeisesti asioida samalla kirjahyllyllä.

Viikilähän osaa kyllä kirjoittaa. Ja hemmetin hyvin osaakin. Mutta mä en vaan päässyt tämän tarinaan sisälle. Itse teksti oli kaunista ja miellyttävää lukea, mutta sisältö ei auennut mulle. Mä oon jopa hieman pettynyt itseeni. Miksi tämä oli niin vaikeaa? Mä olen nykyään niin iso tyttö, että osaan jättää kesken kirjat jotka ei tunnu sellaiselta että haluan lukea. Mutta yritän edes joskus lukea niitäkin, jotka tuntuu vähän pakkopullalta. Uskon että kaikki lukeminen kannattaa ja vaikka kirja nyt ei aina tajuntaa räjäyttäisikään, niin ei se hukkaankaan mene. Mutta ilman Hyllynlämmittäjää olisin kyllä jättänyt tämän lukematta.

Kirjahan kertoo saksalaisesta arkkitehdista Johan Carl Ludvig Engelistä, joka palkataan uudelleenrakentamaan Helsinkiä. Engel saapuu perheineen ja asuu Helsingissä vuosia. Pohjola ei kuitenkaan koskaan tunnu kodilta ja elämäntyöksi muuttunut hanke taitaa Engeliltä itseltään viedä enemmän kuin antaa. 

Koko homman ongelmahan löytyy nyt minusta. Mä en ymmärtänyt tätä teosta. Keskiössä oleva Engel poukkoili mun mielestä tunnetilasta toiseen. Ja mä en oikein saanut kiinni että mikä nyt mättää. Vaikka se itse teksti toimii ja on ihanaa luettavaa, niin itse Engeliin en päässyt käsiksi. Musta suoraansanottuna tuntuu siltä, että Engel on hedonistinen kusipää. Enkä jotenkin oikein osaa sympata mulkkuja.

Kirjan parasta antia oli ehdottomasti Helsingin historia. Tekstin myötä pystyy rakentamaan mielessään miltä milloinkin on näyttänyt. Kuvailu rakentuvasta Helsingistä tuntui kotoisalta ja lämpimältä. Ihana Pohjolan helmi, mun kotikaupunki.

Jukka Viikilä on edelleen musta ihan hemmetin komea. Suoranainen mieskarkki. Ja olen valmis antamaan uuden mahdollisuuden myös kirjailija Viikilälle. Uutukainen odottelee jo mun kirjahyllyssä lukuvuoroaan. Ja muuten jos Jukka koskaan ikinä satut eroamaan vaimostasi, niin aion yhyttää yhden meidän yhteisen ystävän esittelemään meidät toisilleen. Että ihan tiedoksesi vaan!

3 kommenttia:

  1. Tämä on omallakin lukulistalla, ehkäpä kommentoin tähän enemmän sitten, kun saan tuon luetuksi.

    Mutta jotkut kirjat on kyllä jotenkin vaativampia. Itse luin taannoin kirjaa, joka oli kyllä hyvä... vähän liiankin. Siitä tuli ihan sellainen ähky, enkä enää jaksanut lukea, kun eteneminen oli niin hidasta. Mielenkiinnosta lueskelin muiden näkemyksiä kirjasta ja siellä jossain vilahti ilmaisu "liiankin täyteläinen". Sitä se kirja kyllä ehdottomasti oli. Ja sinänsä tuntui helpottavalta huomata, etten ollut tuonkaan tunteen kanssa yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli onneksi sen verran lyhyt, että sen sai luettua vaikka vaikeaa se olikin. Ja lyhyydestään huolimatta luin välissä pari muuta kirjaa ennenkuin jatkoin tätä.

      Poista
  2. Tämä on omallakin lukulistalla, ehkäpä kommentoin tähän enemmän sitten, kun saan tuon luetuksi.

    Mutta jotkut kirjat on kyllä jotenkin vaativampia. Itse luin taannoin kirjaa, joka oli kyllä hyvä... vähän liiankin. Siitä tuli ihan sellainen ähky, enkä enää jaksanut lukea, kun eteneminen oli niin hidasta. Mielenkiinnosta lueskelin muiden näkemyksiä kirjasta ja siellä jossain vilahti ilmaisu "liiankin täyteläinen". Sitä se kirja kyllä ehdottomasti oli. Ja sinänsä tuntui helpottavalta huomata, etten ollut tuonkaan tunteen kanssa yksin.

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?