torstai 4. tammikuuta 2018

Lukuhaaste: Kesän kerran mentyä



Lukuhaaste täällä
                32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

                     


Pertti Lassilan kirjoille yhteistä näkyy olevan melankolia. Tarinat eivät ole alakuloisia, mutta jokin matalapaine kantaa läpi tarinan. Näistä kirjoista näkee heti, että ne on suomalaisen kirjoittamia. Nämä kirkuvat sitä suomalaista pohjavireistä mentaliteettiä, joka virtaa meillä verissä. Ja mä en itseasiassa koe sitä laisinkaan huonoksi asiaksi. Lassilan kirjat ovat olleet erittäin miellyttävää luettavaa. Ja ne ovat kaukana Suomi100-hengestä, onneksi!
Lassilan tavaramerkkinä ovat myös runolliset kirjan nimet. Edellinen teos Armain aika pysäytti nimellään, kuten myös Kesän kerran mentyä.

Kirja alkaa kesästä 1916. Olemme Hangossa, jossa ravintolatyöntekijä Elsa kohtaa lyhyen aikaa miehen. Kohtaamisen seurauksena syntyy Taimi, jonka tarinaa pääsääntöisesti seuraamme. Alun jälkeen tarinassa hypätään nopeasti 30-luvun Helsinkiin, jossa Taimi opiskelee kätilöksi. Kuljemme mukana nuoren naisen elämässä. Miten erilaista se on ollut sodan keskellä. Ja kuitenkin, miten samanlaiset asiat ja ajatukset ovat olleet silloinkin merkityksellisiä ja tärkeitä. Aivan samoja kuin nykyäänkin.

Lassila peilaa taitavasti nuoren naisen sielunmaisemaa. Ja tuttuun tyyliin kirjan alku on hyvin koukuttava, keskellä mennään aika tasaista menoa ja sitten loppua kohden taas koukututaan. Pituudellahan näitä Lassilan kirjoja ei ole pilattu, joten pienet suvantovaiheet ei haittaa laisinkaan.

Kesän kerran mentyä ei hetkauttanut mua yhtä isosti kuin Armain aika. Vaikka Taimi on helposti samaistuttava hahmo, jokin aina välillä tökki. Kirjassa oli mielestäni paikoin aivan turhia kuvauksia esimerkiksi pukeutumisesta. Tarina ei saanut itseensä siinä hetkessä mitään lisää. Syventävämpää otetta olisi saatu esimerkiksi miljöön tai tunnetilojen kuvauksella. Pidin kuitenkin todella paljon siitä itsenäisyydestä, jota kirjan henkilöhahmot ilmentävät. Se ei tuona maailmanaikana ollut laisinkaan niin selvää, kuin nykyään.

Lassilan rauhallisuus on ehdottomasti se, joka vetoaa muhun hänen kirjoissaan. Sellainen kaikenmoinen hötkyily puuttuu kokonaan. Ja vaikka yleensä olen tekstillisen toiminnan kannalla, niin Lassilalle se ei kyllä vaan sopisi. Enkä sitä häneltä odotakaan.

Kaiken kaikkiaan Pertti Lassilan kirjat ovat mahtava rikkaus nykykirjallisuuden skenessä. Ne ovat raikkaasti erilaisia ja lukijansa vangitsevia. Odotan mielenkiinnolla jo seuraavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?