lauantai 30. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Veitola

Helmet-lukuhaaste: 20. Taiteilijaelämäkerta


Mä en nyt tiedä onko Maria Veitolan kirjoittama kirja itsestään varsinainen elämäkerta. Tavallaan on, tavallaan ei. Hän tarkastelee elämäänsä ja kokemaansa kolumniensa kautta ja kommentoi sinne kirjoitusten väliin. Tekee kirjaan tavallaan vähän niinkuin kommenttiraitaa.

Ihan heti kirjan alusta lähtien tuli olo, että tämä on niin veitolamaisesti kirjoitettu, että lukiessa voi samalla kuulla Maria Veitolan äänen. Ja tämä kirja muuten myös kirkuu visuaalisesti Veitolaa. Mikä on musta tosi siisti yksityiskohta. Tämähän on muuten äänikirjanakin olemassa ja nimenomaan Marian itsensä lukemana. Millaistahan se muuten on lukea omaa kirjaansa äänikirjaksi? Tuleekohan kertaakaan olo että "ei vittu mitä paskaa" vai pisteleekö sitä vaan menemään ja yrittää artikuloida selkeästi. 

Tämä kirja oli jotenkin sellainen, että sitä on vaikea koostaa tällä lailla arvosteluksi. Se oli kupliva, hajanainen, poukkoileva ja yltiömäinen. Ja nämä kaikki muuten ihan ehdottomasti puhtaana kehuna! Toisaalta oli ihanaa että tämä oli niin silkkaa Maria Veitolaa. Se oli alusta loppuun täysin hänen näköisensä teos. Mutta kirja haastaa ehdottomasti hänet, joka yrittää kertoa kirjasta jotakin. Jos muuten haikailet, että tästä paljastuisi jotain lisäekstraa Marian yksityiselämästä, jota ei olla vielä kuultu niin sitten kannattaa unohtaa tämän lukeminen. Maria pitää yksityisyydestä hyvin kiinni, eikä paljasta taustoista juurikaan enempää kuin aiemminkaan. Mikä oli musta kanssa hyvä juttu. Kun ei se sellainen paljastelukiimailu oikein sovi hänelle.

Maria Veitola on kirjoittanut kolumneja niin kauan, että materiaalia kirjaan kyllä löytyy. Ja nimenomaan niin että sitä pohjaa on sieltä varhaislapsuudesta nykypäivään asti. Tämä kolumneista elämänkertamaiseksi koostettu lopputulos tuntui tosi tuoreelta ja raikkaalta lähestymistavalta. Lisäksi se oli jotenkin rakentavaa luettavaa. Koska vaikka sen parikymppisen Marian sieltä tekstistä tunnistaa, niin kyllähän nelikymppinen Maria kommentoi jo paljon armollisemmin ja ymmärtävämmin. Muutamaan kolumniinsa Veitola kommentoi kirjassa itsekin että "ai kauhee, miten mä oon tollalailla mennyt ajattelemaan".

Hyvin vahvana osa-alueena kirjassa käsitellään Marian vanhemmuutta. Ajatuksia siitä, kun ei ole varsinaisesti kokenut koskaan vauvakuumetta ja kun oikean kumppanin kanssa sitten uskalletaan ja sitten kun se lapsi tulee ja muuttaa kaiken. Mulla tuli tästä välillä jopa ihan Äitikorttimaiset vibat, vaikka tämä ei ollut yhtään Anu Silfverbergimäinen. Mutta jotain vastaavia kaikuja sieltä kyllä löytyi.

Kirja vahvistaa sen, mitä olen Mariasta aiemminkin ajatellut. Hän on todella tunneälykäs ihminen. Ja sitä piirrettä ei ihan jokaisesta ihmisestä löydy. Nyt kun tässä omien opintojen myötä aika paljon opettelee ja käsittelee tuota esimiehenä oloa, niin mulla tuli monessa kirjan kohdassa olo että Maria Veitola on varmasti esimiehenä aivan todella hyvä. Ja nimenomaan tuo hänen vahva tunneäly on se syy sille. Toivottavasti Maria Veitola lähtee jonain päivänä mentoroimaan nuoria, jos hän ei jo sitä tee. Ja hei, voitko alkaa mun esimieheksi?

Ei tässä kirjassa nyt varsinaisesti mitään pyörää keksitty uudestaan mutta mä kyllä tykkäsin tästä. Oli kivan analyyttinen, mutta ei nyt mitään tyhjän pureksintaa. En tiedä pitäisikö Maria Veitola siitä, että häntä verrataan Sheryl Sandbergiin ja hänen kirjaansa, mutta se mulla tuli vähän mieleen. Mikä on musta todella hyvä juttu. Me nimittäin tarvitaan bossladyja ja heidän ääntään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?