keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Lukuhaaste: Edellinen asukas

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjassa muutetaan 



Noniin. Tässäpä kuulkaa kirja, joka on pakko lukea heti loppuun, kun sen aloittaa. Tässä kirjassa oli jokin hassu koukku, jota ei oikein osaa selittää. Juonenkäänteitä oli, mutta ei nyt mitenkään järjettömänä ilotulituksena. Kirjan tunnelma oli oikeastaan aika piinaava ja ehkä se teki juurikin sen, miksi tätä ei voinut laskea käsistään. Tässä kyllä ihan ehdottomasti oli sitä jotain.

Kirja kertoo talosta, joka on suunniteltu hyvin poikkeuksellisesti. Talo on hyvin pelkistetty, arkkitehtonisesti poikkeuksellinen, teknologialtaan huippumoderni ja sitä voisi sanoa jopa unelmien taloksi. Taloon haetaan vuokralaisia poikkeuksellisen halvalla vuokralla. Halpa vuokra tosin sisältää erinäisiä ehtoja. Ja ylipäätään talossa asuminen edellyttää vaatimuksia, joita ihan jokainen asukas ei kykene täyttämään. Talon omistaa sen rakennuttanut arkkitehti, joka valitsee hakuprosessin päätteeksi kuka taloon saa muuttaa. Lisäksi hän myös ohjeistaa erittäin tarkoin miten talossa saa asua ja mitä sinne saa ottaa mukaan. 

Tarina on kirjoitettu ennen/nyt ja nämä osiot vuorottelevat. Ennen-luvuissa seuraamme Emman asumista talossa, nyt-luvuissa taas Janea. Talon vuokralaiset eivät jostain syyssä tunnu viihtyvän talossa kovin kauaa, vaikka siellä asuminen pitäisi olla unelmien täyttymys. Mistä tämä johtuu? Lisäksi tuntuu, että talo eläisi ikäänkuin omaa elämäänsä. Emmalle on tapahtunut talossa asumisen aikana jotain, joka alkaa pikkuhiljaa valkenemaan Janelle. Myös Janesta tuntuu, että talossa asumisen aikana hänelle tapahtuu jotain. Onko syytä olla huolissaan? Onko Jane vaarassa?

Lähes heti kättelyssä muhun iski sellainen olo, että tästä kirjasta saisi ihan hirmuisen hyvän leffan. Ja itseasiassa sellainen onkin tekeillä. Tosin tässä päästään taas sen perinteisen jäljille; voiko elokuva olla parempi tai edes samanveroinen kuin kirja? Toistaiseksi Oma taivas on ainoa, joka oli ihan mahdottoman hyvä sekä elokuvana, että kirjana. Mutta noin niinkuin omien korvien välissä Edellinen asukas toimisi todella hyvin elokuvana.

Mä en ihan hirveästi halua tämän kirjan juonesta enempää paljastaa, koska luin tämän itsekin pitkälti niin että en tiennyt kirjasta takakantta enempää. Mutta sen haluan sanoa, että tykkäsin tässä todella paljon siitä, miten moniulotteisia kirjan hahmot olivat. Koska sellaisiahan ihmiset ovat ihan oikeastikin. Tarinaan oli todella hyvin tuotu mukaan se, miten meissä jokaisessa on puolia ja seikkoja joita ulkopuoliset eivät näe. Jotka salaamme ja jotka saattavat paljastua vain tietyissä tilanteissa. J. P. Delaney ymmärtää todella hyvin ihmisluonteen päälle ja hän on osannut ihailtavast tehdä siitä kirjan.

Jos tykkäät trillereistä, niin tämä kannattaa ihan ehdottomasti lukea!! Ei tämäkään Räsynukkea (joka kannattaa myös ehdottomasti lukea) voita, mutta oli tämä kyllä ihan mahdottoman hyvä. Ei mikään mindblown, mutta piti erittäin hyvin otteessaan ja tarina on todella älykkäästi rakennettu. Mä sekä pelkäsin että yllätyin. Luin tämän itseasiassa ollessani yksin kotona ja lopetin tämän lukemisen yöllä ja olin melkoisen vainoharhainen, koska pelotti niin paljon. En tykkää pelätä, mutta trillereissä se joskus kuuluu asiaan. Kaikki trillerit kun eivät toimi ilman pelkoa.

Pelkotiloista huolimatta, erittäin vahva lukusuositus!


lauantai 30. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Veitola

Helmet-lukuhaaste: 20. Taiteilijaelämäkerta


Mä en nyt tiedä onko Maria Veitolan kirjoittama kirja itsestään varsinainen elämäkerta. Tavallaan on, tavallaan ei. Hän tarkastelee elämäänsä ja kokemaansa kolumniensa kautta ja kommentoi sinne kirjoitusten väliin. Tekee kirjaan tavallaan vähän niinkuin kommenttiraitaa.

Ihan heti kirjan alusta lähtien tuli olo, että tämä on niin veitolamaisesti kirjoitettu, että lukiessa voi samalla kuulla Maria Veitolan äänen. Ja tämä kirja muuten myös kirkuu visuaalisesti Veitolaa. Mikä on musta tosi siisti yksityiskohta. Tämähän on muuten äänikirjanakin olemassa ja nimenomaan Marian itsensä lukemana. Millaistahan se muuten on lukea omaa kirjaansa äänikirjaksi? Tuleekohan kertaakaan olo että "ei vittu mitä paskaa" vai pisteleekö sitä vaan menemään ja yrittää artikuloida selkeästi. 

Tämä kirja oli jotenkin sellainen, että sitä on vaikea koostaa tällä lailla arvosteluksi. Se oli kupliva, hajanainen, poukkoileva ja yltiömäinen. Ja nämä kaikki muuten ihan ehdottomasti puhtaana kehuna! Toisaalta oli ihanaa että tämä oli niin silkkaa Maria Veitolaa. Se oli alusta loppuun täysin hänen näköisensä teos. Mutta kirja haastaa ehdottomasti hänet, joka yrittää kertoa kirjasta jotakin. Jos muuten haikailet, että tästä paljastuisi jotain lisäekstraa Marian yksityiselämästä, jota ei olla vielä kuultu niin sitten kannattaa unohtaa tämän lukeminen. Maria pitää yksityisyydestä hyvin kiinni, eikä paljasta taustoista juurikaan enempää kuin aiemminkaan. Mikä oli musta kanssa hyvä juttu. Kun ei se sellainen paljastelukiimailu oikein sovi hänelle.

Maria Veitola on kirjoittanut kolumneja niin kauan, että materiaalia kirjaan kyllä löytyy. Ja nimenomaan niin että sitä pohjaa on sieltä varhaislapsuudesta nykypäivään asti. Tämä kolumneista elämänkertamaiseksi koostettu lopputulos tuntui tosi tuoreelta ja raikkaalta lähestymistavalta. Lisäksi se oli jotenkin rakentavaa luettavaa. Koska vaikka sen parikymppisen Marian sieltä tekstistä tunnistaa, niin kyllähän nelikymppinen Maria kommentoi jo paljon armollisemmin ja ymmärtävämmin. Muutamaan kolumniinsa Veitola kommentoi kirjassa itsekin että "ai kauhee, miten mä oon tollalailla mennyt ajattelemaan".

Hyvin vahvana osa-alueena kirjassa käsitellään Marian vanhemmuutta. Ajatuksia siitä, kun ei ole varsinaisesti kokenut koskaan vauvakuumetta ja kun oikean kumppanin kanssa sitten uskalletaan ja sitten kun se lapsi tulee ja muuttaa kaiken. Mulla tuli tästä välillä jopa ihan Äitikorttimaiset vibat, vaikka tämä ei ollut yhtään Anu Silfverbergimäinen. Mutta jotain vastaavia kaikuja sieltä kyllä löytyi.

Kirja vahvistaa sen, mitä olen Mariasta aiemminkin ajatellut. Hän on todella tunneälykäs ihminen. Ja sitä piirrettä ei ihan jokaisesta ihmisestä löydy. Nyt kun tässä omien opintojen myötä aika paljon opettelee ja käsittelee tuota esimiehenä oloa, niin mulla tuli monessa kirjan kohdassa olo että Maria Veitola on varmasti esimiehenä aivan todella hyvä. Ja nimenomaan tuo hänen vahva tunneäly on se syy sille. Toivottavasti Maria Veitola lähtee jonain päivänä mentoroimaan nuoria, jos hän ei jo sitä tee. Ja hei, voitko alkaa mun esimieheksi?

Ei tässä kirjassa nyt varsinaisesti mitään pyörää keksitty uudestaan mutta mä kyllä tykkäsin tästä. Oli kivan analyyttinen, mutta ei nyt mitään tyhjän pureksintaa. En tiedä pitäisikö Maria Veitola siitä, että häntä verrataan Sheryl Sandbergiin ja hänen kirjaansa, mutta se mulla tuli vähän mieleen. Mikä on musta todella hyvä juttu. Me nimittäin tarvitaan bossladyja ja heidän ääntään!

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Keisari Aarnio

Helmet-lukuhaaste: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi



Mulla on aivan posketon, varmaan jo vähän sairaalloinen pakkomielle tähän Aarnio-keissiin. Tämä on musta kokonaisuutena jotenkin niin käsittämätön homma, että mun on vaan pakko ahmia kaikki mikä eteen sattuu koskien tätä. Meni kuitenkin näin kauan, ennenkuin sain luettua Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjoittaman kirjan. Ja voi pojat, voisin lukea sen heti uudestaan.

Heippa vaan kaikki fiktiiviset pollarisarjat! Nyt on nimittäin tosielämän touhut siinä mittakaavassa, että näitä juonenkäänteitä ei kyllä ihmismieli taipuisi keksimään. Eikä kyllä tarvitsekaan, koska tämä tarina on täyttä totta. Se on tosielämän dekkari.

En paneudu varsinaiseen juoneen sen ihmeemmin, kukaan ei varmaan ole voinut välttyä uutisilta koskien Jari Aarnion virka- ja huumerikosepäilyjä. Me on käsitelty koulussa tätä keissiä osittain myös juridiikan tunnilla ja se herätti mun kiinnostuksen asiaan vaan entistä enemmän. Mutta voin kertoa, että se on ihan eri asia lukea tällainen vajaa 400-sivuinen kirja aiheesta, kuin lukea uutisista silloin tällöin joku juttu aiheesta. Kun se kokonaisuus ja kaikki on siinä yhtenä tarinana kansien välissä, niin kaikki tuntuu jotenkin vielä käsittämättömämmältä.

Tämän kevään aikanahan tämän kirjan perusteella tuli myös tv-sarja, jota suosittelen myös erittäin lämpimästi. Sarja on todella hienosti toteutettu ja siihen on koottu kirjasta oikeastaan kaikki oleellisin. Mua hieman hämäsi se, että osa tyyppien nimistä oli muutettu. Mutta noin muuten kyllä oikein suositeltava ottaa katseluun. 

Tapahtumia ja tyyppejä on kirjassa aivan valtavasti. Ajallisesti kokonaisuushan jakautuu kuitenkin pääsääntöisesti kolmelle eri vuosikymmenelle. Tästä huolimatta kirja on erittäin selkokielisesti ja ymmärrettävästi kirjoitettu. Koko vyyhtihän on erittäin laaja sekä mutkikas ja vaatii lukijalta kyllä vähän skarppiutta jotta hahmottaa sekä kokonaiskuvan että sen, kuka kukin on. Tämä ei helppolukuisuudestaan huolimatta ole mikään aivot vapaalle-kirja. Ja hyvä niin.

Passi ja Reinboth ovat tehneet aivan huikean taustatyön. Kuten tietysti ovat tehneet myös ne viralliset tahot, jotka Aarnion tekemisiä ovat tutkineet. Tämä selviää hyvin sekä kirjasta että sarjasta. Lisäksi kirjasta varsinkin paljastuu tietynlainen ero työelämän sukupolvien välillä. Erinäisissä yhteyksissä ääneen ovat päässeet vanhan koulukunnan poliisit, joille on itsestäänselvää, että poliisi puhuu aina totta. Että kaikki, mitä poliisi sanoo tai tekee on oltava totta ja rehellistä. No, näin ei arvatenkaan kyllä ainakaan enää ole. Ja itse koin tämän näkökannan jopa hieman huvittavana, jos sen suhteuttaa tuohon kontekstiin. Kun syytettynä erittäin vakavista rikoksista on huumepoliisin päällikkö. 

Jos nyt jotain eroa haluaa hakea kirjan ja sarjan välillä, niin kirja tietenkin pureutuu yksityiskohtaisemmin kaikkeen. Niin virkarikos-syytteissä, Trevocissa kuin tynnyrijutussakin. Tapahtumat eivät etene kirjassa kronologisesti, mutta kokonaisuus on kuitenkin selkeä. Kirja on eroteltu lukuihin, joiden sisältö on tuotettu niin, että kokonaisuus on helppo hahmottaa vaikka välillä hypitään 90-luvulla ja sitten ollaankin taas takaisin 2010-luvulla.

Kaiken aikaa ei voi kuin hämmästellä Aarnion pokkaa. Miten kaikin tavoin hän vierittää syytä muiden niskoille, vaikka todisteet ja näyttö puhuvat ihan muuta. Samaten kirjan lukemisen jälkeen jaksaa hämmästyttää myös se, miten korkea-arvoisia tukijoita Aarniolla on ja on ollut. Ja jatkan hämmästelyä vielä myös siinä, että musta on ihmeellistä, että koko vyyhti lähti selviämään yhden ihmisen esiintulolla. Prostituoitu Saara jaksoi yrittää riittävän kauan, kunnes löysi virallisen tahon joka kuuli ja uskoi mitä hänellä on sanottavana. Lukiessa tuli pari kertaa jopa olo, että kannattaa miettiä kahdesti kenet suututtaa. Ja voi vaan kuvitella aikanaan juttua tutkineiden reaktioita, kun päivä päivältä ja kerros kerrokselta paljastuu vaan lisää ja lisää törkyä.

Jari Aarniolta on ilmeisesti tulossa "oma versio" tapahtumista ihan kirjana, mutta itsellä on ainakin vähän olo että en halua lukea mitään näin mädältä jätkältä. Vaikka älyttömän kiinnostunut tästä keissistä olenkin. Jostain luin myös, että virkarikoksista tuomittu Aarnion ns. "oikea käsi" Mikael Runeberg kirjoittaisi oman tarinansa kirjaksi, mutta tästä en nyt äkkiseltään löytänyt mitään dataa. 

Passi ja Reinboth nostavat erittäin aiheellisesti kirjan lopussa esille sen, että nämä käsittelyssä olleet ja olevat seikat ovat vain niitä, mistä on jääty kiinni. Mitkä on saatettu tietoisuuteen. Sitähän ei tiedä mitä kaikkea on tapahtunut ja tapahtuu kaiken aikaa. Miten syvälle se mätä loppupeleissä on edennyt. Myös virkamiehien valvontaan täytyy panostaa entistä enemmän. Kirjassa tuotiin myös erittäin hyvin esiin se, että kenenkään ei ole aiheellista työskennellä vuosikymmeniä lähellä alamaailmaa. Siinä hämärtyy todellisuus sekä kynnys hypätä sinne alamaailman puolelle madaltuu.

Tämä on varmasti häpeä poliiseille vielä vuosia, mutta toivon että se kuitenkin loppupeleissä kääntyisi niin, että oli hyvä kun tämä tapahtui. Että oli hyvä että tästä jäätiin kiinni. Nyt toimintatapoja ja -malleja voidaan tarkastella ja uudistaa. On varmasti ollut henkilöitä, jotka olisivat halunneet puuttua niihin jo kauan sitten ja jotka ymmärsivät että näin ei voida toimia. Mutta nyt niihin on pakko puuttua ja niitä on pakko muuttaa. Ja se on hyvä.

Tämä on kirja, jonka haluan ehdottomasti omaan hyllyyn. Uskon että jokaisella lukukerralla paljastuu jokin uusi yksityiskohta. Ja tämän lukemista kyllä suosittelen ihan jokaiselle. Käsittämätön!!!

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Nukkekaappi

Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana



Nukkekaappi on kirja, joka oli mulla lainassa vaikka miten moneen otteeseen ennenkuin sain sen luettua. Ja nyt kun kirjan sai päätökseen, niin ihmetyttää kyllä että miksi. Miksi vatuloin tämän kanssa kun tämä oli hirmuisen kiva lukukokemus? Koska mä opin?

Kirja kertoo nuoresta Nellasta, joka naitetaan 1680-luvun Amsterdamissa vanhemman liikemiehen kanssa. Hän muuttaa kotikulmiltaan vieraaseen kaupunkiin ja vieraaseen perheeseen. Häälahjaksi Nella saa poissaolevalta mieheltään nukkekaapin, joka on kopio talosta jossa he asuvat. Kodin seinien sisällä tuntuu tapahtuvan perin merkillisiä asioita ja samaa tapahtuu myös nukkekaapissa. Ajanvietteenä Nella alkaa sisustamaan nukkekaappiaan ja hän alkaa saamaan sinne odottamattomia lähetyksiä miniatyristiltä. Tämä henkilö tuntuu osaavan ennustaa tulevaisuutta. Kuka miniatyristi on ja ymmärtääkö Nella hänen vihjeitään?

Mä olen jostain syystä kovasti viehättynyt kirjoista, joissa Hollanti on jotenkin mukana. Ei välttämättä itse tarinassa, mutta kuitenkin jotenkin. Esimerkkiä vaikkapa täällä ja täällä. Kaikki kirjat ovat eri kirjailijoiden kirjoittamia, mutta heitä yhdistävä tekijä on nimenomaan Hollanti. Jokaisessa kirjassa on jollain tapaa hyvin kiehtova ja vähän satumainenkin maisema. Mutta mennäänpä takaisin Nukkekaappiin.

Vaikka kirja sijoittuu ajallisesti todella pitkän ajan taakse, on se tietyllä tapaa hyvin ajaton. Musta itseasiassa jopa tuntui, että kirjan käsittelemät aihepiirit ovat tematiikaltaan hyvinkin ajankohtaisia. En juonipaljastele sen isommin, mutta monena hetkenä tuli olo että nyt mennään jossain paljon lähempänä nykyhetkeä eikä missään 1600-luvun Hollannissa.

Kirjan pohjalta on tehty muuten myös tv-sarja, joka esitettiin alkuvuodesta Ylellä. En itse tätä katsonut ja näköjään sitä ei pysty Areenasta tällä hetkellä katsomaankaan, mutta pitääpä pitää mielessä. Olisi hauska nähdä miten kirjan maailma on toteutettu visuaalisesti. Esimerkiksi puvustus on todennäköisesti huikeaa katseltavaa.

Itse kirja onnistuu yllättämään pariinkin kertaan. Täysin ennalta-arvaamattomia juonenkäänteitä tarina ei tosin tarjoa, mutta kun suhteutetaan kokonaisuus kontekstiinsa, eli 1600-luvulle, niin kyllähän tuota lukiessa tuli pariin otteeseen haukottua henkeään. Kirja on kirjoitettu niin, että sen hahmojen tunnetiloihin ja ajatuksiin pääsee helposti mukaan. Hahmot tuntuvat käsinkosketeltavilta ja todellisilta ja siksi tähän pääsi helposti sisälle. 

Kokonaisuutena pidin kirjasta valtavasti. Lukuunottamatta aivan kirjan loppua, paria viimeistä sivua. Mielestäni kirja lähti lopussa aivan väärään suuntaan. Hankala kirjoittaa paljastamatta mitään suuremmin, mutta sanotaanko näin että kun kirja tarjoaa koko tarinan verran mukana hahmoa, josta ei tiedetä kuka hän on, niin kyllähän tätä mystistä hahmoa pitäisi jossain välissä vähän avatakin. Mä koin että tätä ei oikein tapahtunut missään vaiheessa. Että yksi kirjan päähenkilöistä jotenkin lakaistiin täysin maton alle kirjan päätteeksi. Se tuntui pettymykseltä.  Kirja piti niin hyvin otteessaan ja tarjosi paljon, että jotenkin sitten lopuksi tuli olo että se kaikki mitätöitiin. 

Ja vaikka pidin kirjasta valtavasti, mulle jäi vähän olo että ymmärsinköhän mä kaikkea mitä kirjailija yritti tarinallaan kertoa. Vai menikö joku asia ohi. Ja että meneekö ylianalysoinniksi, jos tätä yrittää kaivella. Tämänkin takia olisi mielenkiintoista nähdä se tv-sarja kirjasta. Että onko se uskollinen alkuperäiselle ja avaisiko se kenties tarinaa niin, että kirjaakin ymmärtäisi paremmin.

Tästä huolimatta kyllä suosittelen ehdottomasti Nukkekaappia. Ihan jo ajattomuutensa takia. Ja ehkä joku toinen lukija kokee sen eri tavalla kuin minä. Jos näin niin tulehan kertomaan, mua kiinnostaisi kovasti muidenkin näkökulmat tästä tarinasta.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kesäisen raikas kuha

Meillä, kuten monessa muussakin taloudessa, syödään aivan liian harvoin kalaa. Ja kun syödään niin hyvin usein lohta. Ei sillä, lohihan on äärettömän hyvänmakuinen kala. Mutta on muitakin hyviä ja hyvänmakuisia.

Mä olen yrittänyt nyt viime aikoina vähän tsempata tämän kalailun kanssa. Viime aikoina meillä onkin ollut ruokapöydässä myös kalaa vähä useammin. Ja muutakin kuin lohta. Tai kalapuikkoja. On syöty mm. erinomaista siikaa sekä nieriää. Ja nyt kuhaa, josta aattelin vinkata teillekin koska tämä on todella nopea valmistaa.

Kalahan on itseasiassa aika nopeasti kypsyvä raaka-aine ja siksi se on arkisin aika näppärä valmistaa. Tämä uunissa kypsyvä kuha päätyy pöytään puolessa tunnissa. Se ei välttämättä ole ihan pienempien lasten makuun, mutta tämän kanssa voi vähän kikkailla ja huikkaan tuolla reseptin seassa sitten vaihtoehtoja.

Raaka-aineenahan kala ei ole ihan sieltä halvimmasta päästä, mutta mä teen itse aina niin että vähän kompensoin sitä hintaa sitten valkkaamalla halvat lisukkeet joten kokonaishinta ei ole ihan mahdoton. Tämän kokonaiskustannukset kolmelle hengelle olivat noin 25 euroa. Silti huomaan itse miettiväni että yksi suurimmista kompastuskivistä vähäisen kalan syömisen kanssa on kyllä nimenomaan hinta. Pitänee pariutua kalastajan kanssa.

Kuhaa varten tarvitset:

1-2 kuhafilettä per lärvi (kannattaa katsoa että ovat jo valmiiksi nahattomia, jos eivät niin pyydäppä kalatiskillä nappaamaan pois. Ei ole vaikea homma poistaa kalasta nahkaa itsekin, mutta aikaa säästyy jos tämän haluaa nopeasti pöytään. Kunhan muistat sen, että nahaton kala säilyy huonommin kuin nahallinen!)
suolaa
reilun kourallisen pinaattia
muutaman varren broccolinia
yhden limen ohueksi viipaloituna (lapsille limen voi korvata esimerkiksi mintulla, thaibasilikalla, kaffirlimellä tai jollakin muulla raikkaalla yrtillä)
ruokalusikallisen seesaminsiemeniä
n. 4 rkl miriniä (joku kevyempi soijakastikekin käy mutta mielellään miriniä)

Kastike:
kevätsipulia maun mukaan
parin sentin pätkä inkivääriä raastettuna
hyvin pieni valkosipulinkynsi hienonnettuna
rypsiöljyä sen verran, että kastike on kastikemaista, ei kuitenkaan juoksevaa
2 tl kala- tai osterikastiketta
2 rkl limemehua

Leikkaa kuhafileet ruodottomiksi. Tämä ei oikeasti ole vaikea homma, lohestahan ruodot on helppo nyppiä mutta kuhasta ne pitää kyllä leikata pois. Tässä nopea video, joka näyttää miten. Mutta kerrottuna. Kala nahkapuoli ylöspäin laudalle. Kokeile mihin suuntaan ruodot kääntyy. Leikkaa viillot ruotorivin molemmille puolille, tarvittaessa myötäile ruotoa veitsellä ja nappaa leikattu ruotorivi pois. Suolaa fileet molemmilta puolilta ja jätä odottamaan.

Huuhtele pinaatti ja broccolinit. Jälkimmäisistä voit leikata vähän sitä kovinta osaa pois. Laita uunipellille reilu palanen leivinpaperia. Saa mennä reippaasti reunojen yli. Laita leivinpaperin päälle puolet limesiivuista (ja yrteistä jos niitä käytät) ja pinaatista sekä kaikki broccolinit. Nosta kuhafileet päälle. Ripottele seesaminsiemenet kalan pinnalle. Nosta loput limesiivuista (ja/tai yrteistä) ja pinaateista päälle. Ripottele miriniä koko komeuden päälle. Taittele leivinpaperin reunat päälle niin, että kala ja lisukkeet ovat siellä sisällä. Eli tämä kypsytetään paperin sisällä. Sulje käärimällä leivinpaperin reunat. Repäise tarvittaessa lisää leivinpaperia kanneksi.
Kypsennä 180 asteisessa uunissa 10-15 minuuttia. Sekoita sillä välin kastikkeen ainekset. Nosta paketti pois uunista, avaa kääre ja lusikoi kastike fileiden ja kasvisten päälle. Valmis!


perjantai 15. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Aikalisä

Helmet-lukuhaaste: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta



Kukaan tai mikään ei tule ikinä voittamaan mun chick lit-kuningatarta Mhairi McFarlanea, mutta hyvänä kakkosena tulee ehdottomasti Marian Keyes. Väittäisin lukeneeni Keyesiltä kaiken, mitä häneltä on suomennettu. Osasta olen tykännyt enemmän, osasta vähemmän. Aikalisä osuu ehdottomasti tuohon ensimmäiseen kategoriaan.

Kirja kertoo reilu nelikymppisestä Amysta. Takana on pitkähkö ja onnellinen avioliitto ja lapsetkin alkavat olla lähes aikuisia. Erinäisten äkillisten ja traumaattisten kokemusten jälkeen Amyn aviomies Hugh ilmoittaa, että tarvitsee puoli vuotta itselleen. Aikalisän kaikesta. Arjesta, kodista sekä parisuhteesta. Tämä heittää Amyn täysin uuden elämäntilanteen eteen. Miten pitäisi toimia, kun mies päättää yhtäkkiä lähteä reppureissaamaan? Hugh kyllä lupaa palaavansa, mutta pystyykö Amy luottamaan tähän? Ja mitä se edes tarkoittaa, että ollaan tauolla?

Tämä oli aivan ehdottoman ja kertakaikkisen ihanaa hömppää! Aivot sulaa, hyvällä tavalla. Keyesille tyypilliseen tapaan kirja ei ole siirappia ja höttöä vaan mukana on myös ihan oikeita ja elämänmakuisia ongelmia. Kirjaa lukiessa ja juonenkäänteitä pyöritellessä mietin muutamaan otteeseen, että voiko tämä nyt olla millään mittapuulla toimiva kokonaisuus. Mutta niin kokenut kirjailija Keyes on, että niinpä vain toimii. En ehkä käyttäisi sanontaa uskottava tosielämässä, mutta ehdottomasti tämä on uskottava chick lit-maailmassa.

Itse tarinaan mulla ei ollut mitään samaistumispintaa. Mutta hahmojen tunnetiloihin löysin paljonkin yhtymäkohtia. Sen verran esikeski-iän kriisiä mäkin jo poden. Huomasin olevani lukiessa vuoroin ahdistunut ja vuoroin helpottunut. Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan lohduttava. Eikä arvattava loppuratkaisukaan haitannut yhtään, chick lit on ehkä ainoa genre jossa sen antaa anteeksi.

Chick litiksi tämä oli aika pitkä. Mutta en ainakaan itse äkkiseltään kokenut, että tämä olisi ollut liian pitkä. Juonta olisi ehkä voinut hieman tiivistää, mutta lopputulos olisi sivumäärässä ollut todennäköisesti niin vähäinen, että eipä tuo olisi kannattanut. Pitkä tarina on nimittäin kuitenkin jo itsessään tiivis, eikä siitä olisi voinut kovin kummoisia tiputtaa pois. Tämä tarina ja nämä hahmot nimittäin tarvitsivat pituutta. Hahmoista muuten vielä sen verran, että mä ainakin itse koin suurimmat yllätykset nimenomaan siinä, millaisiksi hahmot oli luotu. Ne, joita olisi pitänyt ehkä tyypillisimpinä "pahiksina", eivät sitä olleetkaan. Ja vastavuoroisesti he, joita piti rehteinä, olivatkin jotain ihan muuta. Tämä jos mikä tuntui inhimilliseltä ja oli verrattavissa tosielämään.

Keyes on kirjoittanut chick litiä jo lähes kaksikymmentä vuotta. Hänen oma ikääntymisensä näkyy mun mielestä myös kirjoissa kehityskaarena, ja toivon todella että tämä suuntaus jatkuu. Kuten olen jo aiemminkin kirjoittanut, myös 35+ vuosille on chick lit-kysyntää. Kun keskiössä ei ole enää bilettäminen ja poikaystävät. Täysin uskottavaa chick litiä kun voi ammentaa myös muista aihioista.
Olen myös ollut Keyesin viimeisimpien kirjojen kohdalla erityisen vaikuttunut siitä, että hän ottaa kantaa tarinoissaan myös yhteiskunnallisiin ongelmiin. Musta tämä on todella hieno kehitys tässä genressä ja siitä voisivat ottaa muutkin chick lit-kirjailijat mallia. Jotain viitteitä on näkynyt toki muidenkin kädenjäljessä, mutta ei yhtä voimakasta kuin Keyesillä.

Marian Keyes on ehdottomasti tässä parhaimmillaan ja minusta kokonaisuudessa nyt jotenkin näkyy myös kirjailijan kasvanut itsevarmuus sekä se, että hänen oma elämänsä on nyt tasaisempaa. En ehkä tätä suosittelisi ihan loman ensimmäisten päivien lukemiseksi, mutta ehkä sitten, kun on ehtinyt jo heittäytyä lomarytmiin. Kylmää valkoviiniä kannattaa varata lukukaveriksi.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Arkadianmäen kirstunvartija

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

lukuhaaste täällä

Tämäpä se olikin vekkuli kirja.

Arkadianmäen kirstunvartija on Eduskunnan entisen talouspäällikön kirjoittama kirja, jossa muistellaan mitä kaikkea Arkadianmäellä onkaan tapahtunut. Kirjan kirjoittaja Pertti J. Rosila ehti työskennellä Eduskunnassa liki kolmekymmentä vuotta, eli tarinaa todellakin riittää. Kirja on siinä mielessä merkittävä ja omalaatuinen, että Rosila on viimeinen tuon viran haltija. Se lakkautettiin samalla, kun Rosila jäi eläkkeelle.

Kirjan alussa pääsemme mukaan myös ajalle ennen Rosilaa. Ja onpahan tuota sattunut ja tapahtunut silloinkin! Mä en itseasiassa halua kovin kummoisia paljastuksia tästä kirjasta tehdä, koska yksi tämän kirja mielenkiintoisuudesta nivoutuu juurikin siihen, että se paljastaa. Ja ne ei yllätä, jos ne tietää etukäteen. Voisi jopa puhua sellaisesta hyväntahtoisesta juoruilusta. Tämä kirja paljasti piirteitä ja seikkoja ihmisistä, jotka ainakin mä olin kuvitellut hyvin toisenlaisiksi. Painotetaan nyt kuitenkin, että juoruilusta huolimatta tämä kirja ei ole mikään Seiska.

Kirja on kirjoitettu niin, että tätä voi lukea myös henkilö joka ei ole niin vihkiytynyt politiikkaan. Tai ei tunne poliitikkoja. Toki tästä saa paljon enemmän irti, jos vähän tietää että kuka on kuka. Mutta ei se välttämätöntä ole. Rosila osaa kirjoittaa koukuttavasti ja tästä kirjasta voi myös hyvin napsia rusinat pullasta. Ei ole pakko lukea, kuin ne itseä kiinnostavat kohdat. Muut voi hyppiä yli jos siltä tuntuu.

Rosila kirjoittaa selkeästi, eikä unohda huumoria. Hän on onneksi pitänyt uransa aikana päiväkirjaa, jota on voinut käyttää apuna kirjaa kirjoittaessa. Rosila ei parodioi ketään, mutta mulla oli välillä olo että lukisi Itse Valtiaita. Ja tämä puhtaasti kehuna tarkoitettu maininta!

Olen lukenut tästä kirjasta muutaman arvion, jossa mietiskeltiin tämän kirjan kirjoittamisen motiiveja. Mun mielestä tuo on turhaa. Tälle kirjalle oli selvästi kysyntää, mutta ei tällä sen suurempaa motiivia ole. Musta on hienoa että Rosila on uskaltanut kirjoittaa rohkeasti myös vaikeista asioista. Sekä tapahtumista että ihmisistä. Tekstistä ei paista kosto tai ilkeys vaan Rosila kirjoittaa faktat faktoina. Aina se ei ole kaunista kuultavaa.

Erinäisten sattumusten kautta ainakin mulle jäi olo, että Eduskunta on todella likainen paikka. Että sinne päätyvät, olivat he kansanedustajia tai Eduskunnan työntekijöitä, ovat enempi vähempi häikäilemättömiä oman edun tavoittelijoita. Tämä on varmastikin totuus, mutta ei koko totuus. Tokihan Rosila on kirjoittanut kirjan nimenomaan talouspäällikön näkökulmasta. Lukijana mulla vain oli monessa kohdassa olo, että miten hän on jaksanut tehdä noin pitkän uran tuollaisessa ympäristössä. Missä yritetään kusettaa kaikessa minkä ehditään. Pakko kyllä painottaa, että Rosila puhuu useassa kohdassa todella kauniistikin ihmisistä, jotka hän on kohdannut uransa aikana.

Tämä kannattaa lukea, jos kiinnostaa perehtyä Arkadianmäen väkeen vähän syvemmin, mutta kuitenkin riittävän kevyellä otteella.